Luonto otti omansa ja huolimatta epätoivoisesta tilastaan Crispin
vaipui uneen. Kenneth istui kyyryssä tuolillaan ja kuunteli
pelonsekaisella ihmetyksellä toverinsa säännöllistä hengitystä.
Hänellä ei ollut Galliardin hermoja eikä hänen välinpitämättömyyttään
kuolemaan nähden, joten hän ei voinut seurata hänen esimerkkiään eikä
edes saattanut käsittää, kuinka ihminen niin lähellä iankaikkisuuteen
astumista ensinkään saattoi nukkua.
Hetken ajan hänen ihmettelynsä läheni vaarallisesti ihailua. Sitten
hänen uskonnollinen kasvatuksensa vei voiton ja hänen vanhurskautensa
tunsi miltei halveksumista miestä kohtaan, joka saattoi olla niin
välinpitämätön sielustaan. Hän tunsi samaa kuin fariseus publikaania
kohtaan.
Pian tuli säännöllinen hengitys hänelle kiusalliseksi. Se oli liian
selvä todistus heidän sieluntilojensa vastakkaisuudesta. Kun Crispin
oli kertonut elämäntarinansa, oli herännyt mielenkiinto ollut omiaan
karkottamaan pelon kummituksen, jonka huominen päivä oli loihtinut
esille. Nyt, kun Crispin oli hiljaa ja nukkui, palasi tuo peikko, ja
nuorukainen tunsi itsensä synkäksi ja kauhistuneeksi.
Ajatus seurasi ajatusta hänen istuessaan tuolillaan pää rintaa vasten
painuneena ja kädet yhteen puristettuina polvien välissä, ja ne
koskivat suurimmalta osalta Skotlannin tapahtumista köyhiä aikoja ja
Cynthiaa, hänen rakastettuaan. Saisiko Cynthia kuulla hänen lopustaan?
Itkisikö tämä häntä? — ikään kuin se mitään merkitsisi! Jokainen
ajatus, joka hänen mieleensä juolahti, johti aina huomiseen aamuun!
Kauhistuen hän puristi käsiään tiukemmin ja hänen paljaalle otsalleen
kihosivat hikikarpalot.
Vihdoin hän heittäytyi polvilleen, ei niinkään paljoa rukoillakseen
kuin lausuakseen ilmi hentomielisen surunsa Luojalleen. Hän tunsi
olevansa raukka — kaksin verroin raukka kuullessaan halveksimansa
syntisen tasaisen hengityksen — ja hän koetti puhua itselleen, ettei
gentlemannin sopinut arkaillen mennä kuolemaan.
»Huomenna olen rohkea. Olen oleva rohkea», mutisi hän itsekseen ja
oli täysin tietämätön siitä, että turhamaisuus sellaisia saneli ja
turhamaisuus häntä huomenna tukisi, koska paikalla tulisi olemaan
muitakin, vaikka hänen mielensä nyt olikin masentunut. Sillä aikaa
Crispin nukkui. Kun hän heräsi, pisti lyhdyn valo hänen silmiinsä
ja hänen vieressään seisoi sitä pitelevä mustakaapuinen mies, jonka
leveälierinen hattu esti kasvoja näkymästä.
Puoleksi unissaan ja kurkistellen kuin huuhkaja hän nousi vuoteeltaan.
»Olen aina pitänyt poltettua viiniä kylläkin hyvänä, mutta...»
Hän lopetti äkkiä, vihdoinkin täysin hereillä ja muistaen missä oli, ja
luuli, että häntä oli tultu noutamaan.
Hän vetäisi syvään henkeään ja kysyi niin välinpitämättömästi kuin
suinkin:
»Mitä kello on?»
»Yli puolen yön, kurja raukka», kuului syvä, hymisevä vastaus.
»Viimeinen päiväsi, jonka aurinkoa et ole näkevä, on tullut. Viisi
tuntia on sinulla enää jäljellä.»
»Ja sitäkö kertoaksesi olet herättänyt minut?» kysyi Galliard
sellaisella äänellä, että mustakaapu astui askelen taaksepäin aivan
kuin olisi pelännyt, että ääntä seuraisi lyönti. »Oletpa kaikkia tapoja
vailla oleva rakki, kun häiritset gentlemannin lepoa.»
»Tulen», vastasi toinen hymisevällä äänellään, »ottamaan vastaan
katumuksesi.»
»Älä kiusaa minua», vastasi Crispin haukotellen. »Tahdon nukkua.»
»Muutaman tunnin kuluttua saat nukkua tarpeeksesi. Ajattele tilaasi,
kurja syntinen.»
»Sir», huudahti krouviritari, »minä olen niitä miehiä, joilla on
ihmeellisen vähän kärsivällisyyttä. Ja pankaa mieleenne, että teidän
tienne taivaaseen ei ole sama, jota minä aion vaeltaa. Ja jos
taivas on täynnä sellaisia raakkujia kuin te, niin olen hyvilläni,
jos en pääsekään sinne. Siis menkää, ystäväni, ennen kuin tulen
epäkohteliaaksi.»
Pappi seisoi hetken ääneti. Asetettuaan sitten lyhtynsä pöydälle hän
kohotti kätensä ja silmänsä huoneen matalaa kattoa kohti.
»Suvaitse, oi Herra, vielä liikuttaa tämän kovan, paatuneen syntisen
tunteetonta sydäntä, tämän häijyn valapaton, jumalanpilkkaajan...»
Pitemmälle hän ei päässyt.
Crispin ryntäsi jaloilleen, karkeat kasvot aivan papin kasvoissa kiinni
ja silmät tulta iskien.
»Ulos», jylisi hän osoittaen ovea. »Ulos, heti, sillä minä en
tahdo saada viimeisellä hetkelläni tuollaisen kolttuniekan elämää
omalletunnolleni. Mutta mene, niin kauan kuin vielä jaksan sitä
ajatella! Mene ja vie rukouksesi mennessäsi helvettiin.»
Pappi vetäytyi niin intohimoisen purkauksen edessä taaksepäin. Hetken
hän näytti epäröivän, mutta kääntyi sitten Kennethiin päin, joka seisoi
heidän takanaan äänettömänä. Mutta nuorukaisen presbyteerinen kasvatus
oli opettanut häntä vihaamaan lahkolaisuutta yhtä voimakkaasti kuin
paavinuskolaista tai itse paholaista eikä hänkään tehnyt muuta kuin
uudisti Crispinin sanat, joskin ystävällisemmässä äänilajissa.
»Minä pyydän, menkää», hän sanoi. »Mutta jos tahdotte tehdä armeliaan
työn, niin jättäkää meille lyhtynne. Tästä lähin tulee muutenkin
olemaan kyllin pimeää.»
Pappi katsoi tutkivasti nuorukaista ja hänen nöyryytensä voittamana
asetti lyhdyn pöydän päähän. Mennessään sitten ovea kohti hän pysähtyi
ja kääntyi Crispinin puoleen.
»Minä menen, koska väkivalloin estätte minua tehtävääni toimittamasta.
Mutta minä rukoilen puolestanne ja tulen vielä takaisin, kun kuoleman
läheisyys ehkä saa sydämenne sulamaan.»
»Sir», sanoi Crispin kyllästyneenä, »te väsyttäisitte naisväenkin
lörpötyksillänne.»
»Kas niin, kas niin», sanoi pappi kiiruhtaen ovea kohti. Kynnyksellä
hän vielä pysähtyi.
»Jätän teille lyhdyn», sanoi hän. »Toivon, että se valollaan saisi
mielenne hurskaammaksi.» Sen sanottuaan pappi poistui.
Crispin haukotteli äänekkäästi hänen mentyään ja ojenteli itseään.
Viitaten sitten makuusijaansa hän sanoi:
»Kas niin, nuori mies, nyt on teidän vuoronne.»
Kennethiä värisytti.
»Minä en voi nukkua», huudahti hän. »En voi!»
»Kuten tahdotte.» Ja olkapäitään kohautellen istuutui Crispin vuoteen
reunalle.
»Kolkkoja lohduttajia nuo keropäiset suunsoittajat», mutisi hän. »Heitä
on opetettu pitämään huolta vain sielusta, ihmisen ruumiin tarpeista
he eivät välitä mitään. Täällä olen jo istunut kymmenkunta tuntia
saamatta ruokaa tai juomaa. Ei sen vuoksi, että ruoasta niin paljoa
välittäisinkään, mutta jumaliste, kurkkuni on yhtä kuiva kuin tuon
keropään saarna, ja antaisin ilomielin neljä tuntia jäljellä olevista
viidestä, jos saisin maljan poltettua viiniä. Kurjaa joukkoa he ovat,
Kenneth, ajatellessaan, ettei mies, jonka täytyy aamulla kuolla,
tarvitse ryyppyä illalla. Hohoi! Joku suuri valehtelija on sanonut,
että joka nukkuu, hän syö. Jospa minä koettaisin nukkumalla unhottaa
janoni.»
Hän oikaisihe makuutilalle ja vaipui heti uneen.
Kennethin vuoro oli herättää hänet seuraavalla kerralla.
Crispin aukaisi silmänsä ja näki, että nuorukainen vapisi kauhusta. Hän
oli tuhkanharmaa kasvoiltaan.
»No, mikä nyt hätänä? Saakeli soikoon, mikä teitä vaivaa?» huudahti hän.
»Eikö ole mitään keinoa, sir Crispin? Ettekö voi tehdä mitään?» valitti
nuori mies.
Silmänräpäyksessä oli Galliard pystyssä.
»Poikaparka, pelottaako hirttonuoran ajatteleminen teitä?»
Kenneth nyökkäsi äänettömänä.
»Se on kurja kuolema, myönnän sen. Katsokaahan, Kenneth, minulla on
miekka saappaanvarressani. Jos teitä miellyttää kylmä teräs enemmän,
niin asia on selvä. Se on viimeinen palvelus, jonka teille voin tehdä
ja olen niin helläkätinen kuin nainen. Juuri tähän, sydämen kohdalle,
ja te ette tiedä mistään mitään ennen kuin olette paratiisissa.»
Kääntäen saappaansa vartta alaspäin hän työnsi kätensä oikeata säärtään
pitkin siihen. Mutta Kenneth ponnahti taaksepäin huudahtaen:
»Ei, ei», ja peitti kasvonsa käsillään. »Ei sitä, te ette ymmärrä. Se
on itse kuolema, jota en halua. Samapa se millä tavalla se tapahtuu!
Eikö ole mitään keinoa päästä siitä? Eikö mitään mahdollisuutta, sir
Crispin?» pyysi hän kädet ristissä.
»Kuoleman lähestyminen tekee teistä raukan, sir», puhui toinen, johon
nuoren miehen surkea käytös teki syvästi vastenmielisen vaikutuksen.
»Eikö ole mitään keinoa, kysytte te. Tuossahan on ikkuna, mutta se on
seitsemänkymmentä jalkaa maasta, ja tuossa on ovi, mutta se on lukossa
ja vartija sen toisella puolella.»
»Minun olisi pitänyt tietää se. Minun olisi pitänyt tietää, että teette
minusta pilkkaa. Mitäpä on kuolema teille, jolle elämällä ei ole mitään
tarjottavana. Teille sen ajatus ei tuota mitään kauhua. Mutta minulle
— ajatelkaa sir, minä olen tuskin kahdeksantoistavuotias», hän lisäsi
nyyhkyttäen, »ja elämä on täynnä kauniita lupauksia. Oi Jumala, sääli
minua!»
»Totta, totta, poikani», vastasi Crispin hellemmällä äänellä. »Unohdin,
että kuolema ei tule teille samanlaisena siunattuna vapauttajana kuin
minulle, ja kuitenkin, kuitenkin», mutisi hän hiljaa »kuolenhan minäkin
täyttämättä tehtävääni — toimittamatta kostoani. Ja sieluni kautta,
en tiedä mitään, joka sen voimakkaammin kannustaisi ihmistä pitämään
kiinni elämästä kuin kosto. Ah», huokasi hän hartaasti, »jospa todella
keksisin jonkin keinon!»
»Ajatelkaa, sir Crispin, ajatelkaa», huudahti nuorukainen kiihkeänä.
»Mitäpä se hyödyttää. Tuossa on ikkuna. Mutta vaikka saisinkin
kiskotuksi ristikon irti, mikä mielestäni näyttää mahdottomalta,
on seitsemänkymmenen jalan hyppäys vielä jäljellä. Mittasin sen
silmilläni heti kun tulin tänne. Mutta ei ole mitään köyttä. Teidän
päällystakkinne kahtia reväistynä ja palat yhteensidottuina ei
riittäisi kuin kymmenen jalan matkan. Haluaisitteko hypätä jäljellä
olevat kuusikymmentä jalkaa?»
Sitä ajatellessaankin nuorukainen vapisi, ja sen huomatessaan Crispin
nauroi hiljaa.
»Siinäpä se. Ja kuitenkin, poikaseni, tarjoutuisi siinä hypyn
onnistuessa elämän jatkuminen ja päinvastaisessa tapauksessa paljon
vapaampi lähtö kuin se minkä hirttonuora konsanaan voi antaa.
Jumaliste», huudahti hän hypähtäen jaloilleen ja tarttuen lyhtyyn,
»katsokaamme tuota ristikkoa.»
Hän astui huoneen poikki ikkunan luo ja asetti lyhdyn siten, että sen
valo kohdistui parhaiten ristikon pystysuoran tangon alapäähän.
»Se on hyvin ruosteen syömä, Kenneth», mutisi hän. »Tämän ainoan
rautatangon irrottaminen», ja hän kosketti ristikon alaosaa, »antaisi
meille pääsyn vapauteen. Hm! Kukapa tietää!»
Hän meni takaisin pöydän luo ja asetti lyhdyn entiselle paikalleen.
Vavisten seurasi Kenneth hänen jokaista liikettään, mutta ei sanonut
mitään.
»Joka heittää noppaa», sanoi Galliard, »sen täytyy asettaa panoksensa
esille. Minä panen elämäni — joka jo oikeastaan on menetetty — ja
heitän arpaa vapaudesta. Jos voitan, niin voitan kaikki, jos taas
häviän, niin en häviä mitään. Jumaliste, monesti olen lyönyt arpaa
kohtalostani, mutta koskaan eivät mahdollisuudet vielä ole olleet näin
suurenmoiset. Kas niin, Kenneth, tässä on ainoa keino, ja me yritämme
sitä, jos vain saamme rautatangon irti.»
»Te aiotte hypätä?» kauhisteli nuorukainen.
»Jokeen tietenkin. Se on ainoa keino.»
»Hyvä Jumala, minä en uskalla. Se on kauhea hyppäys.»
»Pitempi kyllä, sen tunnustan, kuin se, jonka he tunnin perästä teille
valmistavat, jos jäätte tänne. Mutta se viekin aivan toisaalle.»
Nuorukaisen suu oli kuiva. Hänen silmänsä hehkuivat ja jäsenensä
värisivät kylmästä, mutta ei syyskuun kylmästä.
»Minä koetan sitä», mutisi hän hampaat kalisten. Sitten hän ikkunaan
viitaten tarttui lujasti Galliardin käsivarteen.
»Mikä teitä nyt vaivaa?» kysyi Crispin ärtyisenä.
»Päivä, sir Crispin. Aurinko nousee.» Crispin katsoi. Taivaan
tummuuteen oli ilmestynyt valoisa juova.
»Nopeasti, sir Crispin, nyt ei ole hukattava aikaa vähääkään. Pappihan
sanoi tulevansa päivännousun aikaan uudelleen.»
»Antakaa hänen tulla», vastasi Galliard julmasti mennessään ikkunan luo.
Hän tarttui alempaan poikkirautaan laihoilla, mutta jäntevillä
käsillään ja asettaen polvensa muuria vasten pani kaikki mahtavat
voimansa käytäntöön — sen pelottavan voiman, jonka hän kaleeriorjana
ollessaan oli hankkinut ja jota ei edes hänen hurjasteleva
elämänsäkään ollut voinut vähentää. Hän tunsi, että hänen lihaksensa
olivat jännityksestä katketa, hiki nousi hänen otsalleen ja hänen
hengityksensä kävi korahtelevaksi.
»Se liikkuu», ähki hän vihdoin. »Se liikkuu.» Hän keskeytti
ponnistuksensa ja irrotti kätensä.
»Minun täytyy henkäistä hieman. Toinen samanlainen rynnistys, niin asia
on selvä. Pyhä Yrjö, ensi kerran elämässäni on vesi ystäväni, sillä
sade oli pahoin ruostuttanut raudat.»
Ulkopuolella käveli heidän vartijansa. Hänen askelensa tulivat
lähemmäksi, menivät ohi ja poistuivat, kääntyivät, tulivat takaisin
ja poistuivat uudelleen. Kun ne taas häipyivät kuulumattomiin, kävi
Crispin jälleen käsiksi rautatankoon ja uudisti yrityksensä.
Sillä kertaa olikin jo helpompaa. Vähitellen tanko antoi perään
Galliardin voiman edessä.
Lähenivät taas vartijan askelet, mutta innokkaassa puuhassa ollen ei
Galliard niitä kuullut, eikä myöskään hänen toverinsa, joka sykkivin
sydämin seurasi hänen ponnistustaan. Rautakanki irtautui — irtautui
vähitellen, kunnes se äkkiä rytinällä katkesi.
Kuin pistoolin laukaus jymähti se irtautuessaan. Molemmat miehet
pidättivät henkeään ja seisoivat hetken kyyristyneinä ja kuunnellen.
Vartija oli pysähtynyt heidän ovelleen.
Galliard oli ripeä mies, nopea ajattelemaan ja nopea panemaan tuumansa
täytäntöön. Häneltä meni vain pari silmänräpäystä työntäessään
Kennethin erääseen nurkkaan, sammuttaessaan lyhdyn ja heittäytyessään
itse vuoteelleen.
Avain narahti lukossa ja Crispin vastasi siihen kaikuvalla
kuorsauksella. Ovi avautui ja kynnykselle ilmaantui keropää ratsumies
pitäen lyhtyään päänsä yläpuolella, joten valo heijastui välkkyen hänen
kirkkaasta kypärästään. Hän katseli vuoteellaan makaavaa Crispiniä,
jolla oli silmät kiinni ja suu ammollaan ja joka kuorsasi valtavasti.
Hän näki Kennethin istuvan rauhallisena lattialla, selkä seinää vasten
ja hämmästys kuvastui hänen kasvoillaan.
»Kuulitteko jotakin?» hän kysyi.
»Kuulin kyllä, se kuulosti pyssyn laukaukselta, tuolta päin», vastasi
Kenneth.
Liike, jonka hän vastatessaan teki, oli kohtalokas.
Vaistomaisesti oli hän viitannut peukalollaan akkunaan päin ja veti
siten sotilaan huomion siihen suuntaan. Miehen katse osui katkaistuun
ristikkorautaan ja häneltä pääsi hämmästyksen huudahdus.
Ellei hän olisi ollut hölmö, olisi hän heti arvannut, miten se oli
tapahtunut, ja havaittuaan sen olisi hänen pitänyt ajatella kahdesti,
ennen kuin uskaltautui sellaisen miehen ulottuville, joka sillä tavalla
pystyi käsittelemään rautakankia. Mutta hän oli hidastuumainen tyhmyri
ja sen vuoksi ei hän hämmästykseltään päässyt ajattelun alkuun.
Hän astui huoneeseen ja sitten ikkunan luo tutkiakseen tarkemmin
katkennutta tankoa.
Kenneth seurasi häntä kauhun ja epätoivon katsein. Heiltä oli nyt
viimeinenkin toivo mennyt. Sitten hän yhtäkkiä oli näkevinään, että
Crispin voimakkaalla loikkauksella oli makuultaan hypännyt sotilaan
kimppuun.
Lyhty kirposi miehen kädestä ja vieri Kennethin jalkoihin. Sotilas oli
alkanut huutaa, mutta se muuttui äkkiä korahteluksi, kun Galliardin
sormet puristuivat hänen henkitorvensa ympäri. Mies oli suurikokoinen
ja raivoisasti vastustaessaan hän vei Galliardia sinne tänne huoneessa.
Yhdessä he törmäsivät pöytään, joka olisi rämähtäen mennyt nurin, ellei
Kenneth olisi saanut siitä kiinni ja hiljaa työntänyt sitä seinän
viereen.
Molemmat miehet olivat nyt vuoteella. Crispin oli arvannut, että
sotilaan tarkoituksena oli heittäytymällä kovalle lattialle aikaansaada
aseistuksellaan niin kova kolina, että se olisi herättänyt alla olevien
huomion ja siten ehkä tuonut apua. Estääkseen tämän oli Galliard
kääntänyt hänet vuoteeseen päin ja paiskannut hänet sille. Siinä hän
painoi polvellaan miehen rintaa vasten ja puristaen keropäätä kurkusta
painoi peukaloaan hänen henkitorveaan vasten.
»Ovi, Kenneth!» käski hän kuiskaten. »Ovi kiinni!» Turha oli
ratsumiehen yritys vapautua tukehduttavasta otteesta. Hänen
ponnistuksensa kävivät jo heikommiksi. Hänen kasvonsa punoittivat ja
verisuonet pullistuivat kuin köysi hänen ohimoillaan ja näyttivät
olevan ratkeamaisillaan, hänen silmänsä olivat putkahtaa päästä ulos
kuin hummerilla ja hänen suunsa oli kauhun irveessä. Sittenkin takoivat
hänen kantapäänsä makuusijaa ja sittenkin hän yhä yritti. Sormillaan
hän repi kurkkuaan puristavia käsiä ja raapi niitä kynsillään, kunnes
niistä tihkui veri. Mutta Galliard piteli häntä lujasti ja hymysuin —
pirulliselta hymyltä se näytti puoleksi tukehtuneesta miesparasta — hän
katseli uhriaan.
»Joku tulee!» läähätti Kenneth äkkiä. »Joku tulee, sir Crispin!»
kertasi hän väännellen käsiään mielettömästi.
Galliard kuunteli. Askeleita kuului lähestyvän. Sotilas kuuli ne myös
ja ryhtyi uudelleen ponnistamaan.
Silloin Crispin puhui.
»Miksi seisotte siinä kuin hölmö?» murahti hän. »Sammuttakaa valo — ei,
ehkäpä tarvitsemme sitä. Heittäkää päällystakkinne sen päälle! Pian,
pian, mies!»
Askelet tulivat lähemmäksi. Nuorukainen oli noudattanut hänen käskyään
ja he olivat nyt pimeässä.
»Asettukaa oven luo», kuiskasi Crispin. »Hyökätkää hänen päälleen heti
kun hän tulee, ja pitäkää huoli siitä, ettei hän päästä mitään ääntä.
Ottakaa häntä kurkusta, ja jos teille on elämänne kallis, niin älkää
antako hänen päästä livistämään.»
Askelet pysähtyivät. Kenneth hiipi hiljaa paikalleen. Sotilaan
vastus loppui äkkiä, ja Crispin päästi otteensa hänen kurkustaan.
Vetäen sitten tyynesti sotilaan miekan tupesta hän tunnusteli miehen
haarniskan hihnoja ja alkoi leikellä niitä poikki. Hänen sitä
tehdessään ovi avautui. Käytävässä palavan lampun valoa vasten he
näkivät kynnyksellä mustan olennon, jolla oli korkea hattu päässä.
Sitten tervehti pappi heitä laulavalla äänellään.
»Hetkenne on lyönyt», ilmoitti hän.
»Onko jo aika?» kysyi Galliard vuoteeltaan ja kysyessään hän siirsi
varovasti sotilaan rintavarustuksen syrjään ja asetti kätensä hänen
sydämelleen. Se löi vielä hiljaa.
»Tunnin kuluttua teitä tullaan hakemaan», vastasi pappi, ja Crispin
ihmetteli kärsimättömänä, mitä Kenneth teki.
»Katukaa siis syntejänne, kurjat pahantekijät, niin kauan kuin...»
Hän keskeytti äkkiä ja heräsi uskonnollisesta hartaudestaan outoon
huomioon, että oli pimeä ja että vartija oli poissa.
»Mitä on...», aloitti hän. Sitten Galliard kuuli lyhyen hengenvedon
ja sitä seuraavan mätkähdyksen, kun kaksi miestä kaatui kieritellen
huoneen lattialle.
»Hyvin tehty, poika!» huudahti Crispin miltei iloisesti. »Pidä lujasti
kiinni, Kenneth! Vielä pari sekuntia!»
Hän hypähti vuoteelta ja käytävästä tulevan heikon valon opastamana
juoksi ovelle ja sulki sen hiljaa. Sitten hän kulki seinää pitkin
paikalle, missä oli nähnyt Kennethin peittävän lyhdyn viitallaan. Hänen
kulkiessaan törmäsivät molemmat ottelevat miehet häntä vastaan.
»Pidä lujasti kiinni, poikani!» kehoitteli hän Kennethiä »Pidä vielä
hetkinen, niin tulen avuksi.»
Hän pääsi vihdoin lyhdyn luo ja vetäen viitan sen päältä asetti sen
pöydälle.