XVII.

Plummerin palvelustytöillä oli yhteinen, sievä, pieni kammari. Dina

istui siellä eräänä iltana yksin. Keittäjä oli tanssiaisissa ja

herrasväki teaatterissa. Hän oli parsinut sukkiansa ja aikoi juuri

mennä sänkyyn, kun joku koputti ovelle. Hän pelästyi.

-- Kuka siellä? -- kysyi hän ja meni ovelle.

-- Elkää pelästykö! Minä täällä olen, Frank, kuului vastaus.

-- Luulin teidän olevan teaatterissa.

-- En mennyt sentähden, että tahdoin mieluummin jäädä kotiin ja

puhella teidän kanssanne.

-- Mitä tahdotte?

-- En mitään. Tahdon vaan puhella kanssanne hetkisen. Saanko tulla

sisään?

-- Ei, ei.

-- No, te voitte sitten tulla tänne. Meillä on koko talo

käytettävänämme. Voimmehan leikkiä herra ja rouva Plummeria.

-- Tuo ei ole oikein tehty, tuo herra Frank. Menkää nyt! -- vastasi

Dina.

-- Miksi te olette noin kauhean jäykkä, Dina. Muut teidän ikäisenne

tytöt ovat paljon kohteliaampia. Olenko minä sitten niin hirmuinen?

Ja samassa veti Frank oven auki ja astui sisään. Dina pakeni huoneen

toiseen päähän.

-- Jos tulette tänne, niin minä huudan, sanoi hän.

-- Huutakaa vaan, sitä ei kuule kukaan. Sitäpaitsi teillä ei ole

mitään syytä huutaa, sanoi Frank ja istuutui tyynesti.

Dina vapisi.

-- Tulkaa nyt kauniisti esille, älkääkä olko narri.

Voinette kai käsittää, että minulla on ikävä yksin noissa suurissa

huoneissa, ja koska ette tahtonut tulla minun luokseni, täytyi minun

tulla teidän luoksenne.

-- En minä ole pyytänyt teitä tulemaan.

-- Ei ole tapana pyytää ketään tulemaan vieraisille, vastasi Frank ja

nauroi niin, että valkoiset hampaat loistivat. -- Sanokaa nyt, miksi

te kartatte minua.

-- Siksi, että minä pelkään teitä.

-- Pelkäätte minua? Olenko minä sitten varas tahi murhamies tahi

ryöväri? Mitä minä ihmisparka olen tehnyt?

-- Te vainoatte minua.

-- Vainoan teitä? Sillä tavallako kiitätte minua siitä, että olen

joskus saattanut teitä kotiin? Onko se vainoamista? Minä siis vainoan

äitiäni saattaessani häntä teaatteriin ja isääni seuratessani häntä

konttooriin?

Dina ei voinut olla nauramatta.

-- Te teette pilaa kaikesta, sanoi hän.

-- Paitsi yhdestä asiasta, nimittäin siitä, että ihailen teitä. Te

olette mielestäni niin kaunis, Dina.

-- Vai niin, olenko? -- sanoi Dina punastuen.

-- Jos minä olisin maalari tahi kuvanveistäjä, maksaisin suuren

summan saadakseni teidät mallikseni, vastasi hän tarkastellen häntä

kiireestä kantapäähän. -- Te olette oikea luonnon mestariteos,

Dina. Pynttäämättä ja pukeutumiskonsteittakin olette täydellinen

ja sopusuhtainen. Kuinka somasti teidän päänne yhtyy pieneen,

hurmaavaan kaulaan, kuinka suuret silmänne säihkyvät, kuinka keveä

ja joustava onkaan käyntinne? Kaikki on niin peijakkaan... anteeksi,

kuulette kai, että olen ollut taidenäyttelyssä ja seurustellut

taiteilijain kanssa. Ja jos minä olisin kuvanveistäjä, lateleisin

yhtä ja toista Venuksesta, lemmettäristä ja vanhoista kreikkalaisista

jumalattarista, mutta nyt pääsette sitä rojua kuulemasta.

-- Kuulkaa nyt, herra Plummer, nyt teidän täytyy mennä.

-- Mennä? Eikö meillä ole ollut hauskaa? Tahtoisitteko mieluummin

istua yksin?

-- Mutta joku voi tulla.

-- Ei kukaan tule vielä, kello on vasta kymmenen. Sanokaapas nyt,

Dina Nilsen, tahtoisitteko tulla mrs Plummeriksi?

-- Sitä en voi sanoa.

-- Onko teistä todellakin pesupunkan vieressä seisominen, vuoteiden

laittaminen ja astiain peseminen niin hauskaa?

-- Minun asemassani oleva tyttö ei saa katsoa mikä on hauskaa,

vastasi Dina. -- Hänen täytyi miettiä miten hän parhaiten voisi

ansaita leipänsä.

-- Mutta jos teille nyt tarjottaisiin prinsessan mukavuudet, hyvä

ruoka, vapaus maata ja ajella ulkona, sekä elää iloisesti ja

yltäkylläisesti, valitseisitteko sittenkin palvelustytön osan?

-- Sen sanon sitten, kun minulla on todella vapaus valita.

-- Mutta jos minä tarjoaisin teille nuo mukavuudet.

-- Te ette tarkoita, mitä sanotte, herra Plummer. Tiedätte yhtä

hyvin, kuin minäkin, etteivät vanhempanne koskaan siihen suostuisi.

-- Siinä tapauksessahan voimme karata, niinkuin Fanny ja Charleskin,

ja panna kokoon pienen romaanin.

-- Elkää puhuko noin, herra Plummer! Olen liian hyvä pilan esineeksi,

sanoi Dina.

-- Pilan? Kenen päähän pistäisi tehdä pilaa teistä? Se olisi

vaarallisempaa minulle, kuin teille täällä Amerikassa, vastasi Frank.

-- Kuinka niin?

-- Sentähden, että täällä tehdään kaikki naisten hyväksi.

Miespoloiset saavat harvoin oikeutta. Jos sanoo piloillaan tytölle:

"tahdotko tulla vaimokseni?", hankkii hän heti todistajat ja haastaa

sanojan oikeuteen avioliittolupauksen rikkomisesta, eli kiskaisee

häneltä muutamia tuhansia. On paras, että haastatte minut, miss Dina,

mutta onneksi teillä ei ole todistajia, sanoi Frank nauraen.

-- Kyllä te osaatte! On jo myöhäinen ja minä olen väsynyt.

-- Kunpa saisi olla keittäjä Jessien sijassa ja jäädä tänne.

-- Kas niin, menkää nyt!

-- Enkö sitten ollenkaan saa pitää teistä, Dina? -- sanoi Frank

levittäen kätensä.

-- Kas niin, nyt avattiin ulko-ovi. Joku tulee portaissa. Menkää nyt,

kiiruhtakaa!

-- Antakaa suutelo, niin menen.

-- Ettekö kuule? Se on Jessie, joka tulee. Jos hän saa nähdä teidät

täällä, tulee siitä kaunis historia.

Ja Dina rupesi itkemään.

-- No antakaa minulle palkintoni, niin menen. Hädissään suuteli Dina

häntä ja vaipui sitten tuolille. Oikeastaan hän piti hänestä.

* * * * *

Daniel Nilsen istui väsyneenä ja alakuloisena huoneessaan. Hän

oli turhaan etsinyt työtä. Joku koputti ovelle, ja suureksi

hämmästyksekseen näki hän Frank Plummerin astuvan huoneeseen.

-- Hyvää päivää, mr Nilsen, sanoi Frank. -- Olipa onni, että tapasin

teidät kotona.

-- Minua ei liene nykyään vaikea tavata kotona, sanoi Daniel ja

tarjosi Frankille tuolin.

-- Niin, minä olen kuullut, että teidän ja isän kesken on sattunut

pientä väärinkäsitystä, ja minä tulin tänne juuri sentähden, sanoi

Frank istuutuen. -- Luulen nimittäin, ettei asiaa olisi niinkään

vaikea saada entiselleen, jos niin tahdotte.

-- Ei ainakaan poikani terveyden kustannuksella, vastasi Daniel.

-- Sehän on selvä. Mutta minulla on toinenkin asia, josta haluaisin

puhella kanssanne.

-- No-o!

-- Teillä on tytär, mr Nilsen... tavattoman kaunis ihmis-suvun

eksenplaari...

-- Mitä hänestä? -- kysyi Daniel tuimasti.

-- Hän on meillä palveluksessa, kuten tiedätte, ja minä olen

rakastunut häneen.

-- Vai niin.

-- Minusta hän on liian hyvä raatamaan palvelustyttönä. Hän on luotu

ihailtavaksi ja hienoa seuraelämää varten.

-- Vai niin, sitä minä en ole huomannut, vastasi Daniel kuivasti. --

Hän saa kyllä raataa, raukka, kuten äitinsäkin, ja kuten me kaikki

niin kauan, kun meillä on teidän ja isänne kaltaisia miljoonaryöväriä.

-- Minä tiedän vanhastaan, että te tahdotte aina puskea meitä

rikkaita, sanoi Frank nauraen -- enkä sentähden siitä suutukaan.

Ymmärrän vallan hyvin, että teidän on vaikea olla työttömänä

vanhoilla päivillänne ja ehkä huolehtia toimeentulostanne.

-- Vai niin, te ymmärrätte sen, vastasi Daniel katkerasti. --

Voittehan antaa osan miljoonistanne minulle.

-- Sitä olen ajatellutkin, keskeytti Frank. -- Minä vapautan teidät

kaikista tulevaisuuden huolistanne, minä hankin pojallenne sopivaa

työtä ja...

-- Mitä tarkoitatte? -- puhkesi Daniel Nilsen puhumaan silmäillen

häntä tutkivasti.

-- Tarkoitan, että vuokraan tyttärellenne kauniin huoneuston jossain

komeassa talossa. Voitte kernaasti muuttaa sinne. Minä pidän huolen,

että saatte kaikki, mitä tarvitsette, ja minä pistäyn joskus

tervehtimässä teitä ja pidän itseäni perheen jäsenenä.

-- Tarkoitatteko, että menette hänen kanssaan naimisiin oikein

kunniallisella tavalla? -- kysyi Daniel Nilsen, joka tunsi verensä

kiehahtavan.

-- Oh, nehän ovat joutavia seremonioita nuo papit ja kirkot ja

viralliset toimitukset, ja tiedättehän yhtä hyvin kuin minäkin,

kuinka ennakkoluuloisia ihmiset ovat, vastasi Frank ylimielisesti.

Vanhempaini, yhteiskunnallisen asemani ja kulkupuheiden takiakaan ei

miljoonan omistajan pojan sovi naida vanhempainsa palvelustyttöä.

Kuitenkin toistaiseksi on se pidettävä salaisuutena.

-- Toisin sanoen: te tahdotte kunnioittaa tytärtäni valitsemalla

hänet rakastajattareksenne?

-- Minun puolestani voitte käyttää niinkin epämiellyttävää sanaa, jos

tahdotte; minä en ainakaan ole sitä tehnyt, vastasi Frank.

-- Daniel Nilsen oli noussut seisoalleen. Hänen silmänsä salamoivat,

kädet puristautuivat nyrkkiin, hän avasi suunsa ja näytti

pedonhampaitansa, joiden olisi luullut voivan musertaa Frankin

yhdellä kertaa, mutta hän hillitsi itsensä.

-- Tiedän teidän Minneapoliksen rikkaiden tapana olevan näytellä

kotona uskollisen aviomiehen osaa, mutta kuitenkin olette

uskottomia vaimoillenne, sanoi hän käheästi. -- Ja kun teidän

rakastajattaristanne on kultaus kulunut, jätätte heidät kurjuuteen.

Me siirtolaiset kelpaamme kyllä orjiksenne, kokoamaan teille

miljoonia, ja tyttäremme te turmelette perinpohjin. Mutta tällaisen

tarjouksen tekeminen tyttären isälle hänen omassa kodissaan menee jo

sentään yli äyräiden, ja siihen löytyy vaan yksi vastaus.

Frank pelästyi ja koetti päästä ovelle.

-- Minähän pyysin vaan kohteliasta vastausta, sanoi hän.

Mutta pakeneminen oli myöhäistä. Daniel Nilsen tarttui häneen

vahvoilla kourillaan ja heitti hänet lattiaan.

-- Tässä on vastaus, mutta onko se kohtelias, vai ei, siitä saatte

itse päättää, sanoi hän ja nujuutti rimpuilevaa Frank-parkaa kaikin

voimin. -- Oikeastaan minun pitäisi ampua teidät, kuten koiran, mutta

minä en tahdo haaskata ruutia teidän takianne.

-- Päästäkää, tehän tapatte minut, ähkyi Frank hänen väkevissä

kourissaan.

Daniel Nilsen avasi oven, tarttui peittoamaansa Frankia niskaan

ja heitti hänet ulos. Hetkisen makasi tämä, kuten taintuneena

portaan edessä. Sitten nousi hän ja kalpeana, kuin kuolema, puristi

nyrkkiänsä Daniel Nilsenille huutaen:

-- Tämän te saatte kalliisti maksaa! Sitten painoi hän kädellään

rintaansa ikäänkuin tuskassa, horjui vähän matkaa eteenpäin, viittasi

luokseen ensimäisen ajurin ja ajoi kotiin.

Daniel Nilsen veti helpoituksen huokauksen.

-- Vihdoinkin olen saanut yhtä heistä kurittaa. Ne ovatkin niin kauan

minua nujuuttaneet, ne katalat!

Kun Dina tavallisuuden mukaan illalla tuli kotiin, sanoi isä hänelle:

-- Saat muuttaa Plummerilta, Dina.

-- Minkätähden, isä? -- kysyi Dina ihmetellen.

-- Sentähden, että... että siellä ei ole enää turvallinen olla.

-- En ymmärrä, mitä tarkoitat.

-- Tiedätkö, että Frank Plummer, se keikari, oli täällä ja ihan

suoraan pyysi sinua rakastajattarekseen.

-- Mitä? huudahti Dina vaaleten.

-- Mutta hän saikin vastauksen. Niin perusteellisesti minä en ole

ketään peitonnut, en edes sitä irlantilaista, jonka Chicagossa heitin

järveen.

-- Frank tuli tänään kotiin sairaana.

-- Usko sitä, sanoi isä nauraen.

-- En voi muuttaa ennen joulua, sanoi Dina. -- Olen luvannut olla

siellä siihen saakka. -- Ja minun suhteeni voit olla rauhassa, isä.

Varon kyllä itseni.

-- Muista äitiäsi, Dina!

-- Minä ajattelen häntä, eikä sinun koskaan tarvitse hävetä minun

tähteni, isä.

Daniel Nilsen tunsi äkkiä sydämensä lämpiävän. Hän sulki tyttärensä

syliinsä ja suuteli häntä otsalle.