Sir Crispin astui ikkunan luota, missä oli seisonut tähän saakka,
karkean vuoteen ääreen ja heittäytyi sille pitkin pituuttaan.
Kenneth istui ainoalla tuolilla, joka tuossa synkässä huoneessa oli
käytettävissä. Galliardilta pääsi ruumiillisen tyydytyksen huokaus.
»Pyhä Yrjö, enpä tiennyt, että olin näin väsynyt», mutisi hän. Ja
sitten hän painui äänettömäksi, otsa rypyssä kuin sillä, joka kokoo
ajatuksiaan. Vihdoin hän alkoi, puhui tyynesti ja äänellä, jossa ei
tuntunut liikutusta mutta jossa ehkä oli sitä enemmän lämpöä.
»Kauan sitten — kaksikymmentä vuotta — olin, kuten olen maininnut,
kunniallinen nuorukainen, jonka silmissä maailma näytti kauniilta
yrttitarhalta, täynnä aukeavia ruusuja, täynnä ihania toiveita.
Sellaisia olivat ihanteenikin, Kenneth. Ne kuuluvat nuorille, ne ovat
nuoruus itse, sillä kun ihanteemme ovat kadonneet, on nuoruutemmekin
mennyt, olimmepa minkä ikäisiä tahansa. Pitäkää kiinni ihanteistanne,
Kenneth, pitäkää ne aarteenanne, säilyttäkää ne tarkkaan niin kauan
kuin te...»
»Uskallan vannoa, sir», vastasi nuorukainen katkera iva äänessään,
»että säilytän ne ihanteet, jotka minulla on, kautta elämäni. Te
unohdatte, sir Crispin.
»Saakeli, minä unohdin todellakin. Olin ajatuksissani kaksikymmentä
vuotta takanapäin, ja huomispäivä ei ollut ensinkään lähellä.» Hän
nauroi hiljaa, aivan kuin muistierehdys olisi huvittanut häntä.
Sitten hän jatkoi:
»Olin jaloimman gentlemannin, mitä konsanaan on elänyt, ainoa poika,
vanhan kunnioitetun nimen, Englannin ylpeimmän linnan ja laajimpain
alueiden perijä. Ne, jotka sanovat, että aamusta voi päättää päivän
tavat, valehtelevat. En voi ajatella ihanampaa aamua kuin minun elämäni
oli, en niin hukkaan mennyttä päivää enkä niin synkkää ehtoota. Mutta
se sikseen.
Meidän maa-alueemme rajoittui pohjoispuolella toisen talon alueisiin,
jonka kanssa olimme eläneet vihamielisissä väleissä ainakin parisataa
vuotta. He olivat puritaaneja, ankaria ja ylpeitä jumalattomassa
pyhyydessään. He pitivät meitä irstaina sen vuoksi, että nautimme siitä
elämästä, jonka Jumala oli meille antanut, ja minulle kerrottiin,
että viha oli saanut alkunsa juuri tästä. Kun olin teidän ikäisenne
nuorukainen, Kenneth, eli kartanossa — meidän oli linna ja heidän oli
kartano — kaksi nuorta vesaa, jotka eivät juuri paljoa ylläpitäneet
kartanon vanhaa mainetta. He elivät siellä äitinsä kanssa — naisen,
joka oli liian heikko pitääkseen heitä kurissa ja joka ei itsekään
liene ollut mielipiteiltään äärimmäisen puritaaninen. He hylkäsivät
esi-isiensä vuosisatoja käyttämät mustat puvut ja koreilivat
kavaljeerien iloisissa pukimissa. He antoivat kiharainsa kasvaa,
panivat sulkia majavannahkaisiin lakkeihinsa ja jalokiviä korviinsa.
He joivat reippaasti ja räyhäsivät rohkeasti ja kaunistivat puhettaan
voimakkailla kirouksilla, sillä kenenkään huulille eivät herjaukset
tule niin helposti kuin sellaisten, joita nuoruudessa on liian paljon
pakotettu hartaudenharjoituksiin. Minua he välttivät kuin ruttoa, ja
kun me silloin tällöin tapasimme toisemme, oli tervehdyksemme yhtä
vakava kuin kaksintaisteluun käyvien. Minä halveksin heitä raakoina ja
heittiöinä luopioina enemmän kuin isäni koskaan oli halveksinut heidän
isäänsä tekopyhänä, ja he taas puolestaan — tuntien vaistomaisesti
mitä heistä ajattelin — vihasivat minua vielä hartaammin kuin heidän
esi-isänsä olivat vihanneet minun esi-isiäni. Ja vielä loukkaavamman
ja suututtavamman syyn vihaansa he luulivat löytävänsä siinä, että
tiesivät maakunnan pitävän meitä parempina kuin heitä. Se oli heidän
kunnialleen kova isku, mutta heidän kostonsa oli pian tuleva.
Sattui, että heillä oli serkku — tyttö, joka oli yhtä suloinen ja
puhdas kuin he olivat vastenmielisiä ja rumia. Me tapasimme toisemme
kedolla — tyttö ja minä. Silloin oli kevät — hyvä Jumala! Se on
kuin eilispäivä! — emme muistaneet perintövihaa emmekä nimiä. Ensin
tapasimme toisemme sattumalta, mutta sittemmin sopimuksesta, ei kerran
eikä kahdesti, vaan monta kertaa. Jumala, kuinka suloinen hän olikaan!
Kuinka ihana olikaan koko maailma! Miten suloista oli elää ja olla
nuori!
Me rakastimme toisiamme. Miten olisi muuten voinut ollakaan? Mitä
meille merkitsivät perimätiedot, mitä vuosisataiset sukuvihat? Meidän
tehtävämme oli sovittaa kaikki.
Menin isäni puheille. Hän kirosi minut ensin luonnottomana poikana,
joka ei kuullut verensä ääntä. Mutta pyydettyäni ja polvillani
rukoiltuani häntä nuorukaisen kaunopuheisella innolla — nuorukaisen,
joka rakasti — ei hän enää kironnut. Ehkäpä hän muisti omaa
nuoruuttaan, sillä hän käski minun nousta ja mennä kosimaan ketä
halusin. Ei, hän teki enemmän. Ensimmäisenä kymmenessä polvessa astui
hän kartanon kynnyksen yli. Hän meni minun puolestani pyytämään heidän
serkkunsa kättä.
Silloin oli heidän vuoronsa tullut. Heidän luokseen, jotka olivat
saaneet sen nöyryyttävän opetuksen, että olivat meitä huonompia, tuli
nyt meikäläinen kosimaan. Heillä, joiden maakunnan mielestä piti vaieta
silloin, kun joku meikäläisistä puhui, oli nyt tilaisuus sanoa ei.
Ja he sanoivat sen myös. Mitä isäni heille vastasi, sitä en tiedä,
mutta hyvin kalpea hän oli, kun tapasin hänet linnan portailla hänen
palatessaan asialtaan. Tulisin sanoin kertoi hän loukkauksesta, jonka
alaiseksi oli joutunut, ja viittasi sitten äänettömänä toledolaiseen
miekkaan, jonka hän kaksi vuotta sitten oli tuonut Espanjasta ja
antanut minulle. Mutta minä ymmärsin. Hiljaa vedin neitseellisen
terän huotrastaan ja luin siinä olevan espanjankielisen kirjoituksen,
joka raivon ja häpeän kyynelten vuoksi näytti aivan epäselvältä.
Kirjoitus oli ylpeä, vaistomainen ilmaus uljainta espanjaa —
'Aiheetta älä paljasta minua; kunniatta älä pane minua huotraan.'
Ajattelemisen aihetta siinä oli yllin kyllin. Vannoin, että kunniaa ei
tulisi puuttumaan, ja tuo uljas miekka vyölläni lähdin ensimmäiseen
taisteluun.»
Sir Crispin pysähtyi ja häneltä pääsi huokaus, jota seurasi katkera
nauru.
»Sen miekkani menetin vuosia sitten», sanoi hän miettivänä. »Miekka
ja minä olemme elämäni aikana olleet läheisiä ystäviä, mutta se on
ollut karkeampitekoinen eikä siinä ole ollut mitään kirjoitusta, joka
muistuttaisi miehen omaatuntoa ja estäisi häntä tulemasta epäkelvoksi.»
Hän nauroi taas ja unohtui miettimään, kunnes Kenneth jälleen herätti
hänet siitä.
»Kertomuksenne, sir», hän muistutti.
Hämärän varjot alkoivat jo laskeutua heidän komeroonsa, ja kun
Crispin kääntyi nuorukaiseen päin, ei hän saattanut nähdä hänen
kasvojaan, mutta hänen äänensä oli ollut innokas ja Crispin huomasi,
että hän kurkotti päätään eteenpäin ja että hänen silmänsä loistivat
kuumeentapaisesti.
»Juttu kiinnostaa mieltänne, vai kuinka? Ah niin, päätä pahkaa
lähdin kartanoon ja tulisin sanoin vaadin noilta koirilta hyvitystä
loukkauksesta, jonka he olivat aiheuttaneet meidän huonekunnallemme.
Uskotteko, Kenneth, että he kieltäytyivät siitä? He pelastivat kurjan
henkensä pakoilemalla pilkkasanojen taakse. He eivät tahtoneet
taistella poikasen kanssa, sanoivat he ja käskivät minun kasvattaa
partani kyllin pitkäksi, ennen kuin kallistaisivat korvansa
vaatimuksilleni.
Sata kertaa katkerampi oli häpeäni ja raivoni palatessani sieltä kuin
sinne mennessäni. Isäni kehoitti minua säilyttämään muiston siitä
kypsyneempään ikään, jolloin voisin pakottaa heidät kuulemaan minua,
ja minä vannoin tekeväni sen niin totta kuin taivas minua auttakoon.
Hän kehoitti minua myös karkottamaan mielestäni ajatuksen ja toivon
liiton rakentamisesta heidän serkkunsa kanssa, ja vaikka en silloin
vastannutkaan mitään, lupasin kuitenkin sydämessäni noudattaa hänen
neuvoaan. Mutta minä olin nuori — tuskin kahtakymmentä. Oltuani
viikon näkemättä tyttöäni tulin miltei sairaaksi epätoivosta. Vihdoin
tapasin hänet kalpeana ja itkusilmin eräänä iltana ja rohkeuden ja
toivottomuuden puuskauksessa heittäydyin hänen jalkoihinsa ja rukoilin
häntä pysymään minulle uskollisena ja odottamaan, ja hän, tyttöparka,
vannoi sen omaksi turmiokseen. Te rakastatte itse, Kenneth, voitte
siis käsittää sen kärsimättömyyden, joka minut silloin valtasi. Kuinka
voisin odottaa? kysyin häneltä.
Noin viidenkymmenen mailin päässä linnasta oli aivan keskellä maitamme
pieni maatila, jonka olin saanut äitini sisarelta. Sinne minä pyysin
häntä tulemaan kanssani. Hankkisin papin, joka vihkisi meidät, ja
siellä me sitten eläisimme jonkin aikaa onnellisina rakkaudessa kahden.
Rakastavan kekseliäisyydellä kuvasin tulevan elämämme niin ihanaksi,
että hän sen lumoamana meni ansaan. Me pakenimme kolme päivää myöhemmin.
Meidät vihittiin eräässä kylässä, joka kuului linnalle, ja sen
jälkeen matkustimme nopeasti ja esteettä pieneen kotiimme. Siellä,
yksinäisyydessä, ainoastaan kahden palvelijan seurassa, joihin saatoin
luottaa, elimme ja rakastimme vuoden, lyhyen kuten onni ainakin, mutta
autuaan. Hänen serkkunsa eivät tienneet mitään maatilan olemassaolosta,
ja vaikka he etsivät maat ja mannut monen mailin laajuudelta, eivät
he löytäneet mitään. Isäni tiesi asiasta — kuten myöhemmin totesin
— mutta ajatellen, ettei tehtyä saa tekemättömäksi, hän rauhoittui.
Seuraavana keväänä meille syntyi lapsi, ja onnemme teki kodistamme
taivaan. Kuukauden kuluttua lapsen syntymästä tuli onnettomuus.
Olin poissa kotoa, yksin nauttien metsästyksen huvista. Palvelijani
oli matkalla lähimmässä kaupungissa, josta hänen piti palata vasta
seuraavana päivänä. Olen usein kironnut ajattelemattomuuttani, joka sai
minut ottamaan pyssyni ja menemään metsään jättämättä vaimolleni muuta
suojelijaa kuin heikon naisen.
Palasin kotiin aikaisemmin kuin olin aikonut, ehkäpä jonkun enkelin
toimesta, joka koetti saada minut ajoissa kotiin. Mutta tulin liian
myöhään. Portilla näin kaksi hevosta, joilla juuri oli ratsastettu,
synkät aavistukset rinnassani kiiruhdin avonaisesta ovesta sisään.
Siellä — Jumala, miten tuskallista — näin rakastettuni makaavan
pitkällään lattialla, ammottava miekanhaava rinnassaan ja veri
lammikkona ympärillään. Hetken seisoin tyrmistyneenä, kauhun
valtaamana, sitten seinän vierestä kuuluva liikehtiminen herätti minut
ja näin hänen murhaajiensa kyyristelevän siinä paljastetut miekat
kädessään.
Tuona hirveänä hetkenä, Kenneth, koko luonteeni muuttui. Oltuani
aina ennen ystävällinen ja jalo minusta tuli nyt se hillitön,
intohimoinen olio, jollaisena minut tunnette. Kun näin hänen serkkunsa,
tunsin veren kiehuvan suonissani, purin hampaani yhteen, lihakseni
puristuivat kokoon, käteni tarttui vaistomaisesti pyssyn piippuun
raivoisasti kuin peto, joka aikoo hyökätä ahdistajansa kimppuun.
Hetken seisoin heiluttaen pyssyäni, ja katsoen heihin tiukasti pidin
noiden kurjimusten katseet lumottuina. Sitten hypähdin karjahtaen
heidän kimppuunsa, pyssyn piippu korkealla pääni yläpuolella. Ja niin
totta kuin Jumala elää, Kenneth, olisin lähettänyt heidät suoraa päätä
helvettiin, ennen kuin he olisivat ennättäneet nostaa kättään tai
huutaa estääkseen minua. Mutta hypätessäni lipesi jalkani rakastettuni
vereen ja kaatuessani jouduin aivan hänen viereensä. Lintupyssyni
oli pudonnut kädestäni ja lentänyt rämähtäen seinään. Tuskin tiesin
mitä tein, mutta maatessani siinä hänen vieressään valtasi minut
äkkiä ajatus, että en enää halunnut nousta siitä ja että olin jo
elänyt liian kauan. Johtui mieleeni, että nuo raukat nähtyään minun
kaatuvan ehkä tekisivät lopun minunkin elämästäni. Toivoin sitä hetken
mielettömyydessä, sillä en yrittänytkään nousta enkä puolustautua.
Sen sijaan puristin rakastettuni syliini ja hänen kylmää poskeaan
vasten painoin kasvoni, jotka olivat miltei yhtä kylmät. Siten
makasin, eikä minun tarvinnut odottaa heitä kauan. Miekka tunkeutui
ruumiini läpi, selästä rintaan, ja se, joka sen työnsi, kirosi minua
rumalla kirouksella. Huone kävi hämäräksi, pian se heilahteli ja
seinät näyttivät kaatuvan, korvissani suhisi oudosti ja sitten kuulin
lapsen itkua. Sen kuullessani tunsin epämääräistä toivoa saada voimia
noustakseni pystyyn. Aivan kuin kaukaa kuulin toisen teurastajista
huutavan. »Kiiruhda, katkaise tuolta kirkuvalta sekasikiöltä kaula!» ja
silloin lienen mennyt tiedottomaksi.
Kenneth värisi kauhusta.
»Hyvä Jumala, kuinka kauheaa!» huudahti hän. »Mutta tehän saitte
kostaa, sir Crispin. Saittehan kostaa!» toisti hän innokkaasti.
»Kun tulin tajuihini», jatkoi Crispin aivan kuin ei olisi kuullut
Kennethin huudahdusta, »oli talo tulessa, heidän sytyttämänään, jotta
heidän ruma tekonsa olisi jäänyt todistamattomaksi. En tiedä varmaan
mitä tein. Olen koettanut muististani urkkia sitä, mutta turhaan.
Minkä ihmeen voimalla ryömin ulos, en voi sanoa, mutta aamulla löysi
palvelijani minut pihamaalta pitkälläni muutaman jalan päässä talon
mustuneista raunioista.
Jumala tahtoi, että jäisin eloon, mutta meni kokonainen vuosi, ennen
kuin olin kutakuinkin ennallani, ja silloinkin olin niin muuttunut,
että oli vaikea tuntea minua samaksi iloiseksi, voimakkaaksi
nuorukaiseksi, joka vuosi sitten eräänä kauniina aamuna oli lähtenyt
pyssy olalla metsästämään. Tukassani oli yhtä paljon harmaita hiuksia
kuin siinä nytkin on, vaikka olin vain kahdenkymmenen ikäinen. Kasvoni
olivat yhtä arpiset ja kuluneet kuin olisin elänyt kaksi sen vertaa.
Palvelijani pelasti minut elämälle, mutta tänä iltana tekee mieleni
kysyä, olenko oikeastaan hänelle paljonkaan kiitollisuuden velassa.
Heti kun olin saanut kylliksi voimia, menin salaa kotiin toivoen, että
ihmiset yhä pitäisivät minua kuolleena. Isäni oli paljon vanhentunut
surusta, mutta hän oli sanomattoman hellä ja ystävällinen minua
kohtaan. Häneltä kuulin, että vihamiehemme olivat lähteneet Ranskaan.
Näytti siltä kuin he olisivat pitäneet viisaimpana pysyä poissa vähän
aikaa. Isäni oli saanut tietää, että he olivat Pariisissa; ja sinne
päätin minä oikopäätä seurata heitä. Turhaan koetti isäni estellä
minua, turhaan hän koetti kehoittaa minua ennemmin valittamaan
kuninkaalle Whitehallissa ja pyytämään häneltä oikeutta. Olisin ollut
viisas, jos olisin noudattanut hänen neuvoaan, mutta minä paloin
halusta saada omin käsin kostaa heille ja sen vuoksi lähdin Ranskaan.
Kaksi päivää tuloni jälkeen Pariisiin satuin onnettomuudekseni
sekaantumaan erääseen katumellakkaan ja tulin vahingossa surmanneeksi
miehen — hän oli ensimmäinen niistä monista, joiden seuraan itsekin
huomenna lähden. Juttu oli vähällä maksaa henkeni, mutta toinen
noista ihmeistä, jotka ovat pidentäneet elämääni, lähettikin minut
kaleeriorjaksi Välimerelle. Se puuttui vielä kaiken sen jälkeen, mitä
jo olin kärsinyt!
Kaksitoista pitkää vuotta uurastin airon tyvessä ja odotin. Jos saisin
elää, oli aikomukseni palata Englantiin. Ja jos pääsisin sinne, niin
voi niitä, jotka olivat tuhonneet elämäni — ruumiini ja sieluni. Minä
elin ja tulin takaisin. Kansalaissota oli juuri syttynyt ja minä
tarjosin miekkani kuninkaan käytettäväksi. Tulin myös kostaakseni,
mutta se sai odottaa. Sillä välin oli kostettavani kasvanut. Menin
kotiini, mutta havaitsinkin, että linna oli anastajien käsissä —
vihamiesteni käsissä. Isäni oli kuollut; hän kuoli muutamia kuukausia
sen jälkeen kun olin lähtenyt Ranskaan. Murhaajat olivat esittäneet
vaatimuksen, että koska olin nainut heidän serkkunsa, joka oli kuollut
samoin kuin minäkin, he olivat lähimmät sukulaiset, siis ainoat
lailliset perilliset. Parlamentti hyväksyi heidän vaatimuksensa ja he
saivat omistusoikeuden linnaan. Mutta kun minä tulin kotiin, olivat he
poissa tarjoamassa apuaan parlamentille, joka heille oli tehnyt niin
suurenmoisen palveluksen. Sen vuoksi päätin antaa kostoni odottaa,
kunnes sota olisi loppunut ja parlamentti hävinnyt. Sadoissa otteluissa
kunnostauduin häikäilemättömyyteni avulla samoin kuin herätin muina
aikoina huomiota elostelullani.
Ah, Kenneth, te olette ollut kova minulle vikojeni vuoksi, lasin
väärinkäytön ja muun vuoksi. Mutta voitteko vielä olla kova minulle,
kun tiedätte mitä olen kärsinyt ja minkä kuorman kurjuutta kannan
hartioillani? Minä, jonka elämä tuhoutui niin perin pohjin, ettei
pelastusta ollut ajateltavissakaan, joka elin vain saadakseni
katkaista niiden kurkut, jotka niin korvaamattomasti olivat minua
vastaan rikkoneet. Ajatteletteko vieläkin, että oli kovin kehnoa,
niin anteeksiantamaton loukkaus, että etsin siunattua lievitystä
viinilasista, taivaallista unhotusta, jota sen väärinkäyttö minulle
tarjosi? Onko kumma, että sain kuninkaan ratsumiehistä villeimmän
huimapään maineen? Mitäpä minulla muutakaan oli?»
»Kokemuksenne ovat todellakin surulliset», sanoi nuorukainen äänellä,
joka tuntui osaaottavalta. Mutta siinä oli kuitenkin jotain pidätettyä,
joka loukkasi krouviritaria. Hän kääntyi toveriinsa päin, mutta ei
pimeyden vuoksi saattanut nähdä hänen kasvojaan.
»Kertomukseni on valmis, Kenneth. Lopun voitte arvata. Kuningas ei
menestynyt ja minun oli pakko paeta Englannista muiden kanssa, jotka
pelastuivat niiden teurastajien käsistä, jotka sitten tekivät Kaarlesta
marttyyrin. Astuin suuren Condén alaisena Ranskan palvelukseen ja
näin monta uljasta taistelua. Tuli sitten Bredan neuvottelu ja
Kaarle Toiselle kutsu takaisin Skotlannin valtaistuimelle. Lähdin
taas ottamaan osaa hänen kohtaloihinsa, samoin kuin olin tehnyt
hänen isäänsä nähden, sillä arvelin siten parhaiten edistäväni omia
tarkoituksiani. Jos Kaarlella olisi ollut menestystä, olisin saanut
omaisuuteni takaisin ja koston hetki olisi ollut lähellä. Tämä päivä on
tuhonnut viimeisenkin toivon kipinän. Huomenna tähän aikaan ei sillä
enää ole mitään merkitystä. Sittenkin antaisin paljon, jos saisin
mahdollisuuden kuristaa nuo kaksi koiraa ennen kuin pyöveli kuristaa
minut.»
Syntyi äänettömyys, ja molemmat miehet istuivat raskaasti hengittäen
hämärässä.
»Olette kuullut kertomukseni, Kenneth», sanoi Crispin vihdoin.
»Olen kuullut sen, ja Jumala tietää, että säälin teitä, sir Crispin.»
Siinä kaikki, mutta Galliard tunsi, että se oli vähän. Hän oli
rääkännyt sieluaan vanhoilla muistoillaan saadakseen ystävällisemmän
osanoton. Hän oli miltei odottanut, että nuorukainen pyytäisi anteeksi
kovaa arvosteluaan hänestä. Omituista oli, kuinka voimakkaasti hän
kaipasi nuoren miehen osanottoa. Hän, joka kaksikymmentä vuotta oli
elänyt rakastamatta ja olematta rakastettu, koetti nyt viimeisellä
hetkellään saada osakseen kanssaihmisensä ystävällisyyttä.
Ja niin hän istui hämärässä odottaen ystävällisempää sanaa nuoren
miehen puolelta, ja niin suuri oli hänen kaipauksensa, että kun se jäi
tulematta, alkoi hän sitä pyytämällä pyytää.
»Ettekö nyt, Kenneth, käsitä, miten jouduin luisumaan niin alas?
Ettekö nyt ymmärrä elosteluani, joka sai ihmiset kutsumaan minua
krouviritariksi sen jälkeen kun kuningas kunnioitti minua ritarin
arvolla toimintani vuoksi Fireshiren luona? Teidän täytyy käsittää»,
hän pyysi miltei säälittävästi, »ja teidän täytyy arvostella minua
lempeämmin kuin tähän saakka.»
»Minun asiani ei ole käydä tuomiolle kanssanne. Säälin teitä kaikesta
sydämestäni, sir Crispin», vastasi nuorukainen tavalla, josta ei
puuttunut ystävällisyyttä.
Mutta ritari ei tyytynyt.
»Teidän täytyy arvostella, kuten kukin arvostelee kanssaihmistään.
Te tarkoitatte, ettette tahdo langettaa tuomiotani. Mutta jos teidän
täytyisi se tehdä, mitä silloin sanoisitte?»
Nuorukainen mietti hetken ennen kuin vastasi. Presbyteerinen, tekopyhä
kasvatus oli häneen syvästi juurtunut, ja vaikka hän, kuten hän
sanoi, sääli Galliardia, eivät hänen mielestään — hänhän oli täyteen
ahdettu valmiita elämänohjeita, eikä hän vähääkään tuntenut niitä
vaikeita koettelemuksia, joita elämä muutamille tarjoaa, eikä niitä
viettelyksiä, joihin on miltei epäinhimillistä olla lankeamatta kun ne
kohdalle sattuvat — onnettomuudet saattaneet lieventää syntiä. Säälistä
hän sen vuoksi vaikeni ja olipa jo vähällä rohkaista vankitoveriaan
valheellakin, mutta muistaessaan sitten, että hänen oli aamulla
kuoltava ja ettei sellaisella hetkellä ollut hyvä panna valheen vuoksi
alttiiksi autuuttaan, vaikka kuinka säälittävissä olosuhteissa, hän
vastasi hitaasti:
»Jos minun täytyisi langettaa teistä tuomio, kuten pyydätte, niin
kohtelisin teitä säälien onnettomuuksienne vuoksi. Mutta siitä
huolimatta, sir Crispin, painaisi teidän irstailunne ja se paha, minkä
elämässänne olette aikaansaanut, vaakalaudalla sangen paljon.»
Jos tuo tahraton tekopyhä, tuo piimäsuu mieheksi olisi ollut yhtä suora
itselleen kuin hän oli Crispiniä kohtaan, olisi hänen täytynyt havaita,
että ne olivat pääasiassa Crispinin loukkaukset häntä itseään kohtaan,
jotka kaivelivat hänen mieltään paljon syvemmin kuin oikeastaan sopi
niin ahkeralle »Isä meidän» viljelijälle.
»Teillä ei ollut oikeutta», lisäsi hän painavasti, »saastuttaa
sieluanne ja panna sitä alttiiksi iankaikkiselle kadotukselle sen pahan
vuoksi, minkä toiset olivat teille tuottaneet elämänne aikana.»
Crispin veti syvään henkeä kuten kärsivä konsanaan, ja hetken vallitsi
täydellinen hiljaisuus. Sitten häneltä pääsi katkera nauru.
»Uljaasti vastattu, teidän pyhyytenne», huudahti hän purevan
katkerasti. »Ihmettelen, että olette vaihtanut saarnastuolin miekkaan,
että olette heittänyt papin kauhtanan ja pukeutunut sotisopaan. Tässä
on teille tekstien teksti, uljas presbyteeriläis-Taavetti — älkää
tuomitko, ettei teitä tuomittaisi, olkaa sääliväisiä niinkuin tekin
toivoisitte, että teitä kohtaan oltaisiin — märehtikää sitä, kunnes
pyöveli saapuu huomisaamuna. Hyvää yötä.»
Ja heittäytyen pitkälleen vuoteelle koetti Crispin hakea lohtua unesta.
Hänen jäsenensä olivat väsyneet ja hänen sydämensä oli kipeä.
»Te käsitätte minut väärin, sir Crispin», huudahti nuorukainen miltei
häveten Crispinin moitetta ja peläten myös hieman sitä, että hänen oma
armahduksensa saattoi käydä kyseenalaiseksi puuttuvan säälin vuoksi
kanssasyntistään kohtaan. »En puhunut omasta puolestani, vaan kuten
kirkko opettaa.»
»Ellei kirkko opeta sen paremmin, olen iloinen, etten ole kuulunut sen
miehiin», murahti Crispin.
»Omasta puolestani», jatkoi nuorukainen välittämättä epäkunnioittavasta
keskeytyksestä, »kuten olen sanonut, säälin teitä kaikesta sydämestäni.
Enemmänkin. Niin voimakkaan pahan mielen, niin suuren inhon tunnen
rinnassani, että jos nyt pääsisimme vapauteen, niin mielelläni yhtyisin
kanssanne kostamaan pahantekijöillenne.»
Sir Crispin nauroi.
Hän arvosteli miestä äänensävyn eikä sanojen mukaan ja edellinen
kuulosti ontolta.
»Minne on järkenne paennut, oi viisastelija?» huudahti Crispin
pilkallisesti. »Missä on teidän kirkon oppinne? Kosto on minun, sanoo
Herra! Häh!»
Viimeisen, halveksuntaa ja katkeruutta täynnä olevan huudahduksensa
jälkeen hän paneutui nukkumaan.
Hän oli kirottu, vakuutti hän itselleen. Hänen täytyi kuolla yksinään,
kuten oli elänytkin.