Syyskuun kolmannen päivän aamuna — tuon päivän, joka oli Cromwellille
niin onnellinen ja Kaarlelle tuhoisa — oli Crispin komppaniansa
keskellä Mitre Innissä. Tunnussanaksi hän antoi heille: »Kuolema
keropäille.»
»Herrat», hän sanoi, »suokoon Jumala, että ilta on näkevä meidät yhtä
iloisina kuin nytkin olemme.»
Hänellä ei kuitenkaan ollut onnea saada olla mukana päivän
ensimmäisissä sotatoimissa. Iltapäivään saakka hänen täytyi värjötellä
Worcesterin muurien sisällä mieli kuohuksissa siitä, ettei saanut
olla mukana siellä, missä tulisimmat ottelut oteltiin — Montgomeryn
kanssa Powich Bridgen luona tai Pittscottien kanssa Bunns Hillissä.
Mutta hänen täytyi hillitä mieltään ja odottaa, kunnes Kaarle ja hänen
neuvonantajansa suvaitsivat ryhtyä yleiseen hyökkäykseen.
Sekin hetki tuli vihdoin, mutta samalla tulivat surulliset tiedot
Montgomeryn tuhoutumisesta, Pittscottien peräytymisestä, Dalzellin
antautumisesta ja Keithin valtaamisesta. Silloin kuninkaan armeijan
päävoimat järjestäytyivät uudelleen Sidburyn luona ja Crispin oli
keskustassa, jota Kaarle itse komensi. Loistavassa hyökkäyksessä,
joka sitten seurasi, kaikuikin Crispinin ääni uljaimpana kehoitellen
ja rohkaisten miehiä. Ensi kerran väistyivät sinä päivänä Cromwellin
rautakyljet kuninkaallisten rynnätessä ja vastustamattomasti
pyyhkäistessä tieltään kaiken, kunnes pääsivät Perry Woodin pattereille
ja olivat karkottaneet keropäät pakosalle.
Se oli kunniakas hetki, jolloin päivän työn tulos riippui hiuskarvan
varassa.
Crispin oli ensimmäisten joukossa, jotka pääsivät tykkien luo, ja
huutaen »Eläköön kavaljeerit» hän oli lyönyt maahan kaksi tykkimiestä,
jotka vielä olivat jääneet tykkiensä luo. Hänen huutoonsa vastasi
huumaava »eläköön», kun kuninkaalliset havaitsivat olevansa tilanteen
herroina. Kuningasta auttaakseen ahdistivat Hamiltonin herttua ja
Derbyn kreivi vihollista kummallakin puolen kukkulaa. Puuttui vain
Lesleyn skotlantilainen ratsuväki, jonka piti seurata perässä ja
täydentää parlamenttilaisten tuho. Jos he olisivat lähteneet liikkeelle
tärkeimmällä hetkellä, kukapa osaisikaan sanoa, mikä Worcesterin
taistelun lopputuloksena olisi ollut. Mutta he eivät liikahtaneet
askeltakaan, ja kuninkaalliset odottelivat Perry Woodin luona ja
kirosivat Lesleytä, joka oli pettänyt kuninkaansa.
Katkerin mielin he huomasivat suurten ponnistustensa raukeavan tyhjiin,
valtavan hyökkäyksensä turhaksi. Ilman tukea tuli heidän asemansa
kestämättömäksi. Heti kun Cromwell oli koonnut uudelleen hajaantuneet
rautakylkensä, ajoi hän tuon uljaasti taistelevan vastustajansa
mäkeä alas ja aina Worcesterin linnan suojaan saakka. Keropäiden
ahdistaessa heitä tulisesti he pääsivät aina Sidburyn portille asti,
mutta huomasivatkin, että sen sulki valtava ammusvaunu. Hädissään ja
yrittämättäkään siirtää vaunua tieltä katsoivat he parhaaksi jäädä
siihen ja yrittää viimeistä vastarintaa.
Kaarle oli heittäytynyt satulasta ja kiipesi esteen yli muiden
seuratessa perässä. Joukossa oli myös Crispin.
Pääkadulla tapasi Galliard taas kuninkaan toisen hevosen selästä
puhuttelemassa erästä skotlantilaista jalkaväkirykmenttiä. Sotilaat
olivat heittäneet maahan aseensa ja seisoivat synkkinä hänen edessään
kieltäytyen noudattamasta hänen kehoitustaan ottaa ne uudelleen
käteensä ja auttaa häntä edes viimeisellä hetkellä kääntämään taistelun
tuloksen suotuisaksi. Crispin katseli näkyä pilkan ja inhon ilme
kasvoillaan. Hänen raivonsa, jonka Lesleyn toimettomuus oli herättänyt,
ei tarvinnut enää muuta noustakseen ilmi liekkiin. Ja se, mitä hän
sanoi miehille itselleen heidän maastaan ja kirkkokomiteasta, joka oli
tehnyt heistä määkiviä lampaita, oli niin katkeraa ja halveksivaa,
etteivät muut kuin kurjimmat ja säälittävimmät raukat olisi sellaista
suvainneet.
Hän haukuskeli heitä vielä silloinkin, kun eversti Pride ratsasti
kaupunkiin parlamenttilaisjoukon etunenässä muserrettuaan viimeisenkin
vastustuksen Sidbury Gatella. Kuultuaan tämän uutisen hän yritti
viimeisen kerran kehoittaa jalkaväkeä.
»Aseisiin, senkin skotlantilaiset roistot!» jylisi hän. »Vai annatteko
ennemmin hakata itsenne palasiksi siihen paikkaan? Ylös, senkin koirat,
ja koska ette kerran osaa elää, niin näyttäkää edes, että osaatte
kuolla!»
Mutta hän raivosi turhaan. Synkän rauhallisina pysyivät miehet
paikoillaan aseet edessään maassa. Ja kun Crispin sitten kääntyi
etsiäkseen omaa pelastustaan, ratsasti kuningas uudelleen esille ja
koetti virvoittaa eloon skotlantilaisten rohkeutta, joka oli heidän
sydämissään kuollut. Elleivät he tahtoneet liittyä häneen, huudahti
hän vihdoin, niin tappakoot hänet siihen paikkaan, jottei hän joutuisi
vangiksi kuollakseen sitten mestauslavalla.
Hänen koettaessaan heitä vielä kehoitella tarttui Crispin muitta
mutkitta hänen hevosensa suupieliin.
»Aiotteko jäädä tähän, sire, kunnes he ottavat teidät vangiksi?» huusi
hän. »Jättäkää heidät ja pitäkää huolta omasta turvallisuudestanne.»
Kaarle kääntyi hämmästyen katsomaan päättäväistä, taistelun
tahrimaa miestä, joka häntä sillä tavalla puhutteli. Hän hymähti
surunvoittoisesti.
»Olette oikeassa, sir», vastasi hän. »Seuratkaa minua!» ja kääntyen
ympäri hän ratsasti eräälle sivukadulle Galliardin seuratessa hänen
kintereillään.
Aikoen piilottaa aseensa ja muuttaa asuaan hän lähti ratsastamaan
New Streetin varrella olevalle talolle, jossa hän oli asunut. Kun ne
tulivat portaiden eteen, sattui Crispin katsahtamaan olkansa yli ja
kirosi karkeasti.
»Joutukaa, sire», huudahti hän, »tuolla tulee osasto eversti Priden
hevosväkeä.»
Kuningas katsoi taakseen ja nähdessään parlamenttilaiset mutisi
toivottomana. »Se on loppu.»
Mutta Crispin oli jo hypännyt satulasta.
»Satulasta, sire», karjui hän ja auttoi kuningasta niin väkivaltaisesti
kuin suinkin, jotta näyttäisi siitä, kuin Crispin väkisin olisi vetänyt
hänet alas.
»Mitä tietä?» kysyi Kaarle katsellen avuttomasti oikealle ja
vasemmalle. »Mitä tietä?»
Mutta Crispinin sukkela järki oli jo tehnyt suunnitelman. Käyden
kuninkaalliseen käsipuoleen — kukapa sellaisissa oloissa olisi
muistanut hovimenoja — hän työnsi kuninkaan kynnyksen yli ja seuraten
itse perässä sulki oven ja työnsi sen ainoan salvan eteen. Mutta huuto,
jonka puritaanit nostivat, osoitti, että heidät oli huomattu.
Kuningas kääntyi Crispiniin päin ja kapean käytävän hämärässä sai
Crispinin synkkä katse kuninkaankin kulmat rypistymään.
»Entä nyt?» kysyi Kaarle miltei moitetta äänensävyssään.
»Nyt lähtekää, sire», vastasi ritari, »lähtekää ennen kuin he tulevat!»
»Lähtekää?» huudahti Kaarle ihmeissään. »Mutta minne, sir? Minne ja
miten?»
Hänen viimeiset sanansa hukkuivat ulkopuolella olevaan meluun
keropäitten saapuessa talon eteen.
»Takateitse, sire», kuului kärsimätön vastaus. »Oven tai ikkunan
kautta, mistä vain parhaiten pääsette. Takaoven täytyy olla Vehnätoria
vastaan, ja se on teidän tienne. Mutta kiiruhtakaa — Jumalan nimessä —
kiiruhtakaa, ennen kuin he huomaavat sen ja sulkevat teiltä tien.»
Hänen puhuessaan vavahti ovi voimakkaasta sysäyksestä.
»Nopeasti, teidän majesteettinne», pyysi Crispin mielettömänä.
»Entä te, sir? Ettekö te tule mukaan?»
Crispin polki jalkaansa ja kääntyi kasvot kalpeina kärsimättömyydestä
kuninkaan puoleen. Sinä hetkenä unohtui kaikki säätyero.
»Minun täytyy jäädä», sanoi hän nopeasti. »Tuo kurja ovi ei kestä
minuuttiakaan, jos kookas mies panee hartiansa sitä vasten. Oven
tällä puolen he tapaavat minut ja teidän vuoksenne toivon, että
minä näyttäytyisin lujemmaksi aineeksi. Hyvästi, sire», hän lisäsi
lempeämmällä äänellä, »ja Jumala varjelkoon teidän majesteettianne ja
antakoon teille onnellisempia päiviä kuin tämä.»
Ja polvistuen painoi Crispin kuumat huulensa kuninkaan kädelle.
Sarja jymähdyksiä kaikui ovea vasten ja musketin tukki puhkaisi yhden
sen laudoista. Kaarle näki sen ja mutisten jotakin, mitä Crispin ei
kuullut, hän totteli ritaria ja pakeni.
Tuskin hän oli hävinnyt näkyvistä, kun ovi antoi perään kokonaan ja
kaatui rytisten maahan. Sen jäännösten yli juoksi nuori puritaani —
tuskin enempää kuin poikanen — huutaen: »Sotajoukkojen Jumala!»
Mutta ennen kuin hän ennätti ottaa kolmea askelta, oli Crispinin miekan
kärki pysäyttänyt hänen etenemisensä.
»Seis! Sinä et voi tulla tätä tietä.»
»Pois tieltä, Moabin poika!» vastasi keropää. »Jos estät minua, niin
kuolet!»
Hänen takanaan ovensuussa tunkeili toisia, jotka kehoittivat häntä
lyömään maahan amalekilaisen, joka asettui nuoren miehen ja Kaarle
Stuartin väliin. Mutta Crispin nauroi kylmästi vastaukseksi ja piti
upseeria kurissa miekkansa kärjellä.
»Pois tieltä tai lyön sinut maahan», uhkasi keropää. »Etsin
pahantekijää, Kaarlea.»
»Jos noilla jumalattomilla sanoilla tarkoitat hänen pyhää
majesteettiaan, niin tiedä, että hän on siellä, minne sinä et koskaan
tule — Jumalan huomassa.»
»Hävytön koira», huusi poika rynnätessään. »Pois tieltä!»
Heidän miekkansa yhtyivät ja hetken he mittelivät miekkojaan, kunnes
Crispinin miekka välähti kuin salama sivulle ja upposi vastustajan
kaulaan.
»Sinä tahdoit niin, hupsu hätikkö», hän sanoi ikään kuin anteeksi
pyytäen.
Poika lensi takana olevien syliin ja pudotti kaatuessaan miekkansa,
joka vieri aivan Crispinin jalkoihin. Ritari kumartui, ja kun hän taas
seisoi suorana vihollisiaan vastassa, oli hänellä miekka kummassakin
kädessä.
Syntyi hetken hiljaisuus, mutta sitten näki Crispin kauhukseen,
kuinka musketin piippu kohosi häntä kohti hänen lähimmän ahdistajansa
olan yli. Hän puri hammasta ajatellessaan mitä oli tulossa ja
rohkaisi itseään sillä ajatuksella, että kuningas ehkä oli jo päässyt
onnellisesti pakoon. Loppu oli käsissä, hän arveli, ja sopiva loppu,
sillä hänen viimeinenkin toivonsa hyvityksen saamisesta oli mennyt —
kokonaan tuhoutunut tämän onnettoman päivän tappiossa.
Mutta äkkiarvaamatta kajahti ääni, jonka raivo ja suru teki
pelottavaksi, ja samalla lensi musketin piippu syrjään.
»Ottakaa hänet elävänä!» kuului ääni. »Ottakaa hänet elävänä!» Se oli
eversti Pride itse, joka raivattuaan tiensä sotilaiden välistä nyt
piteli Crispinin tappaman pojan veristä ruumista sylissään. »Ottakaa
hänet elävänä», karjui vanha mies. Sitten hänen äänensä muuttui
tuskallisen helläksi. »Poikani, oma poikani», voihki hän.
Crispin tajusi heti tilanteen, mutta vanhan puritaanin suru ei häntä
liikuttanut.
»Vai pitäisi teidän saada minut elävänä!» nauroi hän pilkallisesti.
»Jumaliste, se kunnia tulee teille kalliiksi. Kuka teistä on arvokkain
ensimmäisenä kuolemaan gentlemannin miekanpistosta?» ivaili hän.
»Tulkaa nyt, senkin koiranpenikat!»
Miehet ryntäsivät heti eteenpäin. Enemmän kuin kaksi ei voinut
yhtä aikaa ahdistaa häntä kapeassa käytävässä. Taas kalahti teräs
terästä vastaan. Crispin kyyristyi notkeana kuin pantteri ja tarjosi
kummallekin miekkansa yhtä aikaa.
Hän väisti helposti syöksyn ja piston ja kääntäen rannettaan hän
painoi hetken ajan toisen vastustajansa miekan lapetta. Ja ennen kuin
mies ennätti vapauttaa miekkansa, oli Crispin sivuiskulla lyönyt
häntäkin kaulaan. Samalla oli hänen toinen vastustajansa tehnyt
syöksyn ja pistänyt. Crispinin täytyi turvautua rintapanssariinsa,
vaikka se olikin uskallettua. Mutta hänen toivonsa ei pettänyt häntä,
ja hevosmiehen miekka solui vahinkoa tekemättä syrjään, samalla kun
mies itse menettäen ankaran syöksynsä johdosta tasapainonsa horjahti
avuttomasti eteenpäin. Ennen kuin hän taas pääsi varoasentoon, oli
Crispin pistänyt miekkansa hänen rintansa läpi rinta- ja selkäpanssaria
yhdistävien hihnojen välistä.
Molempien miesten kaatuessa pääsi heidän tovereiltaan raivon huuto ja
he ryntäsivät joukolla esiin. Mutta krouviritari piti paikkansa, ja
hänen miekkansa kärki tanssi vaarallista tanssiaan kahden lähimmän
silmien edessä. Hätääntyneinä nämä huusivat takanaan oleville, että he
antaisivat heille enemmän tilaa miekkojensa käyttämiseen, mutta liian
myöhään. Crispin oli huomannut etunsa ja käyttänyt sitä hyväkseen.
Kahdesti hän pisti ja taas vaipui kaksi miestä verisinä maahan.
Silloin syntyi hiljaisuus, ja jossakin ulkona pyydettiin eversti
Pridelta, että he saisivat ampua tuon murhanhimoisen pahantekijän
pistooleilla. Mutta surun murtama isä oli itsepintainen. Hän tahtoi
amalekilaisen elävänä käsiinsä, jotta taisi tappaa hänet sata kertaa
yhden sijasta.
Niin lähetettiin taas kaksi miestä mittelemään miekkoja järkkymättömänä
seisovan Galliardin kanssa. He kävivät työhön varovaisemmin. Vasemmalla
oleva väisti Crispinin lyönnin ja nostaen ritarin miekkaa teki syöksyn
ja tarttui hänen ranteeseensa huutaen takanaan olevia tulemaan
avuksi. Mutta juuri hänen sitä tehdessään lähetti Crispin toisen
vastustajansa huutaen ja väännellen lävistetyin käsivarsin takaisin
ja käänsi koko huomionsa häneen tarrautuneeseen mieheen. Häneltä ei
mennyt sekuntiakaan hukkaan, ja se olisikin ollut hänen turmionsa.
Vaistomaisesti hän tiesi, että vetäessään asettaan hiemankin taaksepäin
hän saisi koko joukon kimppuunsa. Sen vuoksi hän väännettyään ranteensa
irti iski miekan kahvalla miestä keskelle naamaa.
Pelottavan lyönnin sokaisemana mies horjahti taaksepäin toisten syliin.
Taas syntyi hiljaisuus. Silloin koetti eräs keropää keihästää hänet
sotakirveellään. Crispin hyppäsi ovelasti syrjään ja kuolettava isku
meni sivuun. Väistäessään hän heitti toisen miekoistaan pois ja tarttui
kirveeseen. Ponnistaen koko voimansa hän veti peistä pitävän miehen
aivan lähelleen ja lävisti hänet miekallaan.
Yltä päältä veressä — toisten veressä — seisoi Crispin nyt heidän
edessään. Hän hengitti raskaasti ja hiki virtasi joka huokosesta, mutta
sittenkin hän seisoi siinä lujana ja uhmaavana. Hän huomasi, että
voimat alkoivat nopeasti huveta. Mutta hän pudisti päätään ja kysyi
piloillaan, eikö olisi parasta, että he ampuisivat hänet.
Keropäät pysäyttivät taas hyökkäyksensä. Taistelu oli kestänyt
vain tuokion, mutta viisi heistä makasi jo kuolleina ja kuudes oli
kykenemätön jatkamaan. Krouviritarin olennossa ja hänen hirvittävässä,
veren tahrimassa ulkonäössään oli jotakin, mikä pelotti heitä.
Ruudinsavun mustaaman otsan alta leimahtivat hänen silmänsä uhkaavasti,
ja pirullisen pilkallinen hymy karehti hänen suupielissään. Mikä mies
hän oli laatuaan, joka saattoi sellaisella hetkellä nauraa? kysyivät he
itseltään. Taikausko lisäsi heidän levottomuuttaan heidän nähdessään
hänen pelottomat kasvonsa ja he sanoivat itselleen, ettei se ollut
mikään ihminen, jota vastaan he taistelivat, vaan itse pääpaholainen.
»No, herrat», pilkkasi hän heitä taas, »kuinka kauan minun täytyy
odottaa teitä?»
He murahtivat vastaukseksi, mutta epäröivät, kunnes eversti Priden
ääni pani heidät toimimaan. Yhtenä ryhmänä he nyt hyökkäsivät hänen
kimppuunsa niin äkkiä ja tuimasti, että hänen täytyi väistyä.
Taitavasti hän käytteli miekkaansa heitä vastaan, mutta tuloksetta.
He noudattivat nyt uutta taistelutapaa ja painaen varovasti miekkansa
hänen miekkaansa vasten toimivat puolustautuen, mutta edeten hitaasti
ja pakottivat hänet vähitellen peräytymään.
Sir Crispin huomasi vihdoin heidän tarkoituksensa ja koetti turhaan
säilyttää paikkansa. Hän hidastutti ehkä peräytymistään, mutta se
oli kuitenkin peräytymistä, eikä heidän puolustautuva menettelynsä
tarjonnut hänelle minkäänlaisia mahdollisuuksia toimintaan. Vaikka
hän mestarillisesti hallitsikin miekkailun kaikki temput, koetti hän
turhaan viekoitella kahta ensimmäistä ryhtymään hyökkäykseen. Lujasti
he pysyivät aloittamassaan menettelytavassa ja koko ajan pakottivat
häntä taaksepäin.
Vihdoin hän saapui portaiden luo ja huomasi, että olisi
peruuttamattomasti hukassa, jos vielä peräytyisi. Aina kauemmaksi hänen
täytyi peräytyä huolimatta lujasta vastarinnastaan, kunnes vihdoin
hänen oikealla puolellaan tila laajeni niin suureksi, että mies saattoi
siitä livahtaa ohi ja ahdistaa häntä sivulta. Kahdesti yrittivät hänen
vastustajansa ohi ja kahdesti torjui Crispinin kuolettava miekankärki
yrityksen. Mutta kolmannella kerralla mies pääsi läpi, toinen astui
hänen tilalleen ja täten sai Crispin kahden lähimmän ahdistajan sijaan
kolme.
Hän käsitti, että loppu oli lähellä, ja huitoi raivoisasti ympärilleen,
mutta turhaan. Ja silloin se mies, jonka oli onnistunut livahtaa
portaille, hyppäsi äkkiä hänen kimppuunsa sivulta ja tarttui hänen
miekkaa käyttävään käteensä. Ennen kuin Crispin ennätti pudistaa miehen
irti itsestään, oli kaksi hänen edessään olevaa tarttunut hänen toiseen
käteensä. Hän taisteli vastaan kuin vimmattu — vain tappelun halusta —
mutta he pitivät hänestä lujasti kiinni.
Kolmesti he kaatoivat hänet taistelun tuoksinassa maahan ja kolmesti
hän nousi taas pystyyn koettaen pudistaa heitä itsestään irti kuin
koiraparven. Mutta he pitivät hänestä lujasti kiinni ja saivat hänet
taas maahan. Toisia juoksi apuun, ja sitten ei krouviritari enää
päässyt nousemaan.
»Ottakaa siltä koiralta aseet pois», huusi eversti Pride. »Riisukaa
häneltä aseet ja sitokaa hänet käsistä ja jaloista.»
»Herrat», vastasi Crispin huohottaen, »ei tarvitse. Minä antaudun.
Ottakaa miekkani. Olen vallassanne.»
Hän oli taistelunsa taistellut ja hävinnyt, mutta se oli ollut
sankarillinen voimainmittely ja hän miltei iloitsi siitä, että esirippu
oli laskemassa hänen elämälleen niin loistavan näytöksen jälkeen,
sekä toivosta, että hän viivyttäessään vihollisiaan oli voinut auttaa
kuninkaan pakoon.