Arne Nilsen oli saanut puhtaaksikirjoitustyötä rautatienkonttoorissa,
ja hän oli hyvin tyytyväinen. Hän tiesi tekevänsä työnsä hyvin. Mutta
hän sai taas määräyksen eräänä päivänä muuttaa jälleen ulkotyöhön.
Arne mukautui siihen kärsivällisesti, ja hän raatoi ahkerasti.
Mutta ajanpitkään tuli se hänelle liian raskaaksi. Hän oli vielä
kehittymätöin ja hento. Hän kadotti ruokahalunsa, valitti selkäänsä
särkevän ja laihtui. Isä tuli levottomaksi. Hän meni päällysmiehen
luo, mutta sai häneltä vain hävyttömyyksiä. Silloin hän päätti
kääntyä mr Plummerin puoleen.
Eräänä aamuna saapui hän konttooriin. Konttoristi vilkasi häneen
syrjäsilmällä pulpetin yli. -- Mitä tahdotte?
-- Puhutella johtajaa.
Konttoristi viittasi sivuhuoneeseen vievää ovea. Siellä istuu Plummer
pulpettinsa ääressä tarkastaen tilikirjoja. Kuullessaan askelia
kääntyi hän ja työnsi silmälasit otsalleen.
-- Mitä nyt? -- sanoi hän jotensakin äreästi, ikäänkuin vihoissaan
siitä, että tuli häirityksi.
-- Minä olen Arne Nilsenin isä, hänen, joka työskenteli täällä
konttoorissa, sanoi Daniel pidellen hattua kädessään.
-- Hän oli riuska poika.
-- Sentähden minä ihmettelen, että hänet on eroitettu ja ajettu
ulkotyöhön.
-- Ei häntä ole eroitettu. Hänelle on vaan annettu toista työtä.
-- Niin, mutta se on liian raskasta keskenkasvuiselle pojalle. Hän ei
tosin ole valittanut, sillä hän tekee kunnes voimat loppuvat, mutta
hän on tullut sairaalloiseksi. Onko herra Plummer koettanut nostella
noita raskaita pyöriä ja kantaa kiskoja?
-- Hän saa puhua päällysmiehelle siitä, vastasi Plummer äreästi.
-- Olen sen jo tehnyt, herra Plummer, mutta hän oli hävytöin.
-- Minulla ei ole aikaa keskustella kanssanne enempää. Otimme hänet
työhön tehdäksemme hänelle palveluksen emmekä sentähden, että
olisimme häntä tarvinneet. Mutta jos olette tyytymättömiä, voitte
mennä molemmat.
-- Olen menettänyt kuuloni herra Plummerin palveluksessa, enkä
minä tahdo, että pojastani tulisi kivuloinen raukka dollarin
päiväpalkasta, sanoi Daniel.
-- Luuletteko meidän voivan järjestää työmme teidän poikienne
terveys-suhteiden mukaan? -- keskeytti Plummer pisteliäästi.
-- En, mutta tekin olette isä ja teidän pitäisi siis ymmärtää isän
tunteet, vastasi Daniel. -- Olen työskennellyt niin kauan luonanne,
että luulisin senkin jotain vaa'assa painavan. Toivoisin Arnen saavan
sellaista työtä, jossa hänellä olisi mahdollisuus edistyä.
-- Hän saa olla tyytyväinen. Emme voi sallia työväen itsensä määrätä,
mitä he tahtovat tehdä.
-- Itse työ ei ole halpa-arvoista, mutta se on liian raskasta
pojalle. Ette suinkaan tahtone saada omalletunnollenne jonkun ihmisen
tahallista terveyden turmelemista? Minä pyydän teitä, herra Plummer,
sallikaa hänen tulla takaisin konttooriin.
Plummer kääntyi ja alkoi selailla papereitansa. Kun Nilssen
edelleenkin seisoi käsi korvan takana vastausta odottaen, kääntyi hän
ja ärjäsi:
-- Niin pian, kun poikanne jättää työpaikkansa, saatte itse eron. Nyt
sen tiedätte.
Nilsenin silmät iskivät tulta, mutta hän kumarsi sanaakaan lausumatta
ja poistui.
-- Eron! Hän, joka oli uhrannut terveytensä yhtiön palveluksessa!
Ja nyt ne vaativat, että hänen saadakseen pitää paikkansa, pitäisi
uhrata poikansa. Tekisikö hän kuten Abraham? Ei, tuhat kertaa parempi
oli nälkäkuolema. Olihan vaikea ruveta vanhoilla päivillään hakemaan
työtä, kun hän lisäksi oli kuuro, mutta Arnen uhraaminen, hänen
lahjakkaan, kunnon poikansa... ei, mieluummin nähdä nälkää!
Kotiin tultuaan ilmoitti hän Arnelle, ett'ei tämän tarvinnut mennä
työhön seuraavana aamuna. Muutamia päiviä myöhemmin luettiin
kaupungin sanomalehdessä kirjoitus: "Yhteiskunnan uhri", jonka alla
oli nimimerkki D. N. Siinä kuvailtiin Plummerin ja Daniel Nilsenin
kohtaus asiaankuuluvine seikkoineen. Seuraavana päivänä sai Daniel
Nilsen eron.