Frank Plummer makasi sairaana kokonaisen viikon. Hän oli nimenomaan
kieltänyt hakemasta lääkäriä, hän paranteli itseänsä kylmillä
kääreillä. Hän ei tahtonut tavata ystäviänsäkään. Dinan oli useita
kertoja täytynyt viedä hänelle hedelmiä ja limonaatia. Hän näytti
aina niin levottomalta. Lieköhän isänsä kertonut hänelle kaikki?
Mitä useammin hän katseli häntä, sitä voimakkaammiksi tulivat hänen
intohimonsa. Mutta rakkauteen sekaantui nyt myöskin kostonhimoa. Jos
hän joskus lienee ajatellutkin Dinaa vaimonansa, niin oli hän nyt
täydellisesti luopunut sellaisista lapsellisuuksista. Eihän ollenkaan
käynyt päinsä vetää perheeseen sellaista kohloa kuin Dinan isä oli.
Mr ja mrs Plummerin piti mennä näyttelyyn. Sehän sulettaisiin
muutaman päivän perästä. He olivat lykänneet sitä päivästä toiseen,
ja nytkin se oli heistä hyvin vastenmielistä, mutta menemättä sinne
eivät he voineet olla. Näyttely oli koko Minneapoliksen ylpeys ja
kaikki ihmiset olivat siellä olleet. Oli mahdoton jäädä sieltä pois.
Sanoisivathan ihmiset: "tuossa tulee rikas Plummer rouvineen."
Mr Plummer raivasi itselleen ja paremmalle puoliskolleen tietä
väkijoukon läpi. He pitivät velvollisuutenansa tarkastella koneita,
jalokiviä, vaunuja ja kaikkia mahdollista. Lopulta tulivat he
taidenäyttelyyn, joka oli kaikista hienoin. He astuivat ensiksi
kuvanveistososastoon, mutta seisahtuivat molemmat ällistyneinä.
-- No, mutta nehän näyttävät kaikki olevan juuri maata menossa,
huudahti Plummer, -- eli mitä sinä tuumit, Georgia? Eivät näy
käyttävän yöpaitojakaan siinä maassa, mistä nämä ovat kotoisin.
Mrs Plummer koetti näyttää arvokkaalta ja vakavalta.
-- Vaiti, Plummer, älä puhu niin kovalla äänellä! Mutta minun täytyy
kuitenkin myöntää, että sanomalehdet olivat oikeassa sanoessaan, että
tämä on aivan sopimatonta. Minun mielestäni olisivat ne kuitenkin
voineet hankkia vähän vaatteita näille epäjumalille, ettei nuorten
tyttöjen olisi tarvinnut punastua tänne tullessaan, koska tämä kaikki
muutoinkin maksaa siksi paljon. Europalaiset lienevät kylläkin
pilaantuneita, mutta täällä meidän kristillisessä yhteiskunnassamme
pitäisi kuitenkin päästä näkemästä tuollaista ulkomaalaista
kevytmielisyyttä. Onko Frank ollut täällä.
-- Tietysti. Mutta katsos tätä naista, Georgia. Hänellä on vallan
liian pitkät sääret. -- Ja Plummer meni Milolaisen Venuksen luo ja
mittasi sormillaan sekä vertaili mittoja vaimoonsa. -- Noin paljon on
liikaa, näetkös.
-- Plummer, oletko hullu? sanoi Georgia ja työnsi pois hänen kätensä.
-- Joku voisi nähdä... Mutta minusta näyttää, kuin tulisivat ne
sodasta kaikki, nehän ovat menettäneet kätensä ja jalkansa.
Ja Georgia pudisti päätänsä.
-- Täytynee lähettää heidät hospitaaliin, sanoi Plummer nauraen
omalle sukkeluudelleen. -- Mennään eteenpäin! Ajattelepas, että ne
voivat pyytää kymmenen senttiä tällaisen rojun näkemisestä!
Plummer meni maalaus-osastoon ja alkoi tarkastella taulujen hintoja.
-- Nuo maalarit ovat hävittömimpiä ihmisiä, mitä tunnen, sanoi
Plummer vaimolleen. -- Katsohan Georgia, pienestä kankaan palasta,
johon on maalattu muutamia puita ja lehmiä, pyytävät he tuhannen
dollaria. Pienemmällä summalla voi saada yhtä monta elävää lehmää.
-- Ne eivät tiedä, että täällä Amerikassa voi saada suuria tauluja
viidellä dollarilla, sanoi Georgia. -- Mutta teollisuushan onkin
meillä kehittynyt paljoa korkeammalle. -- Ja kannattaako nyt pistää
tuollaista pientä kangaslappua kehyksiin? Kehys on suurempi kuin itse
taulu. Kuka viitsisi tuollaisia seinälleen ripustaa?
Plummer oli hyvin tyytymätöin, ja tuumi ettei hän ollut koskaan
nähnyt ajattelemattomampaa kankaan tuhlausta. Bierstädtin kummalliset
taulut jäävuorineen, kesäyön aurinkoineen, pohjattomine, sumun
peittämine kuiluineen, hänen syysmaisemansa, mihin oli ajettu
räikeitä punaisia, sinisiä, keltaisia ja vihreitä värejä säästämättä,
ne miellyttivät Plummeria. Siinä oli seinän kokoisia tauluja. Se oli
jotain, se. Mutta kyllä oli hintaakin. Tuhannen dollaria yhdestä
taulusta. Sehän oli enemmän, kuin huonekalutehtaan vuotuiset tulot.
Mutta eroitus olikin siinä, että tuolit ja pöydät kävivät kaupaksi,
mutta taulut jäivät riippumaan myymättä.
Plummer oli vaimoineen täyttänyt kansalaisvelvollisuutensa ja
palasi keveällä mielellä kotiinsa. Lamppu sytytettiin, kirjeet
ja sanomalehdet otettiin esille. Siinä oli kirje Charlekselta ja
Fannyltä. He olivat ylen onnellisia metsä-asunnossaan.
-- Emmekö sentään ole hyvin onnellisia, Georgia? -- sanoi Plummer
oikaisten itseänsä. -- Pastori kysyi tänään, miksi et sinä, Frank
kuulu nuorten miesten kristilliseen yhdistykseen.
-- Siksi, etten välitä siitä humbuugista, vastasi Frank.
-- No, no, poikaseni! -- sanoi Plummer sormellaan heristäen. --
Muista, ettei liikemiehelle ole mikään, joka häntä voi hyödyttää,
humbuugia. Sellaiseen yhdistykseen kuuluminen on puoltolause, se
vahvistaa luottoa, ja sehän on liikemiehelle välttämätöin.
-- Minä en usko sitä, mitä ne siellä puhuvat.
-- Kuinka moni jäsenistä mahtaa sitä uskoa, vastasi Plummer
hymyillen. -- He tekevät sen vaan _businessin_ tähden. Täytyyhän
asemansa takia jotain uhrata. Täytyy tehdä paljonkin tässä maailmassa
sellaista, mikä ei ole hauskaa, ja yksi virren värssy laastaroi monta
synninhaavaa. Rupea vaan jäseneksi Frank!
-- Mietinpähän asiaa, vastasi Frank.
-- Kuulehan, Georgia, eikö sinunkin mielestäsi tämä ole yhtä kaunis,
kuin ne siellä näyttelyssä? Plummer tarkasteli öljypainotauluansa. --
Emme todellakaan tarvitse juosta sinne taidetta ihailemaan.
Ja Plummer helisteli tyytyväisenä rahojansa. Hän oli onnellinen mies.
Ennen viikon loppua oli Frank kirjoittautunut nuorten miesten
kristillisen yhdistyksen jäseneksi.