Krouviritarilta — sillä nimellä hän kulki — pääsi ruma nauru,
sellainen, jonka sielunvihollinen päästää ilmoille pilkallisina
hetkinään.
Hän istui kahden tyhjiin pulloihin pistetyn talikynttilän kelmeässä
valossa ja katseli halveksivasti mustiin puettua nuorta miestä,
joka seisoi matalan huoneen nurkassa kalpeana ja huulet vapisten.
Hän purskahti uudelleen nauruun ja alkoi sitten laulaa äänellä niin
käheällä, että se elävästi toi mieleen tyhjissä pulloissa olleen
nesteen.
Hän heittäytyi rennosti taaksepäin nojatuolissaan ja oikaisten laihat,
pitkät säärensä löi kannuksillaan tahtia säveleen, jonka sanat
kuuluivat seuraavasti:
Hän suukon vei huulilta tyttösen
ja ratsulla matkaansa kiis.
Oli aika nyt viinin ja keväimen,
sulo aika tuo lempiväin sydänten.
Malja pohjaan siis!
Maljan tyhjensi poika ja ratsullaan
riensi maan yli nelistäin
tytön hurmaava suudelma huulillaan.
Mut pian se on ihana muisto vaan.
Malja pohjaan näin!
Nuorukainen syöksyi esiin nurkastaan väristen tuskasta.
»Lopettakaa toki», huudahti hän inhon sekaisella äänellä, »tai jos
teidän välttämättömästi täytyy rääkyä, niin valitkaa edes hieman
siivompi laulu.»
»Heh». — Öykkäri pyyhkäisi takkuista tukkaansa korkealta otsaltaan
ja leimahteleva silmäpari sinkosi salamoita nuorukaiseen. Sitten
silmät painuivat raolleen — ne olivat viekkaat kuin kissan — ja niiden
omistaja nauroi taas.
»Jumaliste, master Stewart, teillä on rohkeutta niin kosolti, että
sen pitäisi pelastaa teidät harmailta hiuksilta! Mitä se teitä
liikuttaa, minkä laulun minä suvaitsen valita. Saakelin mies, kolmen
kokonaisen kuukauden ajan olen hillinnyt sisuani ja laulanut kurkkuni
kuivaksi Zebaotin kiitosta, kolmen kuukauden ajan olen esittänyt
elävää hartauden ja jumalisuuden kuvaa kovenanttien joukossa ja nyt,
kun vihdoin olen pudistanut kurjan Skotlantinne tomut jaloistani,
alatte te, sietämättömin piimäsuu, mikä ikänä on äitinsä sylistä
lähtenyt, alatte moittia minua siitä, että laulan estyäkseni tulemasta
surumieliseksi katsellessani tyhjyyttä, joka noista pulloista paistaa.»
Nuorukaisen kasvoilla elehti sanomaton halveksunta hänen kääntyessään
poispäin.
»Kun liityin Middletonin ratsuväkeen ja sotapalveluksessa jouduin
teidän alaiseksenne, luulin, että te ainakin olitte gentlemanni», oli
hänen rohkeanlainen vastauksensa.
Hetkeksi välähti äskeinen vaarallinen leimahdus hänen toverinsa
silmissä. Sitten ne painuivat taas raolleen kuten äskenkin ja hän
nauroi entiseen tapaan.
»Gentlemanni!» pilkkasi hän. »Sieluni kautta, se ei ole pahasti
sanottu. Mitähän tekin tiedätte gentlemanneista, herra skotti?
Luuletteko te, että gentlemanni on mikään presbyteeriläis-Taavetti tai
joku kirkkoneuvostonne kuhnus, joka tepastelee kuin varis rapakossa.
Saakeli, poika, kun minä olin teidän ikäisenne ja George Villiers vielä
eli...»
»Oh, lopettakaa jo», keskeytti nuori mies hänet. »Sallikaa minun jättää
teidät pullonne seuraan rääkymään ja muistojanne verestelemään, sir
Crispin.»
»Ah, menkää menojanne, sir, kuolleellekin olisitte kurjaa seuraa,
kurjin mitä eteeni ikinä on sattunut. Tuolla on ovi, ja jos satutte
taittamaan pyhän niskanne rappusissa, niin se olisi suuri helpotus
meille kummallekin.»
Lopetettuaan heittäytyi sir Crispin taas nojatuoliinsa ja ryhtyi
jatkamaan keskeytynyttä lauluaan:
Mut kuolemaa kaivaten tyttönen
hän riutui ja lakastui niin.
Tuli joulu, mut tyttö se itkien
vain uotti ja ...
Kova kolkutus, joka pahaenteisesti kajahti viheliäisessä huoneessa,
kumahti ovella, ja hätäinen läähättävä ääni huusi:
»Avaa ovi, Cris! Jumalan tähden, avaa ovi!»
Sir Crispinin balladi katkesi siihen paikkaan ja nuori mies pysähtyi
aikeessaan lähteä huoneesta ja kääntyi ikään kuin neuvoa kysyen hänen
puoleensa.
»No, master», tiedusteli Galliard, »mitä te odotatte?»
»Teidän käskyänne, sir», vastasi nuori mies nyrpeästi.
»_Minun_ käskyäni! Tottavie, tuolla ulkopuolella on mies, jonka toiveet
eivät siedä senkään vertaa viivytystä. Avatkaa, hölmö!»
Tuikeaa komennusta noudattaen avasi nuorukainen selkosen selälleen
oven, joka johti suoraan kadulle. Huoneeseen kompuroi kookaskasvuinen,
repaleisesti puettu mies. Hän hengitti raskaasti ja hänen
ränsistyneillä kasvoillaan kuvastui pelko. Hetkeksi hän pysähtyi
sulkeakseen oven jäljessään ja kääntyi sitten Galliardin puoleen, joka
oli noussut seisomaan ja katseli tulokasta ihmettelevin silmin.
»Piilota minut johonkin, Cris», läähätti mies, jonka ääntäminen
ilmaisi, että hän oli irlantilainen. »Hyvä Jumala, piilota minut,
muuten olen kuoleman oma tänä iltana!»
»Hitto vieköön, Hogan! Mitä nyt on tekeillä? Onko Cromwell yllättänyt
meidät?»
»Cromwell, joutavia! Kunpa taivas soisi, ettei se olisi sen pahempaa.
Olen tappanut miehen.»
»Jos hän on kuollut, niin mitä syytä sinulla sitten on piileskellä?»
Irlantilainen teki kärsimättömän liikkeen.
Osasto Montgomeryn jalkaväkeä on kintereilläni. He ovat panneet
liikkeelle koko Penrithin sen asian vuoksi ja jos he saavat minut
käsiinsä, niin — sieluni kautta — kurkkuni ei enää kastiketta kaipaa.
Kuningas on menettelevä minun suhteeni samalla tavalla kuin muutama
päivä sitten Kendalin luona Wrycraft-paran suhteen. »Neitsyt Maria!»
huudahti mies, kun hänen herkistyneisiin korviinsa kuului jalkojen
kopse ja äänten sorina ulkopuolelta. »Onko sinulla mitään sellaista
koloa, johon voin kätkeytyä?»
»Portaita ylös ja minun huoneeseeni, äkkiä!» sanoi Crispin lyhyesti.
»Koetan eksyttää heidät jäljiltäsi. Pian nyt, mies, he ovat jo täällä.»
Ketterästi noudatti Hogan käskyä ja katosi huoneesta. Sir Crispin
kääntyi sitten nuorukaisen puoleen, joka oli seisonut äänettömänä
tapauksen todistajana.
Nukkavierun asetakkinsa taskusta hän veti likaisen korttipakan ja sanoi
lyhyesti:
»Pöydän ääreen!»
Nuori mies, joka ymmärsi, mistä oli kysymys, vetäytyi taaksepäin aivan
kuin olisi nähnyt jotakin saastaista.
»Ei koskaan!» alkoi hän. »En tahdo saastuttaa käsiäni...»
»Pöydän ääreen, houkka!» jylisi Crispin sellaisella äänellä, että harva
olisi pystynyt sitä vastustamaan. »Onko nyt aikaa presbyteerisiin
omantunnon kysymyksiin? Pöydän ääreen heti ja auttakaa minua pelaamaan
pelini loppuun, taikka minä jumaliste...»
Päättämättä uhkaustaan hän tuli niin lähelle nuorukaista, että tämä
tunsi kasvoillaan hänen viininlöyhkäisen henkäyksensä. Hänen ääntään,
asentoaan ja ennen kaikkea hänen silmäystään säikähtäen nuori mies veti
tuolin pöydän ääreen mutisten selityksiä, jotka olivat tarkoitetut
hänelle itselleen jonkinlaiseksi lohdutukseksi heikkoudessa — koska
muka oli kysymys ihmishengestä.
Galliard istuutui häntä vastapäätä niin pilkallinen hymy huulillaan,
että nuori mies hätkähti.
Otettuaan kortit esille hän heitti osan niistä nuorukaiselle ja omat
korttinsa hän levitti viuhkan muotoon käteensä. Kenneth noudatti ääneti
esimerkkiä.
Yhä lähempänä ja selvempinä kuuluivat saapuvien askelet, valo välähti
ikkunan edessä ja molemmat miehet muka pelaten korttia istuivat ja
odottivat.
»Pitäkää varanne, master Stewart!» murisi Crispin happamesti ja
huomattuaan ikkunassa kasvot, jotka pitivät heitä silmällä, hän lisäsi
kovaäänisesti: »Minä lyön patakuninkaan!»
Ovessa kuului isku ja sen säestyksenä: »Avatkaa kuninkaan nimessä!»
Sir Crispin kirosi puoliääneen. Sitten hän nousi ja viitaten viimeisen
varoituksen Kennethille meni avaamaan ovea. Samoin kuin hän oli
tervehtinyt äsken Hogania, tervehti hän nytkin kynnyksen yli astuvia
tulokkaita.
»Hyvät herrat, mistä tämä hoppu? Onko sulttaani Oliver hyökännyt
kimppuunne?»
Toisessa kädessä hän piteli yhä korttejaan ja nojasi toista
ovenpieleen. Nuori vänrikki astui joukosta esiin vastatakseen
kysymykseen.
»Eräs Lordi Middletonin upseereista on puoli tuntia sitten ottanut
hengiltä erään miehen. Hän on irlantilainen — kapteeni Hogan nimeltään.»
»Hogan — Hogan?» toisteli Crispin ikään kuin muistiaan virkistääkseen.
»Ah, niin, irlantilainen, harmaapäinen ja tulinen. Ja hän on kuollut,
sanoitte?»
»Ei, vaan hän on tehnyt murhatyön.»
»No sen minä paremmin saatan ymmärtää. Se ei ole ensimmäinen kerta,
voisin sen vaikka vannoa.»
»Mutta se on viimeinen, sir Crispin.»
»Arvatenkin. Kuningas on ankara tällä puolen rajaa.» Sitten hän
lisäsi reippain ottein: »Kiitän teitä ilmoituksesta ja valitan,
ettei köyhä taloni voi tarjota teille mitään, millä voisitte juoda
Hänen Kuninkaallisen Majesteettinsa terveydeksi, ennen kuin jatkatte
etsiskelyänne.»
Ja vetäytyen askelen taaksepäin hän ilmaisi toiveensa saada vetää ovi
kiinni ja päästä heistä eroon.
»Me ajattelimme», sammalsi nuori upseeri, »me arvelimme, että te ehkä
suvaitsisitte avustaa meitä...»
»Avustaa teitä!» jyrisi Crispin ollen vihastuvinaan. »Avustaa teitä
miehen kiinniotossa? Saakeli, sir, teidän täytynee tietää, että olen
upseeri enkä mikään vankinihti!»
Vänrikki punastui tuntiessaan verhotun loukkauksen.
»Sir Crispin, onpa eräitä, joilla on teillekin nimi.»
»Mahdollista kyllä, kun en itse ole saapuvilla», virnisteli Crispin.
»Maailma on täynnä rumakielisiä korpinpäitä. Mutta, hyvät herrat, öinen
ilma on kylmä ja te olette tulleet sopimattomaan aikaan, sillä kuten
nähnette, pelaan parhaillaan korttia. Suvainnette, että suljen oven!»
»Hetkinen, sir Crispin. Meidän täytyy tutkia tämä talo. Hänen luullaan
tulleen tänne.»
Crispin haukotteli.
»Säästän teiltä sen vaivan. Uskonette minua kun sanon, että hän ei
ole voinut tulla tänne minun tietämättäni. Olen ollut tässä huoneessa
viimeiset kaksi tuntia.»
»Se ei riitä», vastasi upseeri itsepintaisesti. »Meidän täytyy saada
varmuus asiasta.»
»Varmuus?» tiuskahti toinen syvästi ihmeissään. »Voitteko vaatia
parempaa varmuutta kuin minun sanani. Jumaliste, herrat narrit», lisäsi
hän sellaisella ukkosäänellä, että vänrikki lensi askelen taaksepäin
ikään kuin olisi saanut iskun kasvoihinsa, »täytyykö minun selittää
asia niin, että koko juttu on keksitty päästäksenne loukkaamaan minua?
Ensin tarjoatte minulle vankinihdin virkaa, sitten annatte minulle
vihjauksia siitä, mitä ihmiset minusta sanovat, ja nyt päätätte
asian epäilemällä sanaani! Vai täytyy teidän saada varmuus asiasta!»
jylisi hän äänen kasvaessa joka sanalla. »Viipykää vielä hetkinen
minun kynnykselläni, niin perhana vieköön, herrat, minä annan teille
sellaisen varmuuden, joka maistuu. Mars matkaan!»
Moisen raivonpuuskan edessä vänrikki vavahti vasten tahtoaankin.
»Ilmoitan asiasta kenraali Montgomerylle», hän uhkasi.
»Ilmoita vaikka pirulle! Jos olisitte tulleet tänne siivolla tavalla,
niin olisitte tavanneet taloni oven ammollaan kohteliaisuudesta ja minä
olisin lausunut teidät tervetulleiksi. Mutta nyt on minulla valituksen
syytä ja sen tulen myös tekemään. Saammepa nähdä, salliiko kuningas,
että kaikenlaiset hävyttömät, vasta munasta kuoritut kukonpoikaset
tulevat ivaamaan vanhaa sotilasta, joka kahdeksantoista vuoden ajan on
liittänyt kohtalonsa kuninkaan perheen kohtaloihin.»
Nuori upseeri oli ymmällä. Hiljaisia vastalauseita kuului joukosta.
Sitten hän peräytyi pari askelta ja kääntyi neuvottelemaan erään
vieressään seisovan vanhemman ratsumiehen kanssa. Tämä oli sitä
mieltä, että pakenevan oli täytynyt mennä toista tietä. Sitä paitsi,
hän arveli, ei Hogan sir Crispinin puheista päättäen ollut voinut
tulla taloon. Näin ollen ja huomioon ottaen sen harmin ja ajan hukan,
minkä sir Crispinin vastahakoisuus aiheuttaisi, jos he väkivalloin
tunkeutuisivat taloon, ja kun sitä paitsi ei kukaan saattanut tietää,
kuinka hyvissä väleissä tuo koppava öykkäri saattoi olla lordi
Montgomeryn kanssa, vänrikki päätti peräytyä ja jatkaa etsiskelyä
toisaalla.
Myrkyllisin katsein hän siis heitti hyvästit uhaten vielä lähtiessään
saattaa asian kuninkaan tietoon. Vastaukseksi jymähytti Galliard oven
kiinni jo ennen kuin mies oli viimeisen sanansa sanonut.
Veikeä hymy huulillaan asteli Crispin hitaasti pöydän luo ja istahti
entiselle paikalleen.
»Master Stewart», kuiskasi hän levitellessään korttejaan uudelleen,
»ilveily ei ole vielä loppuun näytelty. Tuolla näkyy ikkunassa naama
parhaillaan ja minä olen varma siitä, että meitä pidetään silmällä
ainakin pari tuntia vielä tänä iltana. Tuo sievä hempukka oli kuin
luotu etsiväksi.»
Nuorukainen heitti toveriinsa paheksuvan silmäyksen. Hän ei ollut
liikkunut paikaltaan Crispinin ollessa ovella.
»Te valehtelitte heille», sanoi hän vihdoin.
»Hiljaa! Ei niin äänekkäästi, teidän suloutenne», tuli vastaukseksi,
ja vaikka se lausuttiin kuiskaamalla, ei siitä silti puuttunut uhkaa.
»Huomenna, jos suvaitsette, vastaan teille siitä, että olen teidän
hienotunteisuutenne läsnäollessa rohjennut lievästi valehdella.
Mutta tänä iltana on meillä ihmisen henki pelastettavana ja siinä on
mielestäni kylliksi puuhaa. Kas niin, master Stewart, käydäänpä taas
jatkamaan peliämme.»
Hänen katseensa oli niin käskevä, että nuorukaisen täytyi ryhtyä
jatkamaan teeskenneltyä peliä huolimatta siitä, ettei hänellä ollut
vähintäkään halua auttaa Hogania. Hän oli kasvanut ylhäisessä,
uskonnollisessa suvaitsemattomuudessa, ja Hogan oli hänen mielestään
raakalainen, tappelupukari. Sellaista miestä hän kauhistui, ja mies oli
hänen mielestään häpeäksi mille armeijalle hyvänsä, mutta varsinkin
sille, joka Pyhän liigan ja kovenanttien merkeissä oli marssinut
Englantiin. Hogan oli tehnyt raa'an teon, hän oli tappanut miehen,
eikä Kenneth voinut pitää itseään paljonkaan parempana auttaessaan
häntä pakenemaan, kun hän mielestään oikeastaan olisi ollut velvollinen
ilmiantamaan hänet. Galliardin tuiman katseen edessä suli kuitenkin
kaikki arvelu, ja hän istui nöyränä ja tottelevaisena, mutta itsekseen
hän vannoi huomispäivänä ilmoittavansa asian lordi Middletonille
toivoen siten sovittavansa syntisen vaiteliaisuutensa ja samalla
pääsevänsä sir Crispinin saastaisesta seurasta, sillä hän oli varma
siitä, että tämä saisi maksaa tekonsa hirsipuussa.
Näissä mietteissään istuen hän jätti vastaamatta niihin kompiin, joita
hänen toverinsa silloin tällöin lasketteli. Kadulla liikuskeli miehiä,
lyhtyjä vilahteli ehtimiseen ja aika ajoin painautui joku kypärän
reunustama naama ikkunanruutua vasten.
Siten kului tunti ja parikin Hogan-paran istuessa ylhäällä
yksinäisyydessään onnettomana ja levottomana.