XXVI.

Tuomio oli sattunut Frank Plummeriin, kuin salaman isku kirkkaalta

taivaalta. Sekä hän, että hänen asianajajansa olivat olleet niin

varmat, ettei Frankia uskallettaisi tuomita ilman todistuksia,

etteivät olleet edes koettaneet lahjoa juryn jäseniä. Asianajaja oli

turvautunut ainoaan mahdolliseen keinoon, hän oli vaatinut asian

uuden käsittelyn alaiseksi. Eräässä myöhemmässä oikeuden istunnossa

suostuttiinkin tähän pyyntöön.

Nyt täytyi hankkia muutamia todistajia. Ja niitä oli saatava mistä

hyvänsä. Ei säästetty vaivoja eikä rahaa. Frank kirosi itsekseen

sitä onnetonta hetkeä, jona hän oli antanut vallan himoillensa.

Koko hänen tulevaisuutensa oli nyt tärvelty. Toisinaan mietti

hän, eikö sittenkin olisi parasta mennä naimisiin Dinan kanssa ja

karata sitten Wisconsin metsiin, kuten Fanny ja Charles. Mutta

sekin oli nyt myöhäistä. Hän pelkäsi, että Daniel Nilsen olisi

ampunut hänet, kuin koiran, jos hän olisi vielä mennyt hänelle

asiaa esittämään, eikä Dinakaan olisi tainnut suostua enää. Hänhän

oli sallinut häntä julkisesti häväistävän, vaikka tiesikin hänen

syyttömyytensä. Mitä oli tehtävä? Hän oli joutunut kaltevalle

pinnalle, ja nyt saisi hän luisua päähän saakka. Hänen täytyi

tavalla taikka toisella päästä tästä asiasta ja sitten matkustaa

pois kaupungista. Täällä olo oli mahdoton. Hänet oli eroitettu

nuortenmiesten kristillisestä yhdistyksestä, hänen entiset ystävänsä

kaihtivat häntä, hän ei voinut enää seurustella kunnollisten ihmisten

kanssa, tuskin kaduilla liikkua. Sanomalehdet olivat tehneet

laveasti selkoa oikeudenkäynnistä ja osoittaneet myötätuntoisuutta

tuolle onnettomalle tytölle. Jos asia olisi päättynyt tähän, olisi

hän voinut heti puikkia tiehensä, mutta hänhän oli pyytänyt asian

uudestaan otettavaksi esille. Isänsä ja perheen tähden ei hän

voinut menetellä toisin. Sehän olisi ollut sama, kuin rikoksen

tunnustaminen. Joku pelastus _täytyi_ löytyä, mimmoinen tahansa.

Frank oli huomattavasti vanhentunut näinä kuukausina. Hän ei enää

voinut olla iloinen, ja hänen käytöksensä oli tullut araksi ja

epävarmaksi. Vanha Plummer, asianajaja ja Frank pitivät kaikessa

hiljaisuudessa neuvotteluja "paratiisissa". Suunnitelma oli ajoissa

valmistettava.

-- Ensiksikin on tuleva jury saatava puolelle -- sanoi asianajaja.

-- Otatteko toimittaaksenne sen -- sanoi vanha Plummer.

-- Jos kukkaronne on minun käytettävänäni, vastasi asianajaja. --

Tällaisissa asioissa ei säästäväisyys ole paikallaan.

-- Peijakkaan tyttöletukka! -- mutisi vanha Plummer. -- Sinä saatat

minut häviöön tämän asian takia, Frank.

-- Siis on paras, että maksan vaaditun summan, pääsen sitte kaikista

nuhdesaarnoista -- vastasi Frank vihaisesti.

-- Sinä? Kyllä kai! Mistä aiot ottaa rahat? Ei, kyllä se on sinun

vanhan isäsi pussi, jota tässä veroitetaan -- porisi ukko Plummer.

-- Me emme ole tulleet tänne väittelemään siitä, isä -- vastasi

Frank. -- Joko täytyy asian mennä menoaan eli on se lopetettava nyt

heti. Tee, kuten tahdot!

-- Sitten olisi aivan välttämätöntä hankkia yksi tai pari todistajaa,

mieluimmin kaksi, jotka voisivat todistaa olleensa tekemisissä miss

Nilsenin kanssa ennen -- sanoi asianajaja johtaakseen puheen oikealle

tolalle.

-- Onko se välttämätöntä? -- kysyi Frank synkästi.

-- Se on ainoa keino, sanoi asianajaja. -- Tuollaiset palvelustytöt,

vallankaan skandinavialaiset, eivät ole juuri kovin turhantarkkoja,

jotta asian voi luullakseni aivan helposti järjestää.

-- Hän ei ole mikään tavallinen palvelustyttö! -- huudahti Frank.

-- Jaha, jos te, herra Plummer, rupeatte puolustamaan häntä, on paras

antaa asian raueta, sanoi asianajaja.

-- Kas niin, heitä nyt hiiteen kaikki tunteellisuus, Frank, sanoi

isä. -- Sinä se olet tämän sopan keittänyt... Voitteko te, herra

asianajaja, hankkia sellaiset todistajat.

-- Se on minulle sangen vastenmielistä, vastasi asianajaja. -- Jätän

mieluummin sen tehtävän teidän huoleksenne. Ehkä teidän ystävienne

joukossa on joku, joka on teille kiitollisuuden velassa, eli joku,

joka huonoja raha-asioitansa korjatakseen tekisi teille tuon pienen

palveluksen?

Plummer mutisteli huuliansa ja mietti.

-- Täytyykö siinä vannoa? -- kysyi hän.

-- Kyllä, se on ehdoton välttämättömyys, mutta se nyt ei paljoa

merkitse, vastasi asianajaja. -- Tunnen irlantilaisia, jotka vannovat

mitä hyvänsä. Vala on heille vaan muotoasia.

-- Voittehan mainita minulle muutamia sellaisia henkilöitä, niin voin

antaa puhutella heitä, sanoi vanha Plummer.

-- Ja sitten vaaditaan luonnollisesti ehdotonta vaitioloa, sanoi

asianajaja. -- Jos voidaan todistaa, että hänen maineensa on

epäiltävä, menettävät hänen sanansa uskottavaisuutensa, eikä jury voi

tuomita Frank Plummeria, jos vielä jury on edeltäpäin lahjottu. Asia

raukeaa ja hän saa maksaa oikeuskulut. Pitemmälle emme siinä pääse.

Frank nousi äkkiä ja meni ulos. Asianajaja kääntyi hymyillen mr

Plummeriin.

-- Poikanne näyttää olevan hyvin herkkäsydäminen, sanoi hän.

-- Hän on raukka, vastasi vanha Plummer äreästi. -- Hän heittää ensin

kastanjat uuniin ja antaa ne sitten toisten noukkia sieltä itselleen.

Niin, niin, herra asianajaja, tapaamme tuonnempana.

Samana iltana lähetti vanha Plummer intiaanipojalleen George

Washingtonille näin kuuluvan kirjeen:

"Tule heti, tarvitsemme sinua. Saavu konttooriini! James Plummer."

Neljätoista päivää myöhemmin seisoi siellä tuo mahtavalla

nimellä varustettu poika pitkine kiharoineen ja leveälierisine

teksashattuineen. Isä kertoi hänelle lyhyesti Frankin oikeusjutun.

-- Ja sitten? -- sanoi poika.

-- Tarvitsemme nyt pari henkilöä, jotka voivat todistaa olleensa

ennen tekemisissä tuon Dina Nilsenin kanssa. Toisen täytyy hävitä

meidän tai hänen, ja kun ei ole muuta valittavana, täytyy koettaa

pelastua niin hyvin kuin taitaa.

-- Ymmärrän, joko tappaa tahi kuolla itse, vastasi poika.

-- Täällä on vaikea saada ketään tekemään sitä, jatkoi isä, -- ja on

se sitäpaitsi vaarallistakin, sillä voi tapahtua, että asianomaiset

muuttavat jälkeenpäin mielipidettä. Mutta jos joku vieras sen tekisi

ja katoaisi sitten yhtä äkkiä, kuin oli tullutkin, ei olisi mitään

pelkoa.

-- Senkötähden pyysit minua tulemaan tänne? -- kysyi poika.

-- Sinä olet lähin pelastamaan perheen kunniaa. Ja minä ajattelin,

ettet olisi niin kovin arka maineestasi täällä, kunhan se vaan on

all right Wisconsissa. Se menee sitäpaitsi pian ohitse. Sanomalehdet

puhelevat siitä muutaman päivän ja sitte unhotetaan koko asia.

-- Ja mitä minun pitäisi todistaa?

-- Niin, katsos, sinä olet ollut huvittelemassa täällä -- ajan

voimme sitten tarkemmin määrätä. -- Eräänä iltana olit sinä

toverinesi Cardiff & Donaldsonin kahvilassa, ja siellä tapasit Dina

Nilsenin ja... niin, lopun ymmärrät. Sellaistahan sattuu usein

matkustavaisille.

-- Mutta enhän tiedä edes minkänäköinen hän on.

-- Saat nähdä hänet oikeudessa.

-- Täytyykö siinä vannoa?

-- Luonnollisesti, mutta sellaisista asioistahan ei metsän poika

välitä.

-- Maksetaanko siitä valheesta?

-- Viimeksi tavatessamme sovimme, että saat sahan etkä mitään muuta.

Mutta nyt lupaan sinulle kolmanneksen perinnöstä, jos teet meille

tämän pienen palveluksen.

-- Rahoja ei koskaan voi saada liiaksi -- vastasi intiaani-poika.

-- Mutta nimesi on luonnollisesti muutettava... ei George

Vashington... se kyllä kelpaa, mutta Plummer ei sovi, se herättäisi

epäilystä. Saat ilmoittaa nimeksesi Frager, tai joku sellainen.

-- Saanko perinnönjakomääräyksesi kirjallisesti ja todistettuna? --

sanoi George.

-- Saat, vastasi vanha Plummer.

Sopimus oli valmis ja George Vashington katosi ilmestyäkseen

uudestaan oikeudenkäynnin aikana.

Dina oli pitänyt juryn tuomiota suurena hyvityksenä ja lohdutuksena

vaikeassa asemassaan. Hän oli muuttanut takaisin isänsä luo, ja tämä

puolestaan oli nyt häntä kohtaan itse hyvyys. Mrs Valter kävi usein

katsomassa häntä, ja oli hän herättänyt monen muunkin lämminsydämisen

naisen myötätuntoisuuden Dinaa kohtaan. He kävivät hänen luonansa ja

lähettivät työtä enemmän, kuin hän ehti saada valmiiksikaan.

Tuli sitten aika, jolloin hänen lapsensa oli näkevä päivän valon.

Nyyhkien painoi hän tuota viatointa olentoa rintaansa vastaan. Daniel

Nilsen seisoi sekavin tuntein kehdon vieressä. Kuitenkin sai tuo

käsiään huitova, avutoin raukka Danielin heltymään. Hän otti pojan

käsivarsilleen ja katseli sitä, ja kyynel vierähti hänen silmästään

pudoten pienokaisen poskelle. Kuinka hän olisikaan ollut iloinen,

jos olisi saanut sekoittamattomin tuntein ottaa syliinsä pienen

tyttärenpoikansa! Mutta nyt oli sekoittunut katkeruutta poikaan,

kehtoon, kaikkiin muistoihin ja seikkoihin, mitkä häntä koskivat.

* * * * *

Vasta helmikuussa tuli oikeusjuttu uudestaan otettavaksi esille, ja

samat tuskat olivat vielä kerran kestettävät.

Dina olisi mielellään antanut jäädä koko asian sikseen, ja Frank

olisi saanut sopia asian pahan omantuntonsa kanssa. Hän ei tuntenut

mitään kostonhalua, olihan hän saanut oikeutta. Mutta nyt pakotti

häntä siihen Frank. Voi, jospa se olisi ohi! Olikohan hänen itsensä

välttämättä oltava oikeudessa? Niin, ehkä. Kukapa puhuisi hänen

puolestaan? Linner oli kuollut; hänen haudalleen vei hän joka

sunnuntai tuoreen kukka-seppeleen. Tarvitsiko hän asianajajan? Eihän

sitä, mikä jo oli todistettu, voitane kumota, ja hänen puolestaan oli

sanottu jo mitä sanomista oli.

Mrs Valter kuitenkin aavisti, että taistelu tällä kertaa tulisi

paljoa ankarammaksi, kuin edellisellä, ja hän oli hankkinut avuksi

erään nuoren, vasta kaupunkiin muuttaneen asianajan, joka mielellään

tahtoi ansaita kannuksensa.

Ratkaiseva päivä oli käsissä. Suuri oikeussali oli yhtä täyteen

ahdettu, kuin edelliselläkin kerralla. Useita Dinan ystäviä,

kaupungin arvokkaimpia naisia istui mrs Valterin kanssa ensimäisessä

penkissä. Daniel istui tyttärineen asianajajan pöydän vieressä. Frank

ei ollut saapuvilla.

Toimitus alkoi, ja todistajat tuotiin esiin. Saatuaan puheenvuoron

nousi Plummerin asianajaja.

-- Arvoisat naiset ja herrat jurymiehet -- alkoi hän. -- Minä lupasin

viimekerralla päämieheni puolesta näyttää toteen, ettei Dina Nilsen

ole niinkään viatoin, kuin näyttää, ja etteivät hänen sanansa siitä

syystä myöskään ole niin erityisesti luotettavia. Ne todistajat ovat

nyt täällä.

Hän viittasi kädellään. Samassa nousi paikaltaan komea, vakavan

näköinen mies, jonka pikimustat kiharat ympäröivät harvinaisen

kauniita kasvoja ja valuivat alas olkapäille. Kun hän mainitsi

nimensä, George Vashington, purskahti yleisö nauruun. Mutta George

Vashington ei menettänyt hetkeksikään arvokkaisuuttaan. Hän teki

valan ja istuutui todistajien penkille. Kun sitte asiaan kuuluvat

muodolliset kysymykset ja selvitykset olivat tehdyt, alkoi seuraava

kuulustelu:

-- Oletteko nähnyt ennen tämän naisen?

-- Olen.

-- Missä?

-- Cardiff Donaldsonin kahvilassa.

-- Milloin?

-- Vähän toista vuotta sitten marraskuussa.

-- Oliko teillä mitään tekemistä hänen kanssaan?

-- Minä seurustelin hänen kanssaan.

Naurua ja kuiskauksia kuului yleisön joukosta, mutta George oli yhtä

tyyni. Dina nousi mielenliikutuksesta ja huudahti:

-- Se on valetta, valetta, joka sana!

Tuomari käski hänen olla vaiti.

Dinan asianajaja koetti ristikuulustelulla saada George Washingtonia

sotkeutumaan puheisiinsa, mutta tämä säilytti järkähtämättömän

tyyneytensä ja väisti kaikki ansat.

Useampia todistajia kutsuttiin esille. Ensiksi eräs irlantilainen

kertoi, että hän oli tavannut Dinan vieläkin pahemmassa paikassa, ja

lopuksi saman paikan omistaja, ilkeännäköinen akka todisti, että Dina

Nilsenin tapana oli käydä hänen luonaan.

Dina oli vaipunut paikalleen. Nyyhkien nojasi hän isänsä rintaa

vastaan. Niin ilkeäksi, niin perkeleelliseksi ei hän ollut luullut

maailmaa. Hän oli myyty, petetty, auttamattomasti kadotettu, ja

Frankilla oli ollut sydäntä tehdä tämä.

Mrs Valter nousi ja huusi viitaten ympärilleen:

-- Me kaikki naiset menemme takuuseen hänestä. Se on halpamainen

vale, tämä syytös!

Mutta tuomari neuvoi häntä pysymään tyynenä; muussa tapauksessa

tyhjennettäisiin koko sali. Dinan asianajaja koetti, viitaten

edellisessä oikeudenkäynnissä annettuihin todistuksiin, selittää,

että näissä todistuksissa täytyi olla jotain väärin käsitystä,

joko oli joku toinen sattumalta niin yhdennäköinen, tahi olivat

ne kokonaan Plummerin rikkauden hedelmiä. Hän sanoi, että olisi

kovin karkeata, jos Minneapoliksen tuomioistuin todellakin

antaisi tuomionsa sellaisenkin todistuksen perusteella, minkä tuo

äskenmainittu rouvasihminen kykeni antamaan, ja hän toivoi, että jury

nyt, kuten edelliselläkin kerralla suojelisi viatointa väkivallalta

kaikista viekkaista suunnitelmista huolimatta.

Plummerin asianajaja nojasi tyytyväisesti hymyillen tuolinsa

selustaan. Tiesihän hän edeltäpäin minkälainen juryn antama

tuomio tulisi olemaan. Ei ollutkaan erittäin helppoa saada juryyn

henkilöitä, jotka olisivat jollain tavalla olleet riippuvaisia

Plummerista eivätkä mistään hinnasta olisi tahtoneet tuomita hänen

poikaansa. Juryn tuomio oli yksimielinen: Frank Plummer vapautettiin,

ja Dina Nilsen määrättiin maksamaan oikeuskulut.

Sydäntäsärkevä kiljahdus kuului salissa, ja ennenkuin kukaan ehti

estää oli Dina syöksynyt keskelle lattiaa. Hän kohotti molemmat

kätensä taivasta kohti ikäänkuin houraillen ja huusi:

-- Ja minä kutsun täten Frank Plummerin kohtaamaan itseään

Kaikkivaltiaan tuomioistuimen edessä, missä jokaiselle oikeutta

jaetaan! Jumala häntä armahtakoon!

Ja kädet silmillä hän syöksyi ulos. Kuulijat väistivät häntä

liikutettuina. Isä tahtoi rientää hänen jälessään, mutta hänet

ympäröittiin jokapuolelta, tahdottiin osoittaa myötätuntoisuuttaan

hänelle.

-- Laskekaa minut ulos, laskekaa minut ulos -- pyysi hän ja koetti

raivata tietä itselleen. -- Hän lopettaa päivänsä muutoin.

Ovessa seisoi mrs Valter.

-- Mikä häpeä! -- sanoi hän Nilsenin korvaan. -- Me maksamme

luonnollisesti kulut.

Daniel Nilsen ei kuullut. Hän riensi kotiin niin nopeasti, kuin voi.

Pari kertaa täytyi hänen pysähtyä hengittämään, mutta sitten hän

riensi taas eteenpäin. Ei saanut tulla liian myöhään. Hän riuhtasi

huoneensa oven auki. Naapurin vaimo tuuditteli pienokaista siellä.

-- Onko tyttäreni ollut täällä?... Herra Jumala, minne hän on

mennyt?... Joki, joki! -- huusi hän.

Hän juoksi lähimmälle sillalle, samalle minkä luota mrs Valter oli

löytänyt Dinan tuona unohtumattomana iltana. Hän näki muutamia miehiä

juoksevan pitkin toista rantaa ja viittovan toisille, jotka sysäsivät

vesille venettä.

-- Mitä siellä? -- huusi Daniel.

-- Eräs nainen on heittäytynyt virtaan; nyt joutuu hän jääkappaleiden

alle.

Sanaakaan lausumatta hyppäsi Daniel veneeseen, sieppasi rannalta

vankan seipään ja sysäsi voimakkaalla liikkeellä veneen rannasta. Hän

oli näkevinään vilahduksen hänen hameestaan jääkappaleiden joukosta.