Puolen yön aikaan heitti sir Crispin vihdoin korttinsa pöytään ja
nousi. Hoganin tulosta oli kulunut täsmälleen kaksi tuntia. Kadulla
olivat äänet ja askelet vähitellen häipyneet, ja rauha näytti taas
palanneen Penrithiin. Siitä huolimatta oli sir Crispin varovainen —
elämä oli opettanut hänet varovaisuuteen ja epäluuloisuuteen.
»Master Stewart», virkkoi hän, »on jo myöhä, luulenpa, että haluatte
mennä makuulle. Toivon teille hyvää yötä.»
Nuori mies nousi, jäi arvelemaan ja alkoi vihdoin:
»Huomenna, sir Crispin...» Mutta Crispin keskeytti hänet heti.
»Jättäkää huominen aamun koittoon, ystäväni. Hyvää yötä. Ottakaa toinen
noista rätisevistä kynttilöistä ja menkää.»
Synkän äänettömänä otti nuori mies toisen pulloista kynttilöineen ja
meni ullakolle johtavasta ovesta ulos.
Hetkeksi jäi Crispin seisomaan pöydän ääreen, ja silloin
hänen kasvojenilmeensä sulivat hieman pehmeämmiksi. Hän katui
käyttäytymistään nuorukaista kohtaan. Piimäsuu tämä oli mieheksi,
mutta Crispin piti häntä sentään rehellisenä ja tunsi yhtäkaikki
häntä kohtaan jonkinlaista hellyyttä. Hän meni lattian poikki ikkunan
luo ja avattuaan sen selkoselleen kumartui siitä ulos ikään kuin
hengittääkseen yön viileää ilmaa, ja hyräili mahdollisen ohikulkijan
varalta huolettoman näköisenä äskeistä lauluaan.
Puolisen tuntia hän viipyi siinä ja antoi sillä aikaa ajatustensa
lentää asiasta toiseen, mutta silmillään hän seurasi pienintäkin
liikehtimistä kadulla. Tultuaan vihdoin vakuuttuneeksi siitä, ettei
hänen asuntoaan enää pidetty silmällä, vetäytyi hän pois ikkunasta ja
sulki sen.
Mentyään ullakolle hän tapasi irlantilaisen istumasta allapäin
vuoteella.
»Sieluni kautta», huudahti Hogan murheellisena, »enpä liene koko
elämässäni ollut näin peloissani.»
Crispin naurahti hiljaa vastaukseksi ja pyysi häntä kertomaan, mitä oli
tapahtunut.
»Se on vallan yksinkertainen juttu», vastasi Hogan tyynesti. »Tuolla
_Enkelin_ ravintolanpitäjällä on tytär — ehkäpä hän nimittääkin
kapakkaansa hänen mukaansa — jolla on viekoittelevin silmäpari, mitä
miehinen mies konsanaan lienee turmiokseen katsellut. Hänellä on sitä
paitsi taipumusta pieneen armasteluun, ja minun reipas ulkonäköni ja
uljas asuni teki häneen saman vaikutuksen kuin hänen silmänsä minuun.
Meistä oli juuri tulossa mitä sulimmat ystävät, kun hänen sulhasensa
kuin ruumiillistunut paholainen, senkin hölmömäinen narri, yllätti
meidät ja arvatenkin enemmän mustasukkaisuudesta kuin järkisyistä löi
minua — löi _minua_, Harry Hogania! Perhana vie, Cris, ajattelehan!» Ja
kertoja tuli punaiseksi suuttumuksesta muistellessaan sitä. »Otin häntä
kurjan takkinsa kauluksesta ja paiskasin hänet katuojaan — sopivin
paikka muuten, missä hän lienee ikänään maannut. Jos hän olisi pysynyt
siellä, niin hänen olisi ollut hyvä olla, mutta tuo hupakko, arvatenkin
pitäen itseään loukattuna, tuli vaatimaan hyvitystä. Minä annoin
hänelle hyvitystä ja — piru vieköön — hän on kuollut.»
»Ruma juttu», huomautti Crispin katkerasti.
»Ruma, ehkäpä», vastasi Hogan levitellen käsiään, »mutta muutakaan
mahdollisuutta ei ollut. Se hölmö hyökkäsi kimppuuni miekka kädessä ja
minun oli pakko puolustautua.»
»Mutta ei tappaa, Hogan!»
»Se oli tapaturma. Hitto vie, sitä se oli! Koetin pistää häntä
käsivarteen, mutta hämärässä miekka lävistikin hänen rintansa.»
Hetken seisoi Crispin synkkänä, sitten hänen otsansa kirkastui, aivan
kuin hän ei olisi asiaa enää ajatellutkaan.
»No niin», sanoi hän, »koska hän on kuollut, niin asia on päättynyt.»
»Taivas antakoon rauhan hänen sielulleen», mutisi irlantilainen ristien
itsensä hurskaasti. Sillä hän suoriutui suuresta pahanteosta, jonka
oli hurjapäisyydellään aikaansaanut — menettämällä ihmishengen turhan
vuoksi ja myrkyttämällä naisen elämän ehkäpä elinaikaisessa katumuksen
tuskassa.
»Tarvitsemme kaiken kekseliäisyytemme saadaksemme sinut onnellisesti
Penrithistä», sanoi Crispin. Kääntyessään sitten päin ja nähdessään
irlantilaisen suuret, hyväntahtoiset kasvot hän lisäsi:
»Olen pahoillani, Hogan, kun sinun täytyy erota meistä.»
»Mutta minä en ole», vastasi Hogan olkapäitään kohauttaen. »Tällainen
sodankäynti ei ole minun makuuni. Hyi! Kaarle Stuart tai Oliver
Cromwell merkitsevät minulle juuri yhtä vähän. Mitä se minua
liikuttaa, kumpi heistä on vallassa? Tuleeko Harry Hogan paremmaksi
tai rikkaammaksi kummankaan hallitessa? Saakeli, Cris, minä olen
kantanut keihästä ja heilutellut miekkaa miltei jokaisessa Euroopan
armeijassa. Minä tiedän enemmän sodankäynnin jalosta taidosta kuin
kaikki kuninkaan kenraalit yhteensä. Luuletko sinä niin ollen,
että minä saatan tyytyä yhteen komppaniaan kurjaa ratsuväkeä, kun
ryöstäminen on kielletty ja muutenkin mitätön palkka on vaarassa jäädä
saamatta. Jos siis asiat alkaisivat käydä hullusti, joka on hyvinkin
todennäköistä pappien johtamalle armeijalle, niin hyvitykseksemme
jäisi nopea lähtö joko taistelussa tai hirressä tai ehkäpä kituva
elämä rangaistussiirtoloissa, kuten kävi niille raukoille, jotka Noll
toi Dunbarin taistelun jälkeen Englantiin. Tällaista en, tottavie,
ollut odottanut, kun Perthissä astuin armeijaan. Minä odotin saalista,
runsasta ja rikasta saalista, sellaista, joka sopii sotilaalle ja
jota voi odottaa palkintonaan vaivalloisista marsseista ja vaaroista,
jotka on läpäissyt. Sellaisena minä sotaa tunnen ja sen vuoksi
olen sitä ammattia viimeiset kaksikymmentä vuotta harjoittanut.
Sen sijaan meitä täällä marssitetaan tappeluun yhtä teeskentelevän
kainoina ja juhlallisina kuin olisimme joukko kirkon palvelijoita
Pyhän Kolminaisuuden kulkueessa. Skotlannissa ei vielä asia ollut
niin hullusti — ehkäpä sen vuoksi, että siellä ei ollut mitään, jota
olisi maksanut vaivaa ryöstää, mutta rajan tälle puolen päästyämme,
jumaliste, sinut hirtetään, jos vain rohkenet ryöstää suutelonkin
tytöltä ohimennessäsi.»
»Se on totta», nauroi Crispin. »Kaarle toisella on ylenpalttisen
arka vatsa siinä suhteessa. Hän ei tahdo myöntää, että olemme
vihollismaassa. Hän pitää itseään itsepäisesti Englannin kuninkaana
unohtaen kokonaan sen seikan, että hänen täytyy ensin valloittaa maa
ja...»
»Eikö se ollut hänen isänsäkin valtakunta?» keskeytti tulinen Hogan.
»Mutta ajat ovat surullisesti muuttuneet sen jälkeen, kun me yhdistimme
kohtalomme marttyyrin kanssa. Siihen aikaan saimme mielin määrin
anastaa itsellemme syöttökukon, hevosen, tytön tai muuta sellaista
vähäpätöistä tavaraa ilman että sitä kukaan kyseli tai esti. Niin,
siitä ei ole kuin kaksi päivää, kun Hänen Majesteettinsa antoi hirttää
erään miesrukan siitä, että tämä oli anastanut kananpoikasen. Rutto
vieköön, Cris, oikein vatsaani vääntelee ajatellessani tällaista menoa!
Kun näin poloisen riippuvan hamppuköydessä, päätin ensimmäisessä
sopivassa tilaisuudessa jättää koko seuran, ja nyt tekee tämäniltainen
juttu lähdön pakolliseksi.»
»Ja miten aiot suoriutua matkaan?» kysyi Crispin.
»Sota on ammattini eikä mikään ajanviete, kuten Wilmotille,
Buckinghamille ja muille seuramme hienoille herroille. Ja kun kerran
kuninkaan armeija ei näy tarjoavan minulle mitään tuloja, niin tottavie
minä menen parlamentin puolelle. Jos pääsen hengissä Penrithistä, niin
ajan partani ja leikkaan tukkani säädylliseen ja jumaliseen kuosiin,
pukeudun tornin korkuiseen hattuun ja mustaan takkiin ja tarjoan
jollakin raamatunlauseella miekkani Cromwellin käytettäväksi.»
Sir Crispin vaipui mietteisiin. Huomatessaan tämän ja arvaten oikean
syyn siihen Hogan jatkoi:
»Otaksun, Cris, että olet jotenkin samaa mieltä kuin minäkin?»
»Milteipä vain», vastasi Crispin huolettomasti.
»Kas niin, sittenhän meidän ei tarvitsekaan erota», huudahti Hogan.
Hänen ääneensä tuli äkkiä innostus, joka pohjautui siihen suureen
ihailuun, jota tuo raaka ammattisotilas tunsi samaa kovaa ammattia
harjoittavaa toveriaan kohtaan.
Mutta Galliard vastasi hänelle kylmästi:
»Sinä unohdat, Harry.»
»Päinvastoin! Cromwellin puolella sinun aikeesi varmaan...»
»Hiljaa! Olen tarkoin punninnut asiaa. Minun kohtaloni on sidottu
kuninkaaseen. Ainoastaan hänen voittonsa voi hyödyttää minua. Ei
sotasaaliilla, Hogan, vaan niiden laajojen maa-alueitten takaisin
saamisessa, jotka kohta kaksikymmentä vuotta ovat olleet väärissä
käsissä. Se hyöty, jota minä odotan, on siinä, että pääsen takaisin
isännäksi Marleigh-linnaan, ja se käy mahdolliseksi ainoastaan siinä
tapauksessa, että Kaarle saa valtakuntansa takaisin. Ellei kuningas
pääse valtaan, jonka taivas suokoon, silloin ei minulla enää ole muuta
tehtävää kuin kuolla. Minulla ei ole siinä tapauksessa enää mitään
odotettavaa elämältä. Näet siis, hyvä Hogan», lopetti hän pahoilla
mielin, »että minun tulemisestani kanssasi ei saata uneksiakaan.»
Irlantilainen koetti kuitenkin yhä saada häntä muuttamaan mieltään,
mutta huonolla tuloksella. Huomattuaan vihdoin yrityksensä turhuuden
hän huokasi syvään ja liikahteli tuolillaan levottomasti surun ilme
leveillä ahavoituneilla kasvoillaan. Crispin näki sen ja lähestyen
häntä pani molemmat kätensä hänen olkapäilleen.
»Olin ajatellut, että sinä olisit ollut minulla apuna selvittäessäni
Ashburnit Marleigh'n linnasta ja olisit avustanut minua vaikeassa
tehtävässäni kun aika olisi täyttynyt. Mutta jos nyt menet...»
»Tottavie, ehkä voin auttaa sinua siitä huolimatta. Kukapa tietää?»
Sitten tuon karaistuneen peitsenkantajan ääni sai syvästi huolestuneen
sävyn, kun hän jatkoi: »Luuletko, että itsellesi koituu vaaraa
jäädessäsi tänne?»
»Vaaraa? Minulle!» huudahti Crispin.
»Niin, siitä, että olet pitänyt minua täällä. Tuo nulikka Montgomeryn
jalkaväestä epäilee sinua.»
»Epäilee! Olenko minä sellainen olkiukko, jonka epäluulon henkäyskin
voi kaataa?»
»Mutta siinä oli myös sinun luutnanttisi Kenneth Stewart läsnä.»
»Joka on ollut mukana auttamassa sinua pakoon ja jonka ainoa keino oli
pitää suunsa kiinni, ellei tahdo silmukkaa omaan kaulaansa! Tulehan,
Harry», sanoi hän sitten rivakasti, »aika kuluu ja meidän täytyy saada
sinut turvaan.»
Hogan nousi huoahtaen.
»Anna minulle hevonen», sanoi hän, »ja jumaliste, huomispäivä on
tapaava minut Cromwellin leirissä. Taivas auttakoon ja palkitkoon
sinua, Cris.»
»Meidän täytyy saada sinulle sopivammat vaatteet kuin nuo, varsinkin
puritaanien leiriin paremmin käypä takki, koska sinä aiot näytellä
sellaista osaa.»
»Mistä me sellaisen löydämme?»
»Minun luutnantillani on sellainen. Hän on presbyteerisestä
Skotlannista kotoisin ja komeilee oikein pappismustassa.»
»Mutta minä olen puolta kookkaampi kuin hän!»
»Parempi ahdas takki selässä kuin tiukka nuora kaulassa, Harry.
Odotahan!»
Ottaen kynttilän hän poistui huoneesta palatakseen hetkisen kuluttua
takaisin Kennethin takki kädessään. Hän oli ottanut sen nukkuvan
nuorukaisen huoneesta.
»Asetakki pois», komensi hän ja tyhjenteli puhuessaan Kennethin takin
taskuja. Nenäliinan ja muutamia papereita hän niistä löysi ja heitti ne
huolettomasti vuoteelle. Sitten hän auttoi irlantilaista pujottautumaan
takkiin.
»Herra antakoon minun syntini anteeksi», vaikeroi mies tuntiessaan
takin ahdistavan selkäänsä ja puristavan jäseniään. »Antakoon hän
minulle anteeksi ja auttakoon minut onnellisesti Penrithistä ja
Cromwellin leiriin, niin en koskaan enää kadu sitä, että pahoittelin
erään narrin kohtaloa, jonka tyttöstä tulin lähennelleeksi liian
rohkeasti.»
»Ota tuo sulka hatustasi», sanoi Crispin.
Hogan noudatti käskyä huoahtaen:
»Totta puhuu Raamattu mainitessaan, kuinka monenlaista osaa ihminen
elämässään joutuu näyttelemään.»
»Ellet paranna tietojasi Raamatun tuntemisessa, niin et luultavasti
kovinkaan kauan näyttele osaasi», sanoi Crispin katsahtaen häneen. »Kas
niin, mies, sinä olet varsin hyvä nyt. Takki on tosin hieman kireä
selästä ja helmastaan lyhyt, mutta ei kuitenkaan niin kireä eikä niin
lyhyt, ettei se olisi käärinliinaa parempi. Ja se on kuitenkin toinen
vaihtoehto, Hogan.»
Hogan vastasi kiroamalla sekä takkinsa lyhyyttä että huonoa onneaan.
Sen tehtyään — eikä se suinkaan ollut mikään pieni annos — hän ilmoitti
olevansa lähtövalmis, jonka jälkeen Crispin johdatti hänet ulos ja
siellä erääseen vajaan, jota käytettiin tallina.
Käsilyhdyn valossa hän satuloi toisen pienistä ratsuhevosista ja vei
sen pihalle. Hän avasi portin, joka vei edessä olevalle kedolle,
ja käski Hogania astumaan satulaan. Hän piti hänelle jalustinta ja
keskeyttäen Hoganin vuolaan kiitostulvan toivotti lähtijälle onnellista
matkaa ja kehoitti tätä järjestämään mahdollisimman paljon maantietä
itsensä ja Penrithin välille aamun koittoon mennessä.