Lyhdyn keltaisessa valossa Crispin näki molemmat miehet — vääntelevän
ja kiskovan mytyn vartaloita ja nousevia ja laskevia sääriä. Kenneth,
joka oli päälläpäin, piteli tarkoituksellisesti pappia kurkusta.
Molempien kasvot olivat yhtä vääntyneet, mutta nuorukaisen hengittäessä
läähättämällä ei toisen hengitystä kuulunut ensinkään.
Crispin meni huoneen poikki makuusijalle ja veti tiedottoman miehen
pistomiekan tupesta. Hän jäi hetkeksi tutkimaan miehen kasvoja. Sotilas
hengitti heikosti ja Crispin tiesi, että hän ennen pitkää tulisi
tajuihinsa. Crispin hymyili julmasti nähdessään, kuinka taitavasti oli
toimittanut työnsä kuristamatta sotilasta kuoliaaksi asti.
Miekka kädessä palasi hän Kennethin ja papin luo. Puritaanin sätkyttely
oli enää vain suonenvedon tapaista nytkähtelyä. Hänen kasvonsa olivat
yhtä aavemaiset kuin sotilaan äsken.
»Laskekaa hänet irti, Kenneth», sanoi Crispin lyhyesti.
»Hän rimpuilee vielä.»
»Laskekaa hänet irti, sanon minä», huudahti Crispin ja otti kumartuen
Kennethin käsivarresta kiinni ja pakotti hänet päästämään otteensa.
»Hän huutaa», sanoi Kenneth pelokkaana.
»Tuskinpa vain», nauroi Crispin. »Ei ainakaan vähään aikaan. Pitäkää
huolta sotilaasta.»
Suu ammollaan makasi pappi lattialla haukkoen ilmaa kuin vasta vedestä
nostettu kala. Vaikka hänen kaulansa oli aivan vapaa, sai hän otella
vielä hetkisen, ennen kuin sai hengityskykynsä takaisin. Sitten hän
nieli ilmaa läähättäen, kunnes näytti tukehtuvan sen ylenpalttisuuteen.
»Pyhän Yrjön nimessä», virkkoi Crispin, »tulinpa parhaaseen aikaan.
Vielä sekunti, niin hänkin olisi ollut tiedottomana. Kas niin, nyt hän
jo virkoo.»
Veri väheni taas papin pään pullistuneista laskimoista ja hänen
kasvonsa alkoivat saada tavallisen kalpean värinsä. Äkkiä ne kalpenivat
tavallisuuttaan kalpeammiksi, kun Crispin ojensi miekkansa hänen
kaulaansa kohti.
»Jos liikut tai äännät, niin seivästän sinut lattiaan kuin
kovakuoriaisen. Jos tottelet, niin sinulle ei tapahdu mitään pahaa»,
sanoi Crispin kylmästi.
»Tottelen teitä», vastasi pappi käheästi kuiskaten. »Vannon
tottelevani. Mutta, hyvä herra, ottakaa armollisesti miekka kaulaltani.
Se saattaa livahtaa sormienne läpi, sir», vaikeroi hän kauhun ilme
silmissään. Missä olikaan nyt hänen jymisevä bassonsa ja entinen
hyminänsä? Missä olikaan hänen naurettava majesteettisuutensa ja
mahtipontiset eleensä, joilla hän edellisellä kerralla oli julistustaan
säestänyt?
»Miekka saattaa pudota kädestänne, sir», vaikeroi hän taas.
»Se voi, ja jumaliste, se tekeekin sen, jos vielä kuulen äänenne.
Mutta jos olette viisas ja tottelette, niin ei teidän tarvitse kättäni
pelätä...» Sitten hän kääntyi Kennethin puoleen yhä pitäen pappia
silmällä. »Hoitakaa tuota miekkosta tuolla makuutilalla, Kenneth.
Hän tointuu kohta. Tukkikaa hänen suunsa vuodevaatteilla ja sitokaa
suukapula hänen kaulahuivillaan. Katsokaa tarkkaan ja tehkää se hyvin,
mutta jättäkää nenä vapaaksi, jotta hän voi hengittää.»
Kenneth suoritti Galliardin käskyn nopeasti ja tarkasti ja Galliard
jäi siksi aikaa seisomaan lattialla makaavan papin luo. Vihdoin,
kun Kenneth ilmoitti suorittaneensa tehtävän, hän käski puritaania
nousemaan.
»Mutta olkaa varovainen», varoitti hän, »muuten saatte maistaa sen
paratiisin iloja, josta saarnaatte. Kas niin, herra pastori, nyt ylös!»
Pelon valtaamana, joka vaati ehdottomasti tottelemaan, pappi nousi
vikkelästi pystyyn.
»Seisokaa siinä, sir, kas niin!» komensi Crispin pitäen miekkaansa
tuuman päässä papin kauluksesta.
»Ottakaa nenäliinanne, Kenneth, ja sitokaa hänen kätensä selän taakse.»
Sen tapahduttua Crispin käski nuorukaisen aukaista papin vyön ja ottaa
sen pois. Sitten hän käski saarnamiehen istuutua heidän ainoalle
tuolilleen ja samaisella vyöllä hän käski sitoa hänet tuoliin. Kun
puritaani sitten oli varmasti sidottu, laski Crispin miekkansa ja
istuutui pöydän laidalle hänen viereensä.
»Nyt, herra pastori, juttelemme hieman. Jos yritättekään huutaa, niin
lähetän teidät kiireesti siihen maailmaan, johon te virkanne puolesta
johdatte toisten sieluja. Ehkäpä te mieluummin saarnaatte siitä kuin
asutte siellä, joten siis oman parhaanne vuoksi tottelette minua.
Teidän kunniantuntoonne, teidän viisauteenne ja papin luontaiseen
valheenkammoon nähden voinen odottaa, että vastaatte totuudenmukaisesti
niihin kysymyksiin, joita aion teille tehdä. Jos mahdollisesti
havaitsen, että petätte minua, sir, niin olen pitävä huolen siitä, että
myös vastaatte valheestanne.» Ja kohottaen miekkansa kärkeä hän näytti
kaunopuheisesti ja tarkkaan tapaa, jota aikoi käyttää. »Kas niin, sir,
kuulkaa nyt mitä sanon. Kuinka pian arvelette ystäviemme huomaavan
kommelluksemme täällä ylhäällä?»
»Kun he tulevat noutamaan teitä», vastasi pappi nöyrästi.
»Ja kuinka pian, oi profeetta, he tulevat?»
»Tunnin kuluttua, tai niillä vaiheilla», vastasi puritaani katsoen
ikkunaan puhuessaan. Galliard seurasi hänen katsettaan ja huomasi, että
päivänvalo oli huomattavasti lisääntynyt.
»Niin», huomautti hän, »tunnin kuluttua on kyllä tarpeeksi valoa, jotta
he näkisivät hirttää meidät. Eikö ole mahdollista, että joku tulee
tänne aikaisemmin?»
»Ei, mikäli voin arvata. Ainoat talossa asuvat ovat ne puolitusinaa
ratsumiestä, jotka ovat vahtihuoneessa alhaalla.»
»Missä on pääkenraali?»
»Poissa — en tiedä missä. Mutta hän tulee tänne auringon noustessa.»
»Entä vartija, joka oli ovemme edustalla — eikö vaihdosta tapahdu tämän
ja meidän hirttoaikamme välillä?»
»En voi sanoa varmasti, mutta en luule, sillä vaihto tapahtui juuri
minun tänne tullessani.»
»Entä miehet vartiohuoneessa — vastatkaa minulle totuudenmukaisesti, oi
Elia — miten he pitävät vahtia?»
»Valitettavasti, sir, he ovat juopotelleet kylliksi saattaakseen
urhoollisen kavaljeerin häpeään. Kävin äsken nuhtelemassa heitä.»
Kennethin irrottaessa puritaanin vyötä sieltä oli pudonnut
pienikokoinen Raamattu, jollaista hänen ammattikuntansa tavallisesti
käytti. Kenneth oli asettanut sen pöydälle. Galliard otti sen nyt
käteensä ja pitäen sitä papin edessä katsoi häntä suoraan silmiin.
»Vannotteko tämän kirjan kautta, että ette ole puhunut minulle muuta
kuin totta?»
Hetkeäkään arvelematta pappi vannoi parhaan tietonsa mukaan puhuneensa
niinkuin asia oli.
»Hyvä on, sir. Ja nyt, vaikka minua surettaakin suuresti, että minun
täytyy aiheuttaa teille pienintäkään epämukavuutta, on minun saatava
teidät varmasti vaikenemaan.»
Laskettuaan miekkansa pöydälle hän meni papin taakse ja otti miehen
oman kaulahuivin sitoen sen tukevasti hänen suunsa eteen.
»Nyt, Kenneth», sanoi hän kääntyen nuorukaiseen. Sitten hän keskeytti
äkkiä, aivan kuin hänen mieleensä olisi juolahtanut uusi ajatus.
»Äsken», jatkoi hän sitten, »muistan teidän sanoneen, että jos saisitte
vapautenne jälleen, niin olisitte valmis yhtymään minuun kostaakseni
niille pahantekijöille, jotka ovat turmelleet elämäni.»
»Niin tein, sir Crispin.»
Hetken aikaa oli ritari vaiti. Hän oli tekemäisillään ruman teon, puhui
hän itselleen, ja kun hän huomasi, _kuinka_ ruma se oli, ei hän aikonut
jatkaa, vaan hylkäsi äkkiä tekemänsä suunnitelman aikoen turvautua
omiin käsiinsä ja järkeensä. Mutta kun hän taas ajatteli, kuinka suuri
hyöty hänelle nuorukaisesta saattoi olla — tämähän oli kihloissa
Cynthia Ashburnin kanssa — hän päätti, ettei asia ollut niinkään
helposti ratkaistavissa eikä hylättävissä. Huolellisesti hän punnitsi
asiaa puolin ja toisin. Toisella puolen oli varma tieto siitä, että jos
heidän pakonsa onnistuisi, niin Kenneth painuisi tietenkin ystäviensä
Ashburnien — Marleigh'n linnan anastajien — suojaan. Mikä olisikaan
luonnollisempaa kuin että hän silloin ottaisi mukaansa pelastajansa!
Kuinka helposti kävisikään hänen kostonsa, kun hän niin erinomaisen
syyn varjolla pääsisi Marleigh'n linnaan. Hän saattaisi ensin päästä
heidän suosioonsa ja sitten...
Hän näki sielunsa silmillä suuren koston, joka oli hänen arvoisensa ja
sopusoinnussa sen ruman rikoksen kanssa, joka sitä vaati.
Toiselta puolen painoi vaa'assa raskaasti se petollinen sävy, joka
hänen suunnitelmassaan oli. Hän aikoi sitoa nuorukaisen lupaukseen,
jonka laadun hän aikoi salata — lupaukseen, jonka nuorukainen
mielellään antaisi, mutta ehkäpä kuolisi ennemmin kuin täyttäisi
sen, jos vain aavistaisi, mitä sen täyttäminen tiesi. Hänhän aikoi
viekoitella nuorukaisen pettämään ystävänsä, tulevan vaimonsa omaiset.
Crispinille saattoi tulos olla epävarma, mutta luultavaa oli, että
Kennethin aikomus naida Cynthia menisi myttyyn sen teon vuoksi, johon
Galliard hänet kietoisi hänen tietämättään.
Vaaka painui vuoroin toiselle, vuoroin toiselle puolelle Galliardin
miettiessä asiaa. Mutta hänen epäilyjään vastaan nousi muisto siitä,
millä tavalla nuorukainen viime yönä oli häntä kohdellut, hänen
arvostelunsa kovuus ja se peruuttamaton halveksunta, jota tuo heikko
piimäsuu oli häntä kohtaan niin selvästi osoittanut. Kaikki tämä
nostatti nyt hänen vihansa ja kovetti hänen sydämensä kunnian käskyjä
vastaan. Mitä merkitsi tuo poika hänelle? kysyi hän itseltään. Estikö
hän häntä täyttämästä tehtäväänsä? Oliko tuo poika millään tavalla
ansainnut mitään hänen puoleltaan. Oliko hän hänelle mitään velkaa? Ei
mitään. Sittenkään hän ei tahtonut päättää harkitsematta.
Oli luonteenomaista miehelle, jolta Kennethin mielestä puuttuivat
kaikki kunnioitusta ansaitsevat ominaisuudet, että hän keskellä
vaaroja, kun jokainen ohikiitävä sekunti vähensi heidän pelastumisensa
mahdollisuutta, saattoi tyynesti ja maltillisesti punnita
käyttäytymistään. Intohimossaan oli Crispin hillitön ja vihassaan
kiivas, mutta kaikessa muussa hän oli harkitseva.
Siitä oli Kennethillä nyt näyte, joka pani hänet vapisemaan
kärsimättömästä pelosta. Hätäisenä, kädet nyrkissä ja kasvot kalpeina
hän katseli toveriaan, joka kulmiaan rypistäen ja harmaat silmät
lattiaan luotuina seisoi mietteissään. Vihdoin hän ei enää voinut
kestää tätä käsittämätöntä, mieletöntä viivytystä.
»Sir Crispin», kuiskasi hän vetäen toista hihasta. »Sir Crispin.»
Ritari loi häneen miltei vihaisen katseen. Sitten liekki hänen
silmistään sammui; hän huokasi ja puhui. Hän oli nähnyt pojan kasvot.
Pelko ja kärsimättömyys, joka niissä kuvastui, vaikutti häneen
vastenmielisesti ja sai aikaan, että vaakalauta äkkiä ja lopullisesti
kallistui nuorukaista vastaan.
»Mietin, miten suorittaisimme pakomme», hän sanoi.
»Ei ole muuta kuin yksi keino», huudahti nuorukainen.
»Päinvastoin, niitä on kaksi, ja minä tahdon valita huolellisesti.»
»Jos viivyttelette valintaanne vähän kauemmin, niin ei jää kumpaakaan
jäljelle», huusi Kenneth kärsimättömästi.
Huomatessaan nuorukaisen kasvavan pelon ja tehtyään päätöksensä ryhtyi
Crispin sen mukaan toimimaan niin, että nuori mies muuttuisi vahaksi
hänen käsissään.
»Niin puhuu kokemattomuus», sanoi hän säälivä hymy huulillaan. »Kun
olette elänyt niin kauan kuin minä ja kärsinyt yhtä paljon ja kun
teidät on pakotettu käyttämään järkeänne henkenne pelastamiseksi yhtä
usein kuin minut, niin opitte huomaamaan, että hätäileminen on kaikissa
uhkayrityksissä vaarallisinta. Epäonnistuminen merkitsee aina jonkin
menettämistä, tänään se tietäisi henkemme menettämistä, ja olisi
vahinko, jos kaksi noin hyvää tulosta», siinä hän viittasi molempiin
vankeihinsa, »menisi hukkaan.»
»Sir», huudahti Kenneth miltei suunniltaan, »ellette tule kanssani,
niin lähden yksin.»
»Minne?» kysyi Crispin kuivasti.
»Täältä ulos.»
Galliard kumarsi hieman.
»Voikaa hyvin, sir. En tahdo viivyttää teitä. Tienne on selvä ja omaksi
asiaksenne jää päättää, menettekö ovesta vai ikkunasta.»
Sen sanottuaan Galliard käänsi selkänsä hänelle ja meni lattian poikki
vuoteen luo, jolla ratsumies makasi mykkänä raivosta. Hän kumartui ja
avasi sotilaan vyön, johon hänen tuppensa oli kiinnitetty, ja pani sen
vyölleen. Nostamatta silmiään ja seisoen yhä selin Kennethiin, joka oli
hänen ja oven välillä, hän meni pöydän luo ja otti sille jättämänsä
miekan sekä painoi sen tuppeen. Kun kahva kalahti tupen helaan, sanoi
Kenneth:
»No, sir Crispin, oletteko valmis?»
Galliard pyörähti äkkiä ympäri.
»Mitä, ettekö vielä ole mennytkään», kysyi hän pilkallisesti.
»En uskalla», myönsi nuori mies. »En uskalla lähteä yksin.»
Galliard nauroi hiljaa, sitten hän äkkiä tuli totiseksi.
»Ennen kuin menemme, master Kenneth, tahdon uudelleen muistuttaa teille
vakuutuksestanne, että jos pääsemme vapaiksi, niin autatte minua
kostotyössä, joka minulla on edessäni.»
»Olen jo kerran vastannut teille myöntävästi.»
»Pyydän kysyä, oletteko vielä samaa mieltä?»
»Olen, olen! Vaikka mitä, kun vain lähdette.»
»Ei niin kiirettä, Kenneth. Lupausta, jota pyydän teiltä, ei anneta
kevytmielisesti. Jos pääsemme vapauteen, niin voinen kai sanoa
pelastaneeni teidän henkenne sekä siihen nähden, mitä jo olen tehnyt,
että siihen nähden, mitä vasta teen?»
»Myönnän sen!»
»Siis, sir, palkakseni pyydän teidän apuanne siinä työssä, joka
minun täytyy suorittaa, tehtävässä, jonka täyttämisen toivo on ainoa
vapautumisyritykseni kannustin?»
»Olen jo luvannut sen!» huudahti nuorukainen.
»Älkää antako lupaustanne kepeästi, Kenneth», sanoi Crispin vakavasti.
»Se saattaa aiheuttaa teille paljon tuskaa, ja saattaapa elämännekin
olla vaarassa.»
»Minä lupaan.»
Galliard nyökkäsi. Kääntyen sitten pöytään päin hän otti siltä Raamatun.
»Vannokaa käsi tällä kirjalla kunnianne, uskonne ja autuuden toivonne
kautta, että jos minä vien teidät elävänä tästä talosta, niin
palvelette minua ja minun asiaani, kunnes se on suoritettu tai minä
kuolen. Vannokaa, että jätätte kaikki henkilökohtaiset pyyteet ja
halut auttaaksenne minua silloin, kun minä teitä kutsun. Vannokaa se,
ja vastapalvelukseksi panen minä, jos tarve vaatii, henkeni alttiiksi
tänä päivänä pelastaakseni teidät, jossa tapauksessa te vapaudutte
valastanne ilman muuta.»
Nuorukainen vaikeni hetken.
Crispin oli niin juhlallinen, vala niin vakava, että hän alkoi
epäröidä. Hänen varovainen, arka luontonsa alkoi kuiskailla hänelle,
että hänen ehkä olisi hyvä tietää hieman enemmän tästä asiasta, ennen
kuin hän peruuttamattomasti sitoutuisi siihen. Mutta Crispin, joka
huomasi nuoren miehen epäröimisen, tukahutti sen heti käyttämällä
hyväkseen hänen pelkuruuttaan.
»Päättäkää», huudahti hän äkkiä, »valkenee jo, ja nyt on aika
kiirehtiä.»
»Minä vannon!» vastasi Kenneth pelon valtaamana. »Vannon kunniani,
uskoni ja autuuden toivoni kautta auttavani teitä milloin ja miten
vaatinettekin sitä, kunnes kostonne on suoritettu.»
Crispin otti Raamatun Kennethin kädestä ja pani sen takaisin pöydälle.
Hänen huulensa olivat puristuneet tiukasti yhteen ja hän vältti
nuorukaisen katsetta.
»Omalta osaltani en ole kaupassamme laiminlyövä mitään, sen olette
näkevä», mutisi hän ottaessaan sotilaan viitan ja lakin. »Tulkaa, ja
ottakaa papin korkea hattu ja hänen viittansa.»
Hän meni ovelle ja avattuaan sen kurkisti käytävään. Hetken hän
kuunteli. Kaikki oli hiljaista. Sitten hän kääntyi taas. Huoneeseen
tulvehtiva aamun sarastus teki lyhdyn entistä kellertävämmäksi.
»Voikaa hyvin, herra pastori», hän sanoi. »Älkää panko pahaksenne
sitä pientä epämukavuutta, johon minun on ollut pakko alistaa teidät,
ja rukoilkaa pakomme onnistumisen puolesta. Pyydän lausua terveiseni
punanokkaiselle Oliverille. Voikaa hyvin. Tulkaa, Kenneth!»
Hän piti ovea auki, jotta nuorukainen menisi siitä ensin. Kun he
seisoivat hamarassa käytävässä, sulki hän oven hiljaa ja väänsi sen
lukkoon.