Eräänä aamuna, ennenkun Agnes oli ehtinyt lähteä soittotunneillensa,
soitettiin ovikelloa. Siellä seisoi Arne Nilsen kalpeana ja väsyneenä
valvomisesta. Hän piteli käsivarsillaan koria.
-- Tekö se olette, Arne, näin aikaisinko jo liikkeellä? -- sanoi
Agnes. -- Tulkaa sisään!
-- Suokaa anteeksi, mutta minun täytyi saada puhutella teitä ennen,
kun menette ulos, sanoi Arne.
-- Onko Dina löydetty?
-- On, ja... isä...
Arne purskahti itkuun. Hän sai kuitenkin sen verran hillityksi
itseänsä, että voi kertoa isänsä tehneen mielenhäiriössä itsemurhan.
-- He makaavat nyt vierekkäin siellä kotona, isä ja Dina... ja nyt
olen minä yksin... ihan yksin.
Hän ei voinut pidättää mielenliikutustaan. Agnes antoi hänen itkeä.
Hän oli itsekin säikähdyksestä aivan kuin lamaantunut. Arne pyysi
anteeksi, ettei hän sen paremmin voinut hillitä itseänsä. Hän oli
valvonut monta yötä perätysten, ja oli vielä ikäänkuin huumauksissa
noiden tapahtumien jälkeen, Agnes meni hänen luokseen, taputti häntä
olalle ja silitteli hänen tukkaansa.
-- Autamme teitä niin paljon, kuin voimme, luottakaa siihen, sanoi
hän. --
-- Teettekö todellakin sen? -- kysyi Arne ja katsoi Agnesta suurilla
kirkkailla silmillään. -- Sitten uskallankin sanoa varsinaisen
asiani. Katsokaas, naapurin vaimo ei voi enää hoitaa Dinan lasta, ja
minun täytyy joko lähettää hänet johonkin turvapaikkaan -- tiedän
että Dina itkisi katkeria kyyneleitä sentähden -- tahi saada hänet
täysihoitoon johonkin. Eiköhän äitinne tahtoisi ottaa häntä? Kun
tietäisin lapsen olevan teidän läheisyydessänne, olisin varma, että
hän kasvaa kunnon mieheksi, ja Dina iloitsisi siellä, missä hän nyt
on. Otin hänet mukaani; hän on tuossa kopassa.
Arne nosti kopan lattialle, avasi sen ja siirsi peitteet syrjään.
Pienet, punaset, uinuvat lapsen kasvot pistivät esiin kylmän suojaksi
asetettujen vaatteiden seasta. Agnes otti sanaakaan lausumatta
korin. Hän tarkasteli tuota pientä olentoa, joka nukkui siinä niin
rauhallisesti, kuin olisi äiti ja isoisä valvonut hänen vuoteensa
vieressä. Kirkas kyynel vierähti ja putosi lapsen pyöreälle kädelle.
-- Minä vien hänet äidilleni. Hän ei ole vielä noussut, sillä hän ei
ole oikein terve. Odottakaa hiukan!
Arne istui yksinään tuossa hauskassa arkihuoneessa. Hän katseli
pianon yläpuolella olevaa neitsy Marian ja Jesus-lapsen kuvaa,
pehmoista mattoa, kamiinissa leiskuvaa tulta, ja omituinen kotoisen
rauhan tunne valtasi hänet. Onnellinen hän, joka saa istua
tällaisessa kodissa, vapaana elantohuolista, sellaisten naisten,
kauniin jalon tytön ja lämminsydämisen äidin seurassa! Se on varmaan
elämän suurinta onnea. Hän ei tiennyt äidistään muuta, kuin mitä isä
oli kertonut. Hänen syntymisensähän oli riistänyt häneltä elämän. Nyt
oli hän yksin, hyljättynä vieraiden ihmisten joukossa.
Agnes tuli takaisin.
-- Pienokainen nukkuu äidin sylissä, sanoi hän. -- Sinne saa hän
jäädä, siellä voi hän hyvin. Hänestä ette tarvitse huolehtia, Arne,
sanoi hän ojentaen hänelle kätensä. -- Niinkauan kun elän, hoidan
häntä, hän on Dinan minulle jättämä perintö.
Arne nousi ylös ja kiitti häntä.
-- Mitä nyt itse aiotte? kysyi Agnes.
-- Aion myydä kaikki mitä isällä oli ja sitten menen johonkin
oppilaitokseen lukeakseni insinööriksi.
-- Se on oikein.
-- Ja sitten toivon voivani jatkaa isäni työtä, toivon voivani tehdä
jotain työväen ja yhteisen kansan hyväksi. Ette tiedäkään, Agnes,
kuinka paljon vääryyttä heille tehdään. Toivon aina muistavani
Linnerin ohjeen, että ainoastaan hän, joka palavasti vihaa kaikkea
vääryyttä ja kaikkea pahaa, voi kohota kunnian kukkuloille.
-- Minä toivon, ettette kokonaan unohtaisi meitä, sanoi Agnes. --
Äitini ja minä seuraamme mielenkiinnolla teidän edistymistänne. Voin
sanoa, että me molemmat ajattelemme teistä hyvää.
Agnes hymyili, mutta Arne tuijotti häneen suurilla säteilevillä
silmillään.
-- Onko se totta? Ajatteletteko todellakin, neiti Agnes? Voi, kumpa
nyt olisi rohkeutta puhua!... Minä rakastan teitä, Agnes; olen
rakastanut pienestä pojasta asti. Saanko ottaa mukaani sen toivon,
että kun kerran olen valmis, ja minulla on koti, te ja äitinne
tahdotte jakaa sen kanssani?
Agnes katseli noita suuria, uskollisia silmiä, ja hän tunsi että
niihin voi luottaa -- kuolemaan saakka. Ja kuitenkin tuli se niin
odottamatta. Hän oli aina pitänyt Arnesta, mutta vaan ystävänä,
toverina, joka sen lisäksi oli häntä nuorempi.
-- Muistatte kai, että olen vanhempi teitä, Arne, sanoi hän.
-- Mitä siitä, jos te vaan lupaatte odottaa. Lupaatteko?
Agnes nyökkäsi.
-- Saanko siis toivoa, että se joskus toteutuu? kysyi Arne
katseessaan levoton väike.
Agnes katseli eteensä lattiaan.
-- Annan varman vastauksen sitten, kun se aika tulee, ennen en voi,
mutta... luulen, että saatte.
Agnes ojensi hänelle kätensä. Arne puristi sitä niin, että Agneksen
teki mieli huutaa. Arnen mieli teki kietoa kätensä hänen ympärilleen,
pusertaa häntä oikein ja kirkaista ilosta, mutta hän hillitsi itsensä
ja sanoi vaan:
-- Kiitos, kiitos!
Näytti ettei hän aikoisi ollenkaan hellittää hänen kättänsä. Mutta
lopultakin hän huomasi, että hänen täytyi mennä. Kun hän vihdoinkin
pääsi ulos, huomasi hän, että hän oli unohtanut hattunsa. Hän palasi
sitä hakemaan, mutta silloin unohtui kappa. Kolmannella kerralla
vasta pääsi hän onnellisesti ovesta ulos. Hän meni kotiinsa, missä ne
kaksi makasivat vieretysten kylmässä huoneessa. Täällä ei ollut tulta
kamiinissa, mutta hänen sydämensä oli täynnä toivoa ja sielun silmiin
kuvastui lämpöinen koti ja Agnes, joka hyväillen silitteli hänen
hiuksiansa.
Agnes nojasi akkunanpieleen ja katseli kauan tuota reipasta poikaa,
joka nyt voitonvarmana asteli katua pitkin. Hän painoi otsansa
akkunanpieluksen ja kysyi:
-- Rakastanko häntä?
Hetken perästä meni hän äitinsä luo. Hän istuutui vuoteen vieressä
olevalle tuolille, pani kädet ristiin peitteelle ja sanoi vakavasti:
-- Äiti, nyt minä olen kihloissa Arne Nilsenin kanssa.
Äiti katsoi häneen hämmästyneenä.
-- Oletko, lapseni? -- sanoi hän. Sitten hän kietoi kätensä
tyttärensä kaulaan, suuteli häntä otsalle ja sanoi:
-- Parempaa et olisi koskaan voinut saada.