Viikon ajan kuninkaan tulon jälkeen Worcesteriin parani Crispinin suhde
Kennethiin yhtä mittaa. Mutta onnettomuudeksi juuri taistelupäivän
aattona tapahtui jotakin, joka nostatti nuorukaisen jo miltei
vaimenneen vihamielisyyden entistä voimakkaammaksi.
Tapauksen näyttämönä — ainakin sen, joka siihen johti — oli Mitre
Inn-ravintola Worcesterin pääkadun varrella.
Yhteisessä huoneessa istui sinä päivänä iloisin joukko juomaveikkoja,
mikä ikinä on ilahduttanut poikamaista mieltä. Nuoria luutnantteja
Lesleyn skotlantilaisesta ratsuväestä, jotka eivät vähintäkään
välittäneet Pyhästä liigasta tai kovenanteista, kilisteli Lordi
Talbotin komppanian nauhaniekkojen kavaljeerien kanssa. Iloiset nuoret
talonpojat Pittscottien vuoristokylärykmentistä muistamatta vähääkään
kirkon ankaria raittiusmääräyksiä istuivat kaulakkain Dalzellin
prikaatin huimapäisten upseerien kanssa ja joivat kuninkaan maljoja
lukemattomissa tuopeissa kanarianviiniä ja yhtä lukuisissa kannuissa
Marchin väkevää olutta.
Joka taholla raikui riemu ja nauru kaikui katossa milloin jonkun
naapurin kompasanan johdosta, milloin taas nautitun viinin omasta
voimasta.
Eräässä pöydässä istui Faversham-niminen herrasmies, joka oli ollut
mukana siinä onnettomassa yöllisessä hyökkäyksessä, joka olisi
päättynyt Cromwellin vangitsemiseen Spetchleyssä, ellei yritys petoksen
vuoksi — ja milloinpa joku Stuarteista olisi säästynyt petokselta tai
lahjuksilta — olisi epäonnistunut. Hän kertoi paraikaa seuralleen
tapauksen yksityiskohtia.
»Jumaliste, herrat», huudahti hän, »vakuutan teille, että ilman tuota
karjuvaa otusta, sir Crispin Galliardia, olisi koko Middletonin
rykmentti tullut hakatuksi palasiksi. Me seisoimme Red Hillin luona
niinkuin kalat nuotan sisällä, ympärillämme koko Lilburnen miehistö
kuin maan sisästä nousseena, valmiina tuhoamaan meidät. Se oli kuin
elävä teräsvyö, ja joka puolelta kuului kehoitus antautumaan. Kauhu
täytti sydämeni ja voinpa vannoa, että niin oli jokaisen muunkin miehen
laita, ja olen varma siitä, ettei olisi tarvittu paljoakaan lisää,
kun olisimme kaikki heittäneet aseemme ja antautuneet. Siinä määrin
säikähdimme yllätystä. Silloin kaikui äkkiä yli aseidenmelskeen ja
puritaanien huutojen kirkas ja voimakas: 'Eläköön kavaljeerit!'
Käännyin päin, ja sielläpä seisoikin hurjapää Galliard satulassaan
heiluttaen miekkaansa ja pitäen komppaniaansa koossa tahtonsa voimalla,
rohkeudellaan ja valtavalla äänellään. Hänen näkemisensä oli meille
kuin viini verelle. 'Päälle vain, gentlemannit, seuratkaa minua',
karjui hän. Ja sitten hän syöksyi komppanioineen kuin pyörremyrsky
ja sadatellen kuin paholainen piikkimiesten kimppuun. Hyökkäys oli
vastustamaton ja melskeen seasta kuului yhä: 'Eläköön kavaljeerit.
Lyökää nuo heittiöt mäsäksi!' Keropäät väistyivät, ja niinkuin sulkunsa
särkenyt joki virtasimme aukosta ulos, takaisin kohti Worcesteria.»
Kun Faversham oli lopettanut, kohosi ilmoille valtava eläköönhuuto, ja
»Krouviritari» jäi pitkäksi aikaa ainoaksi puheenaiheeksi pöydässä.
Sillä välin oli puolisen tusinaa ilonpitäjiä viereisessä pöydässä
juonut itsensä aivan tolkuttomiksi ja kiusoitteli erästä
kalpeakasvoista, mustapukuista nuorukaista, joka näytti sangen huonosti
sopivan tähän villiin seuraan ja olisi varmaan tehnyt viisaammin, jos
olisi pysynyt siitä poissa.
Asia oli saanut alkunsa siitä, että eräs vänrikki Tyler Masseyn
rakuunoista oli leikkiä lyöden tehnyt erinäisiä vihjauksia naisen
käsialalla kirjoitetun paperin johdosta, jonka Kenneth oli pudottanut
ja jonka Tyler oli nostanut lattialta ja antanut hänelle takaisin.
Kompa oli seurannut kompaa, kunnes leikki oli ylittänyt kaiken
säädyllisyyden. Kalpeana vihasta ja voimatta kestää enempää oli Kenneth
hypähtänyt pystyyn.
»Kirous!» leimahti hän ja löi nyrkkinsä pöytään. »Vielä yksikin ruma
kompa, niin sen lausuja saa vastata siitä minulle.»
Hänen odottamaton tuimuutensa ja äänensä sävy, joka muuten sopi sangen
huonosti hänen hentoon vartaloonsa ja kirkolliseen asuunsa, sai hänen
seuransa hetkeksi ällistymään sanattomaksi. Sitten sai hän osakseen
hillittömän naurunpuuskan, jonka seasta hänen puoltaan pitävän Tylerin
kimeä ääni koetti päästä kuuluville ilonkyynelten vieriessä pitkin
hänen poskiaan.
»Oh, hyi, hyi, master Stewart!» huohotti hän naurun lomassa. »Mitä
arvelettekaan kunnianarvoisain vanhempainne sanovan, jos kuulisivat
poikansa sotaiset eleet ja rumat sanat.»
»Ja mitä luulette, että kuningas sanoisi teidän humalaisesta
raukkamaisuudestanne», kuului tulinen ja varomaton vastaus.
»Raukkamaisuutta, sanon minä», kertasi hän ja sulki silmäykseensä koko
seuran.
Nauru taukosi heti, kun Kennethin loukkaus oli selvinnyt heidän
sameissa aivoissaan. Hetken vallitsi hiljaisuus, aivan kuin myrskyn
edellä luonnossa. Sitten hyökkäsi kuin yhteisestä sopimuksesta koko
tusina miehiä Kennethin kimppuun.
He tekivät ruman työn, mutta he olivat juoneet runsaasti,
eikä Kennethillä ollut ainoatakaan ystävää heidän joukossaan.
Silmänräpäyksessä olivat he vetäisseet hänet lattiaan ja purivat ja
potkivat häntä. He repivät hänen asetakkinsa raa'asti auki ja Tyler
otti hänen povitaskustaan saman kirjeen, joka oli aikaansaanut koko
tämän häpeämättömän näytöksen.
Mutta ennen kuin hän ehti edes aukaista sitä, kaikui huoneessa
käskevästi ja kovasti: »Seis!»
Temmellys taukosi, ja kaikki kääntyivät katsomaan puhujaa. Pitkä,
laiha, nahkatakkiin ja leveälieriseen, sulkatöyhtöiseen hattuun
pukeutunut mies astui hitaasti esiin.
»Krouviritari», huudahti eräs, ja »eläköön Red Hillin sankari»
kohosi ilmoille. Sillä huolimatta hänen karskista ulkomuodostaan
ja vastenmielisistä tavoistaan ei armeijassa ollut ainoatakaan
elostelijaa, jolle hän ei olisi ollut rakas. Kun hän nyt lähestyi
heitä, sai hänen kylmä ja käskevä käytöksensä heidät heti vaikenemaan.
»Antakaa minulle tuo kirje», hän sanoi ankarasti Tylerille.
Hämmästyneenä epäröi Tyler hetken Crispinin odottaessa käsi ojolla.
Turhaan katseli edellinen ympärilleen hakien apua tai neuvoa. Sitä
ei kuulunut mistään, sillä jokainen hänen mellastustovereistaan oli
vetäytynyt äänettömänä taaksepäin.
Nähdessään, ettei saanut apua mistään, ja koska hänellä ei ollut
pienintäkään halua joutua riitaan Crispinin kanssa, hän antoi kirjeen
pyytäjälle pahasti irvistäen. Kumartaen miellyttävästi ja kiittäen
pilkallisin katsein kääntyi Crispin kantapäillään ja poistui kapakasta
yhtä nopeasti kuin oli tullutkin.
Kapakasta kuulunut melu oli herättänyt hänen huomiotaan hänen
ollessaan menossa piispan palatsiin, jossa osalla hänen komppaniaansa
oli vahtivuoro. Sinne hän nyt jatkoi matkaansa vieden mukanaan
niin sopivasti käsiinsä joutuneen kirjeen, josta toivoi saavansa
lisävalaistusta Kennethin suhteeseen Ashburneihin.
Mutta saavuttuaan palatsin luo hän kuuli takanaan nopeita askeleita ja
käsi painautui hänen käsivarrelleen. Hän kääntyi.
»Ah, tekö se olettekin, Kenneth», mutisi hän ja yritti jatkaa
matkaansa, mutta nuorukainen tarttui hänen hihaansa.
»Sir Crispin», sanoi hän. »Tulin kiittämään teitä.»
»En ole tehnyt mitään, mikä ansaitsisi kiitostanne. Hyvää yötä», ja hän
liikahti taas lähteäkseen. Mutta Kenneth pidätti häntä yhä.
»Te unohditte kirjeen, sir Crispin», sanoi hän rohkeasti ja ojensi
kätensä.
Galliard näki eleen ja hetkisen hän tunsi sisäistä moitetta alhaisesta
aikeestaan. Hän epäröi vähän aikaa. Pitikö hänen antaa takaisin kirje
lukematta sitä ja taistella edelleen asiansa puolesta ilman sitä apua,
minkä kirje mahdollisesti hänelle tarjoaisi? Sitten hän ajatteli
Ashburneja ja kärsimäänsä hirvittävää vääryyttä, ja se vei voiton hänen
jalomielisestä puolestaan. Hän muuttui kylmäksi kuin jää vastatessaan
nuorelle miehelle.
»Tästä kirjeestä on ollut liian paljon melua, jotta minä niin helposti
siitä luopuisin. Ensin tahdon saada varmuuden siitä, etten tietämättäni
auta valtiopetosta. Saatte kirjeenne takaisin huomisaamuna, Master
Stewart.»
»Valtiopetosta!» huudahti Kenneth. Ja Crispinin kylmän syytöksen
johdosta muuttui hänen sovinnollisuutensa taas vihamielisyydeksi,
vihamielisyydeksi kohtaloa kohtaan, joka oli saattanut hänet
kiitollisuuden velkaan tuolle miehelle.
»Vakuutan teille kunniani kautta», sanoi hän koettaen hillitä
tunteitaan, »että se on vain kirje eräältä naiselta, jonka toivon
kerran tulevan vaimokseni. Varmaankaan, sir, ette niin ollen tahdo
lukea sitä.»
»Varmastikin teen sen.»
»Mutta, sir...»
»Master Stewart, olen päättänyt tehdä sen ja vaikka te puhuisitte
tuomiopäivään asti, niin ette saisi aiettani peruutetuksi. Hyvää yötä
siis.»
»Sir Crispin», huudahti nuorukainen ääni vavisten raivosta, »niin kauan
kuin elän, ette tule lukemaan tuota kirjettä.»
»Hölynpölyä; sir! Suuria sanoja vain! Suurenmoista urheutta — ja siten
te luulette saavanne vakuutetuksi minut siitä, että kirje muka olisi
viaton!»
»Yhtä viaton kuin sen kirjoittajan käsikin, ja kun siis koetan estää
teitä lukemasta sitä, se on minun velvollisuuteni häntä kohtaan.
Uskokaa minua, sir», lisäsi hän pyytävällä äänellä, »ettei se sisällä
muuta kuin mitä nainen tavallisesti kirjoittaa sulhaselleen. Luulin,
että käsititte asian oikean laidan vapauttaessanne minut noiden
raakalaisten käsistä Mitre Innissä. Luulin tekoanne jalomieliseksi ja
hienoksi teoksi. Sen sijaan...» Nuori mies vaikeni.
»Jatkakaa, sir», pyysi Galliard kylmästi. »Sen sijaan...?»
»Ei mitään 'sen sijaan', sir Crispin. Ettehän tahtone pilata hyvää
työtänne. Annattehan kirjeeni takaisin.»
Vaikka olikin kova, alkoi Crispin taipua. Varhempien päivien kasvatus —
valitettavasti niin kovin hukkaan mennyt! — nousi ankaraan vastarintaan
sitä valhetta vastaan, että hän teeskenteli epäilevänsä tuota naisen
kirjettä valtiopetokselliseksi. Jo ammoin vaimentunut jalomielisyys ja
hienotunteisuus heräsi uudelleen eloon ja omatunto tehosti sitä. Hän
oli voitettu.
»Kas tuossa kirjeesi, poika, äläkä kiusaa minua enää», murisi hän ja
ojensi kirjeen Kennethille. Ja odottamatta vastausta tai kiitosta
hän äkkiä kääntyi ja meni palatsiin. Mutta hän oli taipunut liian
myöhään jättääkseen hyvän vaikutuksen, ja kun Kenneth kääntyi
lähteäkseen, kirosi hän Galliardin ja joka askelella tuntui hänen
vastenmielisyytensä tätä kohtaan kasvavan.