Keropäät laahasivat sir Crispiniä Worcesterin katuja pitkin ja vaikka
hän oli niin kova ja tunteeton kuin konsanaan haarniskaa kantava
mies saattoi olla, niin kaduilla näkemänsä kauhunkuvat saivat hänet
useammankin kerran värisemään.
Kaupungista oli tullut teurastamo, ja katuojatkin olivat verta
tulvillaan. Kuninkaallisten häviö oli nyt lopullinen. Cromwellin
hurmahenkiset teurastajat tunkeutuivat kaupunkiin ja suorastaan
kilpailivat julmuudessa ja raivoisassa murhanhimossa. Talot murrettiin
auki ja ryöstettiin ja asukkaat — aseistetut ja aseettomat, vastusta
tekevät ja vastusta tekemättömät, miehet, naiset ja lapset — kaikki
he joutuivat yhtä säälimättömästi miekan uhreiksi. Worcesterin ilma
oli täynnä hirvittävää teurastuksen meteliä. Särkyvän puun rätinä, kun
ovet lyötiin sisään, sekoittui miekkojen kalskahteluun, muskettien
paukkeeseen, aseiden kalinaan ja ihmisten ja hevosten töminään tuona
kauhun hetkenä.
Ja kaiken yllä kuuluivat murhaajien käheät sadattelut ja uhrien
voivotukset, huokaukset, rukoukset ja kiroukset.
Nähdessään tämän kurjuuden unohti sir Crispin miltei kokonaan oman
onnettoman tilansa eikä tuntenut edes sitä keihäänkärkeä, jolla hänen
takanaan kulkeva puritaani häntä pakotti eteenpäin.
He pysähtyivät vihdoin kohtalaisen ison talon eteen Crispinille
tuntemattomassa kaupunginosassa. Sen ovet olivat avoinna ja niistä tuli
ja meni yhtenä virtana upseereja ja sotamiehiä.
Tuokioksi pysähtyivät Crispin ja hänen vartijansa suureen halliin.
Sitten hänet kuljetettiin kovakouraisesti erääseen siihen rajoittuvaan
huoneeseen. Hänet vietiin erään keskikokoisen, punakan ja suurinenäisen
miehen eteen, joka seisoi keskellä huonetta täysissä varusteissa. Hän
oli lakitta päin ja pöydällä hänen vieressään oli hänen kypäränsä.
Hän kohotti silmänsä heidän tullessaan huoneeseen ja katsoi hetken
ajan happamen näköisenä hoikkaa, rohkeakatseista vankia, joka kylmästi
vastasi hänen katseeseensa.
»Kuka meillä tässä on?» kysyi hän vihdoin, kun ei hänen tutkiva
katseensa pystynyt asiaa selvittämään.
»Eräs, jonka rikos on niin kauhea, ettei hän ansaitse sotilaan
kuolemaa, mylord», vastasi Pride.
»Siinä sinä valehtelet, kirottu kapinoitsija», huudahti Crispin.
»Jos kerran syytät, niin sano totuus. Kerro master Cromwellille —
sillä hän oli arvannut kenen edessä seisoi — että minä ypö yksinäni
pidin puoliani sinua ja tusinan vertaa samanlaisia koiria vastaan ja
että vasta sitten jouduin vangiksi, kun olin lyönyt maahan seitsemän
kappaletta teistä. Kerro hänelle se, master Virrenvinguttaja, ja anna
hänen päättää, valehtelitko vai etkö. Kerro hänelle myös, että sinä,
joka...»
»Riittää jo!» huusi Cromwell vihdoin polkien jalkaa. »Ole vaiti tai
panetan sinulle suukapulan. No, eversti, mistä te syytätte häntä?»
Pitkään ja loppumattomiin sovelluttaen raamatunlauseita puheeseensa
kertoi Pride, kuinka tämä jumalaton pahantekijä oli ollut nuoren
miehen, Kaarle Stuartin välikappaleena, jonka avulla tämä oli päässyt
pakoon ollessaan juuri joutumaisillaan vangiksi. Hän syytti häntä
myös poikansa ja neljän muun uljaan, jumalaapelkäävän ratsumiehen
murhaamisesta ja pyysi Cromwellilta lupaa saada menetellä pahantekijän
suhteen hänen ansioittensa mukaan.
Pääkenraalin vastaus ei oikein sopinut puritaaniseen henkeen, mutta
sitten hän hillitsi itsensä.
»Hän on jo toinen», sanoi hän, »joka on tuotu eteeni viimeisten
kymmenen minuutin kuluessa syytettynä samasta rikoksesta. Toinen on
se nuori hupakko, joka antoi hevosensa Kaarle Stuartille St. Martinin
portilla. Hänen sijaansa otettiin tuo nuori mies vangiksi.»
»Kuningas on siis päässyt pakoon!» huudahti Crispin. »Jumala olkoon
kiitetty!»
Cromwell tuijotti häneen tuokion ilmeettömänä.
»Parasta kiittää Jumalaa omasta puolestanne, sir», sanoi hän
happamesti. »Mitä herraanne, tuohon nuoreen Baalin mieheen tulee,
niin älkää vielä iloitko hänen pelastumisestaan. Samasta armosta,
josta Herra on sallinut meidän voittaa tänä päivänä, on hän antava
tuon rikollisen nuoren miehenkin meidän käsiimme. Osanottonne hänen
vangitsemisensa viivyttämiseen saatte te, sir, maksaa hengellänne.
Päivän koittaessa teidät hirtetään yhdessä tuon toisen rikollisen
kanssa, joka auttoi häntä St. Martinin portilla.»
»Minähän kiikun sitten hyvässä seurassa», sanoi Crispin iloisesti, »ja
siitä pyydän kiittää teitä, sir.»
»Te vietätte yönne yhdessä tuon toisen pahantekijän kanssa», jatkoi
Cromwell välittämättä hänen keskeytyksestään. »Ja minä pyydän, että
vietätte sen lopullenne sopivissa mietteissä. Viekää hänet pois!»
»Mutta, mylord», huudahti Pride astuen askelen lähemmäksi.
»Mitä nyt?»
Crispin ei kuullut hänen vastaustaan, mutta hänen puoliksi kuiskaamalla
puhutut sanansa olivat vakavia ja rukoilevia. Cromwell pudisti päätään.
»En voi suostua siihen. Tyydyttäköön teitä tieto, että hän kuolee.
Valitan tappiotanne, mutta sellaista on sota. Olkoon se seikka
lohdutuksenanne, että poikanne kuoli Jumalan asian puolesta. Muistakaa,
eversti Pride, että Aabraham ei epäillyt uhrata poikaansa Jumalalle.
Jääkää siis hyvästi.»
Eversti Priden kasvot vääntyivät oudosti, ja hänen häijy,
kostonhimoinen katseensa viivähti hetkisen krouviritarin jäykässä ja
liikkumattomassa olennossa. Sitten hän lähti kohautellen hartioitaan,
vastenmielisesti tyytyen kohtaloonsa, ja samassa vietiin Crispin pois.
Hallissa viivyttiin toistamiseen, kunnes sinne ilmestyi eräs upseeri,
joka käskettyään Crispiniä seuraamaan vei hänet vartiohuoneeseen.
Täällä häneltä riisuttiin rinta- ja selkäpanssari, ja kun se oli tehty,
lähti upseeri taas edellä Crispinin seuratessa perässä kahden rakuunan
välissä. He veivät hänet kolme kerrosta ylemmäksi ja hoputtivat häntä
ahdasta käytävää pitkin eräälle ovelle, jolla seisoi sotilas vahdissa.
Upseerin määräyksestä sotilas kääntyi, irrotti raskaan salvan ja avasi
oven. Raa'asti käski upseeri Crispiniä astumaan huoneeseen ja astui
itse syrjään, jotta toinen pääsisi ohi. Crispin noudatti käskyä ääneti
ja astui kynnyksen yli matalaan, synkkään kammioon ja kuuli samassa
raskaan oven sulkeutuvan ja salvan kolahtavan paikalleen. Hänen uljasta
sydäntään ahdisti hieman hänen ajatellessaan, että suljettu ovi erotti
hänet maailmasta ainaiseksi. Kerran hän vielä astuisi sen kynnyksen yli
astuakseen vielä suuremman kynnyksen yli iankaikkisuuteen.
Silloin liikahti jokin huoneen pimeässä nurkassa, ja hän hätkähti
huomatessaan, ettei ollutkaan yksin, mutta muisti samassa Cromwellin
sanoneen, että hän saisi toverin viimeisiksi hetkikseen.
»Kuka te olette?» kuului synkkä ääni, joka kaunopuheisesti ilmaisi
puhujan surkeuden.
»Master Stewart!» huudahti Crispin tuntiessaan toverinsa. »Se olitte
siis te, joka annoitte hevosenne kuninkaalle St. Martinin portilla!
Taivas palkitkoon teitä! Jumaliste», lisäsi hän, »enpä olisi luullut
tapaavani teitä enää tällä puolen haudan!»
»Kunpa taivas olisi suonut, ettei näin olisi tapahtunut!» kuului
surullinen vastaus. »Mikä teidät tänne toi?»
»Suosiollisella luvallanne ja avullanne lupaan olla niin iloinen
toveri kuin konsanaan mies, jonka hiekka on juossut miltei loppuun.
Pääkenraali — jonka piru aikanaan korventakoon — aikoo tehdä minusta
heilurin aamunkoitteessa ja antaa minulle tämän yön valmistusaikaa.»
Nuori mies astui päivän valoon ja katseli surumielisenä sir Crispiniä.
»Olemme siis onnettomuustovereita», sanoi hän.
»Tokkopa me juuri olemme muuta olleet ennenkään? No, sir, reippaampi
mieli! Koska tämä nyt oli oleva viimeinen iltamme tässä kurjassa
maailmassa, niin viettäkäämme se niin hauskasti kuin suinkin.»
»Hauskasti?»
»Tietenkin se on vaikeata», vastasi Crispin nauraen. »Jos olisimme
kristillisten ihmisten vankeina, niin he varmaankaan eivät kieltäisi
meiltä viinimaljaa, jolla voisimme höystää viimeistä leikinlaskuamme ja
lieventää hieman yökylmää, joka tässä pesässä varmaankin on sietämätön.
Mutta nämä keropäät...» Hän pysähtyi kurkistaakseen pöydällä olevaan
tuoppiin. »Vettä! Hyi! Rupista joukkoa nuo psalmien mongertajat!»
»Armias taivas! Ettekö te ensinkään ajattele lähestyvää loppuanne?»
»Paljonkin, nuori mies, sangen paljon, ja minä tahtoisinkin
valmistautua huomista tanssia varten paljon hauskemmalla ja
perinpohjaisemmalla tavalla kuin vanha Noll näkyy antavan tilaisuutta —
piru hänet periköön!»
Kenneth vetäytyi kauhistuneena kauemmaksi. Crispinin rivot puheet
sellaisella hetkellä herättivät eloon hänen vanhan vastenmielisyytensä
häntä kohtaan. Ajatus viettää viimeinen yönsä hänen seurassaan voitti
kaameudessa senkin kauhun tunteen, jonka vallassa hän oli ollut
huomispäivänä tapahtuvan hirttämisensä vuoksi.
Huomatessaan liikkeen Crispin nauroi rumasti ja meni ikkunan luo. Se
oli pieni aukko, jonka eteen asetettu rautaristikko esti täydelleen
paon. Sitä paitsi Crispin huomasi katsoessaan ulos, että ikkunan
korkeus maasta oli vieläkin varmempi paon este kuin ikkuna itse. Talo
sijaitsi joen rannalla. Se oli rakennettu noin kolmenkymmenen jalan
korkuiselle penkerelle ja sen ympärillä, noin neljäkymmentä jalkaa
ikkunan alapuolella, kiersi kapea, rautakaiteella varustettu käytävä.
Mutta käytävä oli niin kapea, että mies, joka hyppäsi ikkunasta,
saattoi yhtä hyvin pudota seitsemänkymmentä jalkaa alempana olevaan
jokeen. Crispin kääntyi huoahtaen. Hän oli mennyt ikkunaan toivon
kipinä sydämessään ja lähti sieltä aivan toivottomana.
»No niin», sanoi hän, »me kiikumme huomenna ja sillä hyvä.»
Kenneth oli mennyt entiselle paikalleen nurkassa ja istui vaippaansa
kääriytyneenä syvissä mietteissä, kauniit, nuoret kasvot tuskan
poimuissa.
Kun Crispin katsahti häneen, heltyi hänen sydämensä aivan samalla
tavalla kuin hänelle oli käynyt heidän ensi kerran tavatessaan Perthin
linnan pihalla.
Hän muistutteli mielessään kohtauksen yksityiskohtia. Hän muisti,
kuinka voimakkaasti poika oli vetänyt häntä puoleensa ja kuinka
Kennethkin alussa näytti vastaavan samalla tavalla hänen tunteisiinsa,
kunnes hän oppi tuntemaan tämän siksi hurjastelevaksi ja jumalattomaksi
öykkäriksi, mikä hän oli.
Poika oli oikeamielinen ja jumalaapelkäävä, totuutta rakastava ja
raitis, täynnä vakavia aatteita, joiden mukaan hän koetti elämänsä
järjestää. Hän oli arvostellut Crispiniä tämän hillittömyyden
mukaan ja Crispin, halveksien häntä piimäsuuna, oli vastannut tähän
vastenmielisyyteen pilkalla ja samalla tuntenut pirullista iloa
onnistuessaan lisäämään tuota vastenmielisyyttä joka käänteessä.
Kun Crispin tänä iltana katseli nuorta miestä ja muisti, että heidän
oli yhdessä kuoltava aamulla, tunsi hän kohdelleensa häntä väärin,
tunsi, että hänen käytöksensä nuorukaista kohtaan oli vain sitä hurjaa
mellastelijaa, joka hänestä oli tullut, eikä gentlemannia, jona hän
kerran oli pitänyt itseään.
»Kenneth», sanoi hän vihdoin ja hänen äänessään oli niin tavattoman
lempeä sointi, että nuorukainen katsahti häneen hämmästyneenä. »Olen
kuullut sanottavan, ettei ole vallan tavaton ilmiö, että ihmiset, jotka
seisovat aivan iankaikkisuuden kynnyksellä, koettavat saada korjatuksi
edes jotakin siitä pahasta, mitä he elämänsä aikana ovat tehneet.»
Kennethiä värisytti. Crispinin sanat muistuttivat hänelle taas
lähestyvää loppua. Crispin oli vaiti hetken, ikään kuin odottaen
vastausta tai rohkaisevaa sanaa. Kun ei mitään kuulunut, jatkoi hän
sitten:
»En ole mikään katuva syntinen teidän makunne mukaan, Kenneth. Olen
elänyt elämäni — Jumala, mitä elämää! — ja samoin kuin olen elänyt,
aion kuoliakin, pelkäämättä, vaihtamatta karvaa. Rohkeneeko kukaan
väittää, että muutama tunti vietettynä ruikuttavassa rukouksessa
korvaisi koko elämän kestäneen häikäilemättömän hurjastelun? Se on
raukkojen oppia, sellaisten, joilla ei ole ollut voimaa elää elämäänsä
omantuntonsa käskyjen mukaan ja joilta kuolemassa puuttuu rohkeutta
puolustaa tekojaan. Minä en toki kavalla itseäni. Jos elämäni on ollut
huono, niin ovat kiusauksenikin olleet vaikeat ja muun jätän Jumalan
haltuun. Mutta eläessäni olen rikkonut monta ihmistä vastaan, monen
sorjan miehen olen kevytmielisesti surmannut, minkä turhan vuoksi,
minkä taas vihapäissäni. He eivät nyt ole tässä, ja vaikka olisivatkin,
en sittenkään nyt voisi korjata tekemääni vääryyttä. Mutta te olette
täällä ja niin vähän kuin anteeksipyyntöni merkinneekin, teen sen
kuitenkin. Kun ensi kerran näin teidät Perthissä, oli aikomukseni saada
teistä ystävä — tunne, jota en kahteenkymmeneen vuoteen ole kokenut
ketään ihmistä kohtaan. Erehdyin, ja kuinkapa muuten olisi voinut
käydäkään? Kyyhkynen ei pesiydy haaskalinnun kanssa.»
»Älkää sanoko enempää, sir», huudahti Kenneth todellakin liikuttuneena
ja vielä enemmän ihmeissään merkillisestä nöyryydestä ihmisessä, jota
hän ei koskaan ollut nähnyt muuta kuin ylvästelevänä ja pilkallisena.
»Pyydän teitä, älkää sanoko enempää, sillä sen vähäpätöisen pahan, mitä
minulle olette tehnyt, annan yhtä mielelläni anteeksi kuin jos minä
olisin teidän sijassanne pyytämässä sitä. Eikö niin ole kirjoitettu
sanassakin?» ja hän ojensi kätensä.
»Hieman lisää täytyy minun kuitenkin sanoa, Kenneth», vastasi toinen
tarttumatta ojennettuun käteen. »Sama tunne, joka valtasi minut
Perthissä, valtaa minut taas. Ehkäpä se pohjautuu tietoon siitä, kuinka
erilaisia me olemme. Ehkäpä näen teissä heijastuksen siitä, millainen
minäkin kerran olin — kunnioitettava ja tosi. Mutta antakaamme sen
olla. Aurinko menee tuolla jo mailleen emmekä me sitä toistamiseen
näe. Se on minulle pieni asia. Minä olen väsynyt. Toivo on kuollut
ja kun se on kuollut, mitä merkitsee silloin ruumiin kuolema? Mutta
näinä viimeisinä hetkinä, jotka yhdessä olemme joutuneet viettämään,
tahtoisin kuitenkin nauttia teidän arvonantoanne. Tahtoisin, että
unhottaisitte entisen tylyyteni ja sen vääryyden, minkä ehkä olen
teille tehnyt aina tuohon surkeaan juttuun saakka morsiamenne
kirjeasiassa. Tahtoisin, että tietäisitte, että jos olenkin paha,
niin olen sitä siinä määrin kuin paha maailma on minut siksi tehnyt.
Ja huomisaamuna, kun lähdemme yhdessä pois, tahtoisin, että näkisitte
minussa miehen, jonka seurassa kuoleminen ei ole häpeä.»
Taas nuorukainen värisi.
»Kerronko teille elämäkertani, Kenneth? Minulla on voimakas halu
kerrata mielessäni onneton elämäni, ja antaessani ajatusteni puhjeta
sanoiksi luulen niiden saavan enemmän eloa. Sitä paitsi kuluttanee
puheleminen hieman jäljellä olevaa aikaamme, ja kun olette kuullut
loppuun kertomukseni, niin teidän täytyy sanoa arvostelunne minusta,
Kenneth. Mitä sanotte siihen?»
Huolimatta surkeasta tilastaan, johon pelko huomisesta päivästä oli
hänet saattanut, vaikutti Galliardin uusi puheensävy nuorukaiseen siinä
määrin, että hän oli miltei innostunut pyytäessään Crispiniä kertomaan.
Ja siihen krouviritari ryhtyi.