XXIII.

Daniel Nilsen ei ollut saanut unta siitä saakka, kun hän ajoi Dinan

pois. Kun ensimäinen raivon puuska oli mennyt ohi, rupesi hän

ajattelemaan, että hän oli ehkä menetellyt ajattelemattomasti. Hän

otti hattunsa ja lähti Agneksen ja hänen äitinsä luo kuulemaan,

oliko Dina ollut siellä. He eivät olleet nähneet häntä, ja he

säikähtivät kovin kuullessaan, että hän oli ajanut hänet pois kotoa.

Hirmuinen tuska valtasi isän ja hän alkoi etsiä häntä joka paikasta,

mutta turhaan. Olipahan lopulta vavisten hiipinyt huonomaineisiin

paikkoihinkin kysellen häntä. Eihän voinut tietää, miten hänen

oli käynyt. Olihan niitä, jotka pyydystelivät onnettomia nuoria

tyttöjä ja kaikenmoisilla tekosyillä houkuttelivat heitä sellaisiin

paikkoihin. Mutta sen näköistä tyttöä ei oltu nähty... Joki?...

Ei, hän ei vielä voinut uskoa pahinta. Hän muisti kuitenkin Dinan

kerran lukiessaan sanomalehdestä jotain tämän tapauksen kaltaista

sanoneen: "Jos olisin ollut hänen sijassaan, olisin heittäytynyt

jokeen". Daniel Nilsen tuijotti tuonne tummaan syvyyteen. Olisiko se

mahdollista? Oliko hän surmannut tyttärensä, hänen, jota hän oli niin

rakastanut, ja josta hän oli ollut niin ylpeä? Hänen olisi sittenkin

pitänyt kuulla hänen selityksensä, ennenkun hän työnsi hänet luotaan.

Useita päiviä kului eikä hän saanut hänestä mitään tietoa. Hän oli

kadonnut jäljettömiin. Hän kyseli häntä St. Paulistakin, mutta

kukaan ei voinut antaa mitään tietoja hänestä. Arne oli pyytänyt

vapautta konttoorista ja haki häntä kaikista mahdollisista paikoista,

samoin koetti Agneskin, mutta yhtä huonolla menestyksellä. Silloin

kolkutettiin eräänä päivänä Nilsenin ovelle. Siellä seisoi eräs vanha

rouva.

-- Oletteko mr Nilsen? -- kysyi hän, kun Daniel avasi. -- Minä olen

mrs Valter. Tulen tyttärenne asialle.

Danielin kasvot kävivät tulipunaisiksi.

-- Elääkö hän? -- kysyi hän.

-- Hän on minun luonani, vastasi mrs Valter astuessaan huoneeseen.

-- Kun korppi heittää poikasensa pesästä, täytyy jonkun muun linnun,

joka ei ole yhtä kovasydäminen, korjata ne.

-- Luuletteko minua sellaiseksi korpiksi? -- kysyi Daniel.

-- Minun täytyy luulla, kun ette ole tahtonut edes kuulla mitä

viattomalla tyttärellänne olisi ollut sanottavana puollustuksekseen.

-- Viattomalla, sanotte. Onko hän mielestänne viaton?

-- Yhtä viaton, kuin taivaan enkeli, vastasi mrs Valter.

Tuo jäntevä, käyräselkäinen mies vaipui äkkiä tuolille ja puhkesi

hillittömään itkuun. Kun hän oli hiukan tyyntynyt, kertoi mrs Valter

hänelle kaikki. Daniel piti käden korvan takana ja kuunteli henkeään

vetämättä. Näki, että viha raivosi hänessä, ja tuskin oli mrs Valter

lopettanut, kun hän syöksyi tuoliltansa ympäri huonetta, kuten

mielipuoli.

-- Hattuni, missä on hattuni? -- kirkui hän. -- Hän ei saa elää

päivääkään enää. Olen kerran ennen antanut kyytiä hänelle, mutta

tällä kertaa tulee siitä todempaa.

Mrs Valter tarttui hänen käsivarteensa.

-- Oletteko hullu? Teidän täytyy käyttää järkeänne eikä saattaa

itseänne ja perhettänne vieläkin suurempaan onnettomuuteen.

-- Tahdotteko, että meidän työväen on annettava polkea itsemme

jalkojen alle ja tyytyä kaikkeen, kirkui Daniel Nilsen. -- Ne

alentavat palkkojamme, milloin tahtovat, ne raharuhtinaat, koettaen

vielä voittaa jonkun centin nipistämällä sen työmiehen pienestä

palkasta. He sortavat meitä kaikin tavoin, ja nyt rupeavat he vielä

käymään tytärtemme kimppuun, houkuttelevat heitä ja myrkyttävät heitä

perkeleellisillä juomillaan saadakseen heidät paremmin valtoihinsa.

Eikö sellaiset ihmiset pitäisi hävittää maan päältä, ampua kuin

koirat?

-- Hiljaa, hiljaa, tyyntykää, sanoi mrs Valter tarttuen taas

hänen käsivarteensa. -- Te olette villi ja vaarallinen ihminen.

Sellaisella tulisuudella ei voiteta koskaan mitään, täytyy käyttäytyä

maltillisesti.

-- Maltillisesti, maltillisesti! Se neuvo on aina käsillä

sorretuille, huudahti Daniel Nilsen katkerasti. -- Meidän pitäisi

olla maltillisia, jotta sortajamme luulisivat saavansa tehdä meille

mitä tahtovat. Ei, rouva Valter, on jo aika tehdä loppu orjuudesta.

-- Mutta sanokaa minulle, mitä hyötyä on teille ja työväelle siitä,

että te ammutte Frank Plummerin, -- sanoi mrs Valter. -- Teidät

hirtetään, siinä kaikki. Eikä tuo nyt liene niin erittäin hauskaa.

Daniel Nilsen ei vastannut. Hän tuskin kuuli mrs Valterin sanoja

kävellessään siinä rauhattomana, puristellen nyrkkejään ja muristen

itsekseen.

-- Olisi aivan toista, jos koettaisitte laillista tietä hankkia

hyvitystä, vaikka tulos siitäkin saattaa olla epäiltävä.

-- Laillista tietä! -- huudahti Daniel katkerasti. -- Ettekö ole

ollut vielä tarpeeksi kauan täällä tietääksenne, ett'ei Amerikassa

köyhä saa oikeutta? Meillä ei ole varaa lahjoa tuomareita ja

jurymiehiä, ja se on ainoa auttava keino.

-- Kuinka olette noin ruvennut vihaamaan uutta isänmaatanne? --

kysyi mrs Valter. -- Eikö se ole vierasvaraisesti avannut teille

porttejansa ja antanut samoja kansalaisoikeuksia, kuin omille

pojillensa? Pitää olla oikeudentuntoinen.

-- Kyllä, se on oikeuttanut meidät työkoneina kuluttamaan itsemme

kootaksemme miljoonia kapitalistien taskuihin, ja tullaksemme

vanhoilla päivillä kuluneen rievun tavoin heitetyksi pois, kun ei

meitä enää voida käyttää. Rakastaa uutta isänmaatani! Se on ryöstänyt

kuuloni, se on tahtonut tappaa poikani, se on turmellut tyttäreni;

onhan siinä kiitollisuuden syytä!

-- Te olette saanut kestää monta koetusta ja pettymystä, sanoi mrs

Valter. -- Mutta nekin voivat olla meille siunaukseksi, jos ne oikein

ymmärrämme.

-- Sellaisista jumalisista puhetavoista olen saanut aivan kyllikseni,

en usko enää niitä.

-- Sentähden onkin sydämenne täynnä vihaa ja katkeruutta, vastasi

mrs Valter. -- Mutta puhukaamme tyttärestänne. Te otatte hänet

luonnollisestikin taas kotiin?

-- En tiedä, voisinko nähdä häntä siinä tilassa pitempää aikaa

joutumatta kiusaukseen kostaa tuolle lurjukselle.

-- Hyvä, sitten hän jää minun luokseni, vastasi mrs Valter.

-- Mutta saanko nähdä häntä luonanne? -- kysyi Daniel nöyrästi. --

Olen tehnyt hänelle vääryyttä ja tahtoisin pyytää anteeksi... Ja ehkä

sitten... voi, ette tiedä, kuinka minä hänestä pidän! -- huudahti hän

ja purskahti itkuun.

Mrs Valter katseli häntä osanottavaisesti.

-- Aijotteko tehdä jotain asian hyväksi, vai annatteko sen rauveta?

-- Antaa rauveta! -- pauhasi Daniel Nilsen. -- Antaa hänen ylpeillä

halpamaisesta teostaan, ja sallia pitää tytärtäni hylkiönä? Ei. Asian

täytyy tulla oikeuden ratkaistavaksi.

-- Se voi tulla kalliiksi ja päätös on epävarma, sillä lakimiehet

vaativat todistuksia ja todistajia, eikä meillä ole kumpiakaan.

-- Vaikka menettäisin viimeisen lanttini, täytyy sen tulla oikeuteen,

vastasi Daniel. -- Tahdon vielä kerran koettaa, saako köyhä oikeutta

Amerikassa.

-- Teette viisaimmin, jos kysytte neuvoa joltakin asianajajalta. Jos

hän aivan varmasti neuvoo teitä jättämään asian, niin on paras tehdä

niin, sillä oikeudenkäynti tulee tuottamaan tyttärellenne paljon

harmia. Ajatelkaa sitä!

-- Toinen tahi toinen meistä on joutuva kuritushuoneeseen, keskeytti

Nilsen. Hänen ja äitinsä muiston tähden olen velvollinen koettamaan

tehdä jotain, maksoi mitä maksoi. En voisi muuten saada rauhaa.

-- Hyvä! Koettakaa sitten, ja minä autan minkä voin, siitä saatte

olla varma. Saatte kirjoittaa minut todistajaksi. Oikeudessa olen

vanha tuttu. On kuitenkin paras puhutella asianajajaa, ennenkun

annatte haastaa Frank Plummerin!... Ja tänään odotamme teitä

luoksemme, Dina ja minä.

Hän antoi Nilsenille osoitteensa ja lähti. Kadulla kääntyi hän vielä

ja sanoi ovessa seisovalle Danielille:

-- Se on totta, että köyhän on vaikea saada oikeutta täällä, mutta

löytyy sen sijaan ijankaikkinen oikeus, joka ei petä. Ajatelkaa sitä,

mr Nilsen!

Daniel Nilsen lähti puhuttelemaan erästä asianajajaa. Tämä kuunteli

häntä kärsivällisesti.

-- Siviili- vai rikosasianako tahdotte sen ajettavaksi? -- kysyi hän.

-- Minä en ymmärrä teidän juriidillista mongerrustanne, vastasi

Daniel tuimasti. -- Minä tahdon saada pojan kuritushuoneeseen, siinä

kaikki.

-- Ette siis vaadi mitään korvausta?

-- Luuletteko, että tyttäreni kunnian voi kullalla maksaa? Luuletteko

minun tahtovan yhtä ainoata hänen kirotuista kolikoistaan? --

huudahti Daniel vihaisesti.

-- Hyvä! Älkää vaan kiivastuko! sanoi asianajaja. -- Pidämme siis

sen rikosasiana. Siinä tapauksessa teidän on ensin hankittava

vangitsemismääräys raastuvasta, ja sitten saa yleinen syyttäjä hoitaa

asian.

-- Ei, kiitoksia, vastasi Daniel pilkallisesti.

-- Kuinka niin? Onhan hän kaupungin etevimpiä lakimiehiä, ja teille

ei se maksa mitään...

-- Ei, sen miehen me tunnemme liian hyvin, keskeytti Daniel. -- Hän

ajoi hiljattain erään ruotsalaisen asiaa, joka oli pahasti loukannut

itsensä pudotessaan telineiltä siitä syystä, että nauloja oli liiaksi

säästetty. Mutta miten kävi? Joo, rikas pomo pääsi vapaaksi eikä

ruotsalainen saanut penniäkään vahingonkorvausta, vaikka turmeli

terveytensä iäksi päiväksi.

-- Mutta asianajajahan voi olla aivan viaton. Asia ei ehkä ollut

selvä, mahdollisesti ruotsalainen oli itse ollut huolimaton.

-- Niin se aina selitetään. Köyhät eivät koskaan saa oikeutta. Se

mies on rikkaiden kanssa liitossa; siinä koko juttu!

-- No niin, jos ette tahdo kääntyä hänen puoleensa, on asia ajettava

sivili-juttuna, se tahtoo sanoa teidän on haettava vahingon

korvausta. Te voitte silloin käyttää toista asianajajaa, mutta poikaa

ette saa kuritushuoneeseen -- siinä tapauksessa.

Muristen kuin vihainen koira jätti Nilsen asianajajan ja lähti

raatihuoneelle. Täällä vaati hän vangitsemismääräystä Frank

Plummerille. Konttoristi kysyi korviansa heristäen, oliko hänellä

valtakirjaa yleiseltä syyttäjältä.

-- Valtakirjaa, minkälaista valtakirjaa?

-- Vangitsemismääräystä varten luonnollisesti. Luuletteko, että me

vangitsemme ihmisiä jokaisen mieronkiertäjän pyynnöstä?

-- Mitä? Olenko minä mieronkiertäjä? -- kysyi Daniel tulipunaisena

kasvoiltaan.

-- Ei, ette suinkaan, vastasi konttoristi hymyillen -- mutta meidän

täytyy seurata yleisiä sääntöjä. Mitä Frank Plummer on tehnyt, lisäsi

hän uudelleen.

-- Se ei kuulu teille, vastasi Daniel lyhyesti, syöksyen ulos ja

lyöden oven kiinni.

Hän etsi yleisen syyttäjän, meni hänen luokseen ja kertoi koko jutun

mainitsematta Frank Plummerin nimeä.

-- Ompa hauska napata sellainen hirtehinen, sanoi yleinen syyttäjä ja

kääntyi kirjoittamaan valtakirjaa. -- Tiedättekö mikä hänen nimensä

on? Tiedättekö hänen osoitteensa, tahi onko hän ehkä luikkinut

tiehensä koko kaupungista?

Nämä kysymykset seurasivat toisiansa sillä aikaa, kun paperi otettiin

esille ja kynä kastettiin mustepullossa.

-- Ei, hänen asemansa on siksi turvattu tässä kaupungissa, ettei

hänen tarvitse karata sellaisten pikkuasiain takia, sanoi Daniel

katkerasti. -- Hänen nimensä on Frank Plummer.

-- Frank Plummer? Rikkaan Plummerin poika! -- huudahti yleinen

syyttäjä kääntyen äkkiä Nilseniin päin kynä kädessä, -- Te erehdytte

varmaan; se ei ole mahdollista.

-- Minkätähden? kysyi Daniel.

-- Sentähden, että hän on säännöllinen ja arvossa pidetty nuorimies.

-- Ha-ha-ha! Tuleeko nyt toinen ääni kelloon, nauroi Daniel. -- Sitä

arvelinkin.

-- Onko kukaan nähnyt? Voiko kukaan todistaa? -- kysyi yleinen

syyttäjä.

-- Ei sellaisia asioita toimiteta julkisesti.

-- Mutta mitä sellainen oikeudenkäynti hyödyttäisi, kun ei ole

mitään todistuksia? Ettekö muuten ole sama herra Nilsen, joka

tuli eroitetuksi Plummerin palveluksesta muutamien raakojen

sanomalehtikirjoituksien tähden?

-- Jos totuutta voidaan sanoa raakuudeksi, niin olen.

-- Se tekee asianne vieläkin mahdottomammaksi. Ihmiset, jotka eivät

tunne luonnettanne voisivat luulla teidän käyttävän tyttärenne

onnettomuutta hyväksenne kostaaksenne Plummerille. Voisittehan

syyttää ketä nuorta miestä hyvänsä, kun teillä ei ole todistuksia.

-- Luulin teidän juuri äsken sanoneen, että on hauska napata

sellainen hirtehinen.

-- Kun olisi vähänkään todisteita ja voiton toivoa. Mutta tuollaiseen

juttuun ei kannata sekaantua joutuakseen naurunalaiseksi.

-- Enkö minä sanonut, että te olette liitossa rikkaiden kanssa, sanoi

Daniel katkerasti. -- Etteköhän olisi vanginnut poikaa, jos hän olisi

ollut köyhä raukka?

-- Ei mitään nokkaviisauksia minun virkahuoneessani,

keskeytti yleinen syyttäjä. -- Minulla ei ole mitään syytä antaa

vangitsemiskäskyä tässä tapauksessa, ja sillä hyvä!

-- Vai niin, silloin sanon minä, että te olette yhtä katala, kuin

Frank Plummer ja kaikki muut miljoonien omistajat, ärjyi Daniel

hurjistuneena ja pui nyrkkiä. -- Te olette lyöttäytyneet yhteen

sortaakseenne työväkeä. Mutta saammehan nähdä, emmekö voi pistää

läpeä siihen kuplaan kerran. Te verenimijät, sydämettömät lurjukset...

Enempää ei Daniel ehtinyt, sillä ovi reväistiin samassa auki;

voimakas käsi tarttui hänen kaulukseensa, ja ennenkuin hän käsitti

mitä tapahtui, sai hän aimo potkun ja ovi lukittiin hänen nenänsä

edessä.

Vihasta vavisten seisoi Daniel kadulla. Täytyisikö hänen hakea

vahingonkorvausta Plummerilta? Oliko se ainoa keino saada hänet

oikeuden eteen? Hän inhosi sellaista menettelyä; koko asia sai sen

kautta halpamaisen luonteen. Kuinka voisikaan raha hyvittää ja

lohduttaa heitä tällaisessa onnettomuudessa? Hänen täytyi tehdä

vielä yritys. Hän meni erään asianajajan luo, joka oli tunnettu

teräväpuheiseksi ja köyhien puoltajaksi. Täällä kertoi hän taasen

koko tuon surullisen jutun. Hän mainitsi senkin, ett'ei yleinen

syyttäjä ollut antanut vangitsemismääräystä.

-- Siinä tapauksessa on se pidettävä siviliasiana, ja teidän

on haettava vahingon korvausta, sanoi asianajaja leikkien

paperiveitsellä.

-- Eikö ole muuta keinoa, kysyi Daniel.

-- Ei, muuta ei ole, jos te nyt välttämättömästi tahdotte siitä

oikeusjuttua, vastasi asianajaja.

-- Kuinka paljo sitte pitäisi vaatia?

-- Tarpeetonta on tyytyä vähään, sanoi asianajaja hymyillen. Pyytäkää

nyt esimerkiksi viisitoista tuhatta dollaria, niin saatte ehkä

kymmenen tuhatta, jos saatte ollenkaan.

-- Täytyykö rahat ottaa myöskin vastaan? -- kysyi Daniel vakavasti.

-- Asianajaja katseli häntä hämmästyneenä. Oliko hän järjiltänsä?

-- Ottaa vastaan? -- huudahti hän. -- Minkätähden pyydätte niitä

sitten, ellette niitä tahdo?

-- Sentähden, etten muulla tavalla voi poikaa nujuuttaa, vastasi

Daniel. -- Mutta noista kirotuista rahoista en tahdo penniäkään.

Asianajaja oli nyt varma siitä, ettei mies ollut viisas.

-- Voittehan lahjoittaa ne langenneitten naisten kodille, sanoi hän

ivallisesti.

Daniel ei huomannut hänen pilkallista hymyänsä.

-- Mrs Valterin kodille, sanoi hän puoliääneen.

-- Niin, sinne ne sopivat, silloin voi niistä olla jotain hyötyä...

Tulisiko sellainen oikeudenkäynti kalliiksi? -- kysyi hän pienen

vaitiolon jälkeen.

-- Jos saatte viisitoista tuhatta, niin onhan siinä, millä maksaa,

vastasi asianajaja. -- Ja jos ette saakaan, niin tavannette kai

jonkun nuoren juristin, joka tekee sen halvalla ansaitakseen

kannuksensa.

-- Ettekö te sitte tahdo ottaa ajaaksenne asiaa?

-- Olen mieluummin erilläni kaikesta, ja neuvoisin sitäpaitsi teitä

jättämään koko oikeudenkäynnin.

-- Minkätähden? -- kysyi Daniel kiukuissaan, kohdatessaan taaskin

vastustusta.

-- Sentähden, ettei ole mitään todistuksia, vastasi asianajaja.

-- Tuo nuori herra kieltää tietysti kaikki ja selittää, että

koko jutun tarkoituksena on kiristää häneltä rahoja. Siinä tulee

todistus todistusta ja vala valaa vastaan. Onnettomuudeksi on viime

aikoina sattunut pari tapausta, joissa kevytmieliset naiset ovat

aiheettomasti syyttäneet nuoria miehiä.

-- Mutta ette suinkaan tahtone vertailla minun tytärtäni...

-- Oikeus ei tee mitään eroitusta. Syytöntä epäillään, kuten

syyllistäkin, kun molemmat ovat tuntemattomia. Sellainen

oikeudenkäynti tuottaa sitäpaitsi tyttärellenne niin paljon

ikävyyksiä, että hän varmaan tulee toivomaan, ettei sitä koskaan

olisi alettukaan. Syytetyn perhe kuuluu vielä sen lisäksi kaupungin

rikkaimpiin.

-- Eikö sekin olisi yksi syy nujuuttaa häntä hiukan? -- kysyi Daniel.

-- Ehkä. Mutta tienettehän nyt tämän mailman. Frank

Plummerin syyttäminen on samalla hyökkäys kaupungin rikkainta ja

vaikutusvoimaisinta osaa kohtaan. He pitävät sitä koko säädyn

häpeänä, ja koettavat tukahuttaa asian sekä hankkia vastatodistuksia,

vaikkapa heidän täytyisikin itsekseen tunnustaa syytöksen

todenmukaisuus. Ja kenen luulette tahtovan ottaa ajaakseen noin

epämiellyttävää asiaa, jossa voitosta ei ole toivoa? Siinä on

vaarassa menettää ne asioimistuttavat, jotka parhaiten maksavat. Eikä

teidän asianne ajaminen liene mikään kultakaivos.

-- Annan kaiken omaisuuteni, vastasi Daniel.

-- Sitä en epäile, sanoi asianajaja, mutta se ei liene kovin suuri.

Vilpittömästi toivoisin, että jättäisitte asian ja koettaisitte sopia.

-- Sopia! Sen katalan kanssa! Ei, toinen meistä kuolkoon ennen!

Daniel Nilsen lähti katkeroittuneena konttoorista. Hän ei aikonut

vielä hellittää. Pian kävi toisten asianajajain luona, mutta sai

joka paikassa saman vastauksen. Alakuloisena ja entistä katkerampana

palasi hän kotiin.

Täällä hän tapasi Arnen ja kertoi hänelle kaikki.

-- Mene Linnerin luo, isä, sanoi Arne. -- Onhan hän ollut asianajaja,

hän ei ole yhtä kylmäkiskoinen, kuin nuo muut, eikä hänellä ole

mitään loistavaa tulevaisuutta menetettävänä.

-- Olet oikeassa, Arne, huudahti isä. -- _Hän_ voi pelastaa meidät,

jos pelastus on mahdollinen.

Linner oli juovuksissa, kun Daniel meni hänen luokseen, mutta tämän

liikuttava kertomus teki hänet äkkiä selväksi.

-- Ne roistot! -- huudahti hän. -- Saadapa ne kynsiinsä!

-- Siihen juuri pyytäisin apuanne, herra Linner. Kukaan muu ei ole

ottanut ajaakseen asiaa. He tahtovat vaan ansaita rahoja, mutta ei

edistää oikeuden voittoa. Te olette maamieheni, teillä on hyvä sydän

ja te olette kyvykäs, herra Linner.

Linner oli kuin kivettynyt.

-- Minäkö? Kuinka voitte sellaista ajatellakaan? Ettekö näe minkä

näköinen olen. Ettekö tiedä mikä olen. Kapakkasoittaja! Ja minua

pidettäisiin sopivana ajamaan senlaista asiaa, puolustamaan viattoman

tytön kunniaa. Pelkkä läsnäolonihan olisi häväistys häntä kohtaan!

-- Ja kuitenkin olette ainoa pelastuksemme, herra Linner. Joko täytyy

minun kärsiä, että koko kaupunki pitää tytärtäni kevytmielisenä

naisena, tahi täytyy teidän...

Linner nousi vetäen syvään henkeään.

-- Herra Jumala! Suodaanko minulle vielä kerran kunnia puhua oikeuden

edessä, vielä kerran tehdä hyvä työ? -- huudahti hän.

-- Maksuksi annan kaiken omaisuuteni.

-- Maksuksi? Älkää puhuko maksusta! -- keskeytti Linner vihaisesti.

-- Se, että ihmiset vielä luottavat minuun, on minulle suuri kunnia.

Hän alkoi kävellä edestakaisin lattialla. Sitten pysähtyi hän äkkiä

Nilsenin eteen.

-- Minä otan asian ajaakseni, sanoi hän, ja entisen jalon innostuksen

välähtäessä katseestaan lisäsi hän: Ja jos voitto on mahdollinen,

saavutetaan se!