Linner vietiin kotiin ja kannettiin huoneeseensa. Lääkäri tuli
ja iski suonta, mutta pudisti päätään. Jännitys oli ollut
liian voimakas. Hänen tavaton elämäntapansa, hänen hyödyttömät
kieltäymisyrityksensä ja rasittava ajatustyö, kaikki tämä oli käynyt
yli hänen voimiensa. Useita päiviä makasi hän puhumatonna ja, kuten
näytti, tiedotonna. Nilseniläiset ja Agnes äitinensä olivat olleet
katsomassa häntä, mutta hän ei näyttänyt tuntevan heitä. Neljäntenä
päivänä oli hänen katseessaan vähän enemmän eloa. Hän avasi silmänsä
ja huomasi hotellin isännän istuvan vieressään. Puhe oli vielä
epäselvää.
-- Hän suuteli minua otsalle, eikö totta? Eli olenko minä nähnyt
unta? Viatoin tyttö on suudellut minua; se puhdistaa monta syntiä;
sovittaa monta pahaa; se antaa sovitusta elämässä ja -- kuolemassa.
Hän sulki silmänsä ja lisäsi hetken kuluttua:
-- Tiesin, että se murtaisi minut, mutta se onkin parempi... paljoa
parempi. Minun elämälläni ei ole mitään tarkoitusta. Ja mehän
voitimme, me voitimme, eikö niin?
-- Ne ovat joka päivä käyneet katsomassa teitä, sekä Nilsenin väki,
että rouva Pryts -- sanoi isäntä.
-- Jumala heitä siunatkoon -- vastasi Linner.
-- Olettehan parempi tänään, herra Linner? -- ettekö olekin?
Tahtoisitteko jotain? Ehkä sampanjaa eli mitä hyvään? Sanokaa vaan,
niin tuodaan.
Linner pudisti päätään, mutta sitten hän käänsi katseensa isäntään ja
sanoi:
-- Niin, olisi jotain, jota haluaisin, mutta... mutta... se on
kallista.
-- Älkää siitä huoliko -- sanoi isäntä. -- Te olette ansainnut
minulle siksi monta killinkiä, ettei se ole liikaa, jos minä
puolestani koetan tehdä mitä voin. Sanokaa pois vaan!
-- Jos kuolisin, hankkisitte varmaan vähän kukkia haudalleni -- sanoi
Linner. -- Ettekö voisi antaa niitä nyt minulle? Nyt voisin nauttia
niistä, kuoltuani on taas yhdentekevää...
-- Minkälaisia kukkia tahtoisitte?
-- Hm... ne ovat kalliita -- vastasi Linner.
-- Ei haittaa; olenhan luvannut, että saatte niitä.
-- Antakaa vähän kieloja ja ruusuja, mieluimmin nuppuja,
aukeamaisillaan olevia nuppuja, keltasia ja punasia. Ne täyttävät
huoneen tuoksullaan ja loistollaan, ja kielot muistuttavat Norjaa.
Olen usein keväisin poiminut niitä laaksoista. Ne ovat niin kauniita,
puhtaita ja viattomia, kuin nuoret tytöt. Ne muistuttavat Jennietä ja
häntä tänään... vai oliko se tänään?
Linner meni uudestaan tainnoksiin. Kun hän taas heräsi, istui isäntä
vaimoineen hänen vieressään. He olivat tuoneet korillisen ruusuja ja
kieloja, pistettyinä tuoreisiin sammaliin.
Linner hymyili ja viittasi, että he asettaisivat korin hänen
kasvojensa lähelle.
-- Kuinka suloista, kuinka ihanaa -- kuiskasi hän. -- Pankaa ne nyt
laseihin päänaluksen kummallekin puolelle, niin saan maata ruusujen
ja kielojen keskellä, antakaa minulle muutamia. Ja tuokaa sitten
viuluni! Soitto ja kukat kuuluvat yhteen.
Isäntä toi viulun sillä aikaa, kun hänen vaimonsa järjesti kukkia.
Kyynel vierähti Linnerin poskelle, kun hän tarttui käyrään.
-- Hyvästi, viimeinen, ainoa ystäväni -- sanoi hän hiljaa ja suuteli
viulua. -- Kun minä kuolen -- lisäsi hän kääntyen isäntään päin --
niin antakaa tämä Arne Nilsenille ja sanokaa, että soitan hänelle
elämän onnea... Ja nyt... vielä yksi pyyntö! Te olette ollut niin
hyviä minulle; älkää sentähden pahastuko, että minä pyydän teitä
jättämään minut vähäksi aikaa yksikseni. Tahdon nauttia kukkien
tuoksusta ja unhoittaa nykyisyyden. Tahdon muistella lapsuudenaikoja
ja Jennietä... Ja niin avaa ehkä Pietari mieluummin oven minulle, kun
tulen ruusujen ja kielojen tuoksussa, kuin jos haisisin oluelta ja
juustolta -- lisäsi hän leikillisesti.
Isäntä nyökkäsi vaan ja poistui vaimoineen varpaillaan hiipien. He
pysähtyivät oven taa jättäen sen raolleen. He pelkäsivät hänelle
jotain tapahtuvan.
Huoneessa oli kauan aivan hiljaista; sairas puheli kuiskaten
itsekseen. Sitten kuului heikko, värisevä ääni viulusta. Linner
koetti soittaa erästä kappaletta, mutta voimat pettivät.
-- Loppu, loppu -- huokasi hän. Sitten oli taas kaikki hiljaista.
-- Jennie, Jennie, tahdotko ottaa vastaan minut, kun tulen --
huudahti hän. -- Soittoa, kukkia, kieloja ja ruusuja... ne rukoilevat
puolestani... ne... kukat... ovat sinulle...
Äkkiä nousi hän istumaan vuoteellaan.
-- Me voitimme, eikö niin, me voitimme -- huudahti hän.
Kuului räiskäys, viulu putosi lattialle synnyttäen valittavan
äänen. Isäntä riensi vaimoineen sisään. Linner makasi -- kuolleena.
Toisella kädellään piteli hän vielä käyrää. Hän ei ollut koskaan
näyttänyt niin kauniilta. Poskien tumma puna oli kadonnut ja sijaan
tullut kuolon kalpeus. Tuuhea tukka muodosti seppeleen hänen päänsä
ympärille. Ruusut tuoksuivat hänen vieressään, punaset ja keltaset,
ja kieloja oli pudonnut hänen rinnallensa.