Kaksi päivää myöhemmin piti Plummerilla olemaan suuret kutsut
sen johdosta, että Frank oli vapautettu syytteestä, sekä että
Charles Bradford ja Fanny olivat vihdoinkin vanhempien pyynnöstä
palanneet Minneapolikseen asettuakseen sinne. Mrs Plummer purjehti
ympäri tulipunaisena kasvoiltaan ja hänen vävynsä auttoi häntä
koristelemisessa. Sytytettiin kruunuja ja alettiin odottaa vieraita.
Työväki palasi päivän töistään eväskorit käsivarrella. Silloin
ilmestyi äkkiä omituinen näky Bridge Squarella. Huolimatta kovasta
pakkasesta tuli siellä vanha mies paljain päin työntäen käsirattaita.
Niillä makasi kuollut nainen, jonka vaatteissa riippui joka puolella
jääpuikkoja. Miestä voi luulla hulluksi, sillä hän huusi niin
käheällä äänellä, että sitä tuskin voi ymmärtää:
-- Veljet! Työmiehet! Katsokaa tänne! Katsokaa tytärtäni!
Kapitalistit ovat murhanneet hänet, Frank Plummer on murhannut hänet!
Hän oli viatoin, kuin kedon kukka, mutta hän raiskasi hänet, ja
sitten ovat he vannoneet väärin, että hän on kevytmielinen nainen.
Kärsimmekö tällaista? Ne alentavat palkkojamme, ajavat meidät
työstämme, ne jättävät meidät avuttomiksi, kun tulemme vanhoiksi,
ne koettavat tappaa meidät nälkään, ja sitten ne turmelevat meidän
tyttäremme, emmekä me saa oikeutta, sillä me olemme köyhiä ja he
miljoonien omistajia! --
Hänen ympärilleen keräännyttiin. Daniel Nilsen pysähtyi erään
lyhtypylvään viereen. Hän nosti tyttärensä ja asetti hänet pylvästä
vasten, jotta myymälöiden kirkas sähkövalo sopi valaisemaan tuota
mykkää olentoa, joka siinä seisoi, kuin aave.
-- Näettekö hänet? Näettekö hänet, huusi isä. -- Kauniimpaa tyttöä
oli tuskin nähty Minneapoliksen kaduilla, ja nyt hän on tuommoinen!
Sen ovat kapitalistit tehneet. Noin pitelevät nyt rikkaiden pojat
teidän tyttäriänne!
Frank Plummer oli juuri menossa konttoorista kotiinsa. Hän viipyi
siellä myöhään, päästäkseen kulkemaan pimeässä syrjäkatuja. Hän
oli juuri tullut riippusillan yli ja aikoi mennä Bridge Squaren
poikki, kun hän näki väkeä kokoontuvan erään lyhtypylvään ympärille
ja kuuli äänten sorinaa. Hän nousi erään myymälän portaille ja näki
Dinan häikäisevässä valossa seisoen tuijottavan häneen kiillottomilla
silmillään. Valosäteet heijastuivat vaatteiden ympärille
kerääntyneestä jääkerroksesta ja hiuksista riippui jääpuikoista
muodostunut seppele. Hän oli kaatua portailta kadulle. Samassa Daniel
Nilsen huomasi hänet. Hän karjui heiluttaen hurjasti nyrkkiään
ilmassa:
-- Tuolla hän on! Tuolla seisoo murhaaja! Repikää hänet kappaleiksi!
Hirttäkää hänet!
Villi kiljunta täytti ilman, ja satoja käsivarsia ojentui häntä
kohden. Hän hyppäsi alas. Nyt oli henki kysymyksessä. Väkijoukko
syöksyi hänen jälkeensä. Hän juoksi minkä jaloista lähti. Jos ne nyt
saavat hänet kiinni, repivät ne hänet kappaleiksi. Hän juoksi City
Hallin ympäri ja henki kurkussa hyökkäsi hän poliisivartiakonttooriin.
-- Jumalan tähden, auttakaa, ne tappavat minut, huusi hän.
Kokonainen rivi revolvereilla ja muilla aseilla varustettuja
konstaapeleita asetettiin tukkimaan sisäänkäytävää. Samassa syöksyi
kansajoukko esiin.
-- Mitä tahdotte? Pois!
-- Tahdomme saada hänet, murhaajan! Hän on kätkeytynyt tänne.
Tahdomme hirttää hänet lyhtypylvääseen.
Telefonoitiin enemmän poliisia, ja pian riensikin niitä joukko City
Hallia kohden. Mutta kalmankalpeana kykki Frank erään pulpetin takana
kuunnellen raivoisia huutoja. Vasta yösydännä uskallettiin hänet
vahvasti vartioituna lähettää kotiin. Kauan seisoi väkijoukko vielä
ulkopuolella. Mutta yhtäkkiä kävi kuiskaus miehestä mieheen, ja
ikäänkuin komennettuna lähti koko lauma liikkeelle Plummerin taloa
kohti.
Poliisi lähetettiin vangitsemaan Daniel Nilseniä, mutta työmiehet
estivät sen.
-- Ei maksa vaivaa välittää vanhasta, mielipuolesta miehestä,
sanoivat he. -- Me kyllä vastaamme hänestä ja pidämme hänestä huolen.
-- Kuulehan, Daniel! Tiedäthän, että olemme ystäviäsi. Me autamme
sinua, tule kotiin nyt.
Eräs heistä otti kuolleen tytön ja laski varovasti rattaille toisen
tarttuessa aisoihin. Daniel kävi sivulla ja puhui taukoamatta. Kun he
tulivat hänen asunnolleen ja eräs heistä aikoi kantaa Dinan sisään,
sysäsi hän hänet syrjään ja huusi:
-- Ei, ei, minä kannan itse hänet! Hyvästi ja kiitos tästä illasta!
Älkää unohtako, mitä olen sanonut!
Hän nosti varovasti tyttärensä, kantoi hänet sisään ja laski sängylle.
Huone oli tyhjä. Arne oli lähtenyt hakemaan isäänsä, ja naapurin
vaimo oli vienyt lapsen kotiinsa. Daniel sytytti lampun ja asetti
sen pöydälle. Sitten meni hän tyttärensä luo. Jää oli alkanut
sulaa lämpimässä huoneessa ja vesi juoksi hänen kasvoiltaan ja
vaatteistaan. Daniel kumartui tyttärensä yli, suuteli häntä otsalle
ja taputteli hänen poskiansa.
-- Sinä olet niin kylmä, Dina, niin kylmä, sanoi hän. -- Tule
lämmittelemään hiukan. Nyt olet niin äitisi näköinen, noin hänkin
uinui, kun minä möin huutokaupalla kaikki, mitä meillä oli. -- Daniel
hymyili surullisesti. -- Nuku, nuku, lapseni, hys hys, isäs istuu,
valvoopi... Hän tuijotti eteensä, silmissään kummallinen kaukainen
katse. -- On parasta, että matkustamme kaikki hänen luoksensa, mumisi
hän. -- Täällä ei kannata elää, täällä ei saa oikeutta.
Kauan istui hän näin tuijotellen, mutta yht'äkkiä kirkastui katse
ja siihen ilmestyi tuo vahingoniloinen ilme, mikä siinä oli aina
silloin, kun hän oli saanut tehneeksi jonkun jekun kapitalisteille.
-- Hm, hm, niin... se ei olisi hullumpaa, ei olisi hullumpaa, mumisi
hän.
Hän haki paperia ja mustetta sekä rupesi kirjoittamaan suurilla
kirjaimilla. Hän taittoi paperin huolellisesti ja kiinnitti
sen neuloilla takkiinsa. Sitten hän otti lampun, meni kyökkiin
ja irroitti sinne kiinnitetyn pyykkinuoran. Hän koetteli sen
kestävyyttä, kääri sen kokoon ja pisti poveensa. Sitten meni hän
jälleen Dinan luo, kumartui hänen ylitsensä, tarkasteli häntä
hetkisen ja kuiskasi sitten hiljaa:
Nyt minäkin tulen pian, Dina. Saamme olla yhdessä, sinä ja minä. Minä
suojelen sinua, ettei kukaan voi tehdä sinulle pahaa. Ja äitikin
tulee, ikävöin niin häntä, näetkös.
Hän suuteli häntä otsalle. Sitten hän sammutti lampun, hiipi ulos ja
lukitsi oven.
* * * * *
Plummerillä juhlittiin, mutta mieliala ei ollut läheskään niin
iloinen, kuin ranskalaisen kreivin juhlassa. Useimmat kutsutuista
olivat hylänneet kutsun, toisia oli tekosyillä jäänyt pois, mutta
muutamat olivat tuumineet, ettei ollut mitään syytä välttää
seurustelua perheen kanssa nyt, kun Frank oli syytöksestä vapautettu.
Frankin selittämätön viipyminen teki yleisen alakuloisuuden hyvin
huomattavaksi.
-- Hän viipyy varmaan jonkun tärkeän liikeasian takia ja tulee vasta
myöhemmin, sanoi mr Plummer.
Mutta Frank ei tullut. Charles Bradford ja hänen vaimonsa koettivat
parastansa, he puhelivat tuosta kuuluisasta kreivijutusta aivan, kuin
se olisi ollut vallan onnistunutta pilaa. Mutta ilmassa oli sittenkin
jotain painostavaa. Tarjottiin juuri jälkiruokaa, kun yhtäkkiä
hirmuinen kiljunta kuului ulkopuolelta. Samassa heitettiin kivi salin
akkunasta sisään. Sitä seurasi toinen. Kauhistuneina katselivat
vieraat toisiaan ja kurkistelivat pelokkaina saliin, missä lasinpalat
helisten lattialle lentelivät samalla, kun ulkona alettiin mitä
inhoittavin naukumiskonsertti.
Plummer kalpeni, mutta meni päättäväisesti telefoonin luo ja pyysi
lähimmältä poliisiasemalta apuväkeä. Sitten koetti hän tyynnyttää
vieraitansa.
-- Roskaväki ilmoittaa ilonsa tuolla tavalla, sanoi hän. -- Kyllä ne
pian väsyvät.
Poliisi saapui, ja muutamien paloruiskujen avulla saatiin väkijoukko
hajoitetuksi. Mutta iloisuutta oli mahdoton saada aikaan. Sekä
vanha Plummer että Charles ponnistivat urhoollisesti voimiansa,
mutta turhaan. Siitä syntyi vaan tekaistua, luonnotonta iloa.
Eivätkä vieraat uskaltaneet kotiinkaan lähteä peläten, että saisivat
kiviä vaunuihinsa roistoväeltä, joka ehkä odotteli ensimäisessä
kadunkulmauksessa. Frankia ei vaan näkynyt. Kukaan ei aavistanut,
että poliisi oli tuonut hänet kotiin, että hän oli taka-ovesta
hiipinyt "paratiisin" kautta huoneeseensa ja vapisten makasi
sängyssään.
Yhden tienoissa rupesivat vieraat lähtemään. Kun ensimäinen
naisista oli, saatuaan päällysvaatteen yllensä, antanut palvelijan
avata oven ja aikoi astua ulos, peräytyi hän ja kaatui kirkaisten
tiedottomana lattialle. Hän oli saanut rintaansa töyttäyksen.
Tunkeennuttiin avonaiselle ovelle. Keskellä oviaukkoa riippui pari
karkeita saappaita ja alaosa miehen ruumiista. Mies oli hirttäytynyt
oven yläpuolella olevaan kaasulyhtykoukkuun. Hänen yläruumiinsa
oli ovenraamin yläpuolella. Plummer oli kalpea, kuin palttina. Hän
antoi ottaa ruumiin alas, hän oli heti tuntenut hänet. Se oli Daniel
Nilsen, jonka hän oli eroittanut työstä, ja jonka tyttären hänen
poikansa oli raiskannut. Hän oli myöskin lyhdyn valossa lukenut
paperilapussa olevan päällekirjoituksen: "Varkaalle, ryövärille ja
fariseukselle, James Plummerille". Sanaakaan lausumatta pisti hän
paperin taskuunsa. Hän tunnusti sen kuuluvan hänelle. Mutta Daniel
Nilsen-raukka heitettiin kadulle pimeään ja pakkaseen, kunnes poliisi
korjasi hänet.
Kun viimeiset vieraat olivat poistuneet, ja ilo muuttunut itkuksi ja
valitukseksi, meni James Plummer yksin makuuhuoneeseensa, kääri auki
Danielin kirjeen ja luki:
"Sinä olet tappanut elämäni onnen, olet tappanut lapseni, olet
tappanut minutkin. Olet ottanut kaikki, mitä minulla on ollut --
ota nyt tää ruumiskin. Lahjoitan sen sinulle kaupanpäällisiksi. --
Se nuora, jonka olet pannut minun kaulaani, kierretään kerran omaan
kaulaasi sekä kaikkien niiden miljoonaryövärien, jotka elävät leskien
kyynelistä ja työmiesten hiestä." --