Syvästi alakuloisena palasi Crispin kamariinsa ja istuutui väsyneenä
makuutilalleen. Kyynärpäät polvia vasten ja kädet poskilla hän tuijotti
suoraan eteensä. Hänen teräksenharmaat silmänsä, jotka tavallisesti
loistivat kirkkaina, olivat epätoivon sumentamat ja hänen hienolla
otsallaan näkyi syviä vakoja.
Huoahtaen hän vihdoin nousi ja hypisteli sattumoisin Kennethin taskusta
ottamiaan papereita. Silloin sattui hänen katseensa erääseen niissä
olevaan allekirjoitukseen. »Gregory Ashburn» oli siinä.
Tuhkanharmaaksi kävivät hänen kasvonsa, kun hän näki tuon nimen, ja
hänen kätensä, joita ei mikään vaara vielä ollut saanut vapisemaan,
värisivät kuin haavan lehdet. Kuumeentapaisesti hän levitti paperin, ja
silmiin, jotka äsken olivat olleet sameat, tuli nyt julma ja raivoisa
katse hänen lukiessaan paperin sisältöä.
Rakas Kenneth. — Kirjoitan sinulle taas siinä toivossa, että saisin
sinut jättämään Skotlannin ja sellaisen kuninkaan palvelemisen,
jonka aikeet eivät menesty eivätkä voi menestyä. Cynthialla on
ikävä, ja jos sinä yhä pysyt poissa Marleigh'n linnasta, täytyy
hänen väkisinkin pitää sinua nahjusmaisena sulhasena. Koska minulla
ei ole muuta voimakasta keinoa, jonka avulla saisin sinut vedetyksi
Perthistä Sheringhamiin, niin arvelin tämän auttavan siinä, missä muut
keinot ovat pettäneet. Me odotamme siis sinua tulevaksi ja juomme
terveydeksesi joka päivä. Cynthia pyytää sulkeutua muistoosi, kuten
veljenikin, ja toivotamme sinut tervetulleeksi Marleigh'n linnaan,
rakas Kenneth.
_Sinun Gregory Ashburn_.
Kahdesti Crispin luki kirjeen. Sitten hän hammasta purren ja silmät
tuimina vaipui ajatuksiinsa.
Merkillinen sattuma! Tämä poikanen, jonka hän oli tavannut Perthissä ja
merkinnyt komppaniansa luetteloihin, oli Ashburnien ystävä — Cynthian
sulhanen. Kuka mahtoi Cynthia olla?
Pitkään ja syvästi hän mietti kohtalon leikkiä, sillä hän uskoi, että
kohtalo oli nyt käynyt työhön auttaakseen häntä ilmaisemalla itsensä
tuon allekirjoituksen kautta juuri samalla hetkellä, kun hän oli
menettämäisillään toivonsa. Mielessään hän kertasi tapaamisensa nuoren
miehen kanssa Perthin linnanpihalla kaksi viikkoa sitten. Jokin hänen
käytöksessään, olennossaan oli kiinnittänyt hänen huomiotaan. Hän oli
ensin katsonut häntä yli olkain, mutta sitten oli hän lähestynyt häntä
ja kysynyt tylysti hänen nimeään ja millä asioilla hän liikkui. Nuori
mies oli vastannut hänelle varsin kohteliaasti sanoen olevansa Kenneth
Stewart Bailienochystä ja että hän oli tullut tarjoamaan kuninkaalle
palvelustaan. Nuorukainen oli kiinnittänyt Crispinin mieltä ja hän
sai hankituksi hänelle luutnantin paikan omassa komppaniassaan. Häntä
ällistytti sangen suuresti se seikka, että nuorukainen, jota hän ei
koskaan ennen ollut nähnyt, veti häntä niin voimakkaasti puoleensa. Nyt
näytti hänestä asia selvältä. Se oli kohtalon keinoja.
Tämä poika oli taivaan lähettämä, taivaan, joka vihdoinkin näytti
säälivän häntä, veristä vääryyttä kärsinyttä. Taivas oli lähettänyt
hänet avaimeksi, jolla hän tarpeen tullen saattoi avata portit
Marleigh'n linnaan.
Pitkin askelin hän mitteli lattiaa ja punnitsi asioita puolin ja
toisin. Hänhän saattoi käyttää poikaa hyväkseen, jos tarve vaati.
Mitäpä omastatunnosta! Eihän hän nuoren miehen puolelta ollut saanut
osakseen muuta kuin halveksuntaa ja pilkkaa!
Päivä oli jo nousemassa, ennen kuin Crispin paneutui levolle, ja
aurinko oli jo noussut ennen kuin hän vaipui levottomaan uneen vannoen
muuttavansa rajut tapansa ja koettavansa pyrkiä nuorukaisen suosioon,
jotta ajan täyttyessä saisi hänestä apua.
Kun hän myöhemmin palautti Kennethille paperit selittäen, mihin
tarkoitukseen oli hänen takkiaan tarvinnut, hän pidättyi kyselemästä
mitään Gregory Ashburnista.
Hänen sävyisyytensä siinä tilaisuudessa sai Kennethin hämmästymään,
mutta nuorukainen selitti sen siten, että sir Crispin tahtoi
suostutella häntä vaiteliaisuuteen Hoganin asiassa. Samassa yhteydessä
osoitti Crispin tyynesti ja selvästi, että Kenneth ei voinut ilmoittaa
asiasta mitään sekaantumatta siihen itse varsin vaarallisessa määrässä.
Ja osaksi tästä pelosta, osaksi Crispinin suostuttelemisesta taipui
nuori mies pitämään asian omina tietoinaan.
Perästäpäin hänellä ei ollutkaan siinä mitään katumista, sillä
vaivalloisen marssin aikana kohteli hänen mellastava toverinsa
häntä erityisen ystävällisesti ja miellyttävästi. Hän näytti vallan
muuttuneelta mieheltä. Hänestä hävisi kaikki entinen pöyhkeily ja
suurisanainen kerskuminen. Hän joi vähemmän, kiroili vähemmän ja
kuohahteli vähemmän kuin ennen pysähtymistä Penrithin luona. Hän
vain ratsasti hiljaisena, mietiskelevänä, itsensä hillitsevänä ja
niin jumalisen näköisenä, että se olisi ilahduttanut äkäisimmänkin
puritaanin sydäntä. Huima poikamaisuus oli kokonaan kadonnut, ja
krouviritarin liikanimi oli menettämässä merkityksensä.
Kenneth tunsi oikein kiintyvänsä esimieheensä ja ajatteli, että hän
vihdoinkin oli tullut katumukseen huomattuaan erheellisen vaelluksensa.
Tällaisena jatkui asiantila aina miltei riemukulun tapaiseen
Worcesterin kaupunkiin tuloon saakka kolmantenakolmatta elokuuta.