Frankin huomaavaisuus Dinaa kohtaan kasvoi päivä päivältä. Vanhempain
läsnäollessa ei hän ollut häntä huomaavanansakaan, mutta kahdenkesken
laski aina leikkiä hänelle. Hän oli pari kertaa yrittänyt syleillä
ja suudella häntä, mutta Dina oli puollustautunut urheasti. Ja
kuitenkin hän piti tuosta kauniista nuorukaisesta ja oli iloinen, kun
tämä iltasilla saattoi häntä kotiin. Isä oli sattunut usean kerran
näkemään heidän tulevan yhdessä. Hän oli silloin rypistänyt otsaansa
ja näyttänyt katkeralta. Eräänä iltana, kun Arne oli poissa ja he
olivat kahdenkesken, kysyi hän äkkiä:
-- Kuulehan, Dina, eihän sinulla liene mitään suunnitelmia nuoren
Plummerin kanssa?
-- Kuinka voit sellaista ajatella, isä? -- kysyi Dina punastuen.
-- Olen nähnyt teidät usein yhdessä, ja minä tiedän missä
tarkoituksessa tuollaiset herrat saattelevat nuoria tyttöjä.
-- Sinä et koskaan usko mitään hyvää rikkaista, isä, sanoi Dina.
-- Minulla on siihen pätevät syyt, vastasi Daniel Nilsen katkerasti
hymyillen. -- On kahdenlaisia ihmisiä, niitä, jotka rosvoavat ja
niitä, jotka antavat rosvota itsensä, eivätkä ne voi koskaan sopia.
Me kuulumme viimeksimainittuun lajiin, Dina.
-- Mikä sinut on tehnyt niin katkeraksi, isä? -- kysyi Dina.
-- Oma elämänkokemukseni, vastasi isä. -- Olen sen kalliisti ostanut.
Ihminen on petoeläin, joka koettaa aina pitää omaa puoltansa
huolimatta siitä, että hän polkee toisia jalkainsa alle. Ja tämä maa
on nälkäisten petoeläinten maa... -- Hetken hiljaisuuden perästä
hän jatkoi: -- En ole usein puhunut äidistäsi, Dina, mutta nyt,
ollessamme kahden, teen sen. Tiedät ehkä, ettei minulla ole ollut
hyvää lapsuudenkotia. Vanhempani olivat riitaiset ja syyttivät
toisiaan uskottomuudesta, ja kumpikin koetti houkutella minua
puolellensa ja saada vakoilemaan toisen toimia. Minä en voinut
sietää sitä, sentähden tulin isoäitini kasvatiksi. Hän oli hyvin
omituinen ihminen ja minun kasvatukseni muodostui sen mukaan. Hän
oli ahkera ja haaveksiva, ja pidettiin häntä "viisaana eukkona".
Hän tiesi keinot kaikkeen. Kerran hän antoi minulle korvapuustin,
kun en aikonut uskoa, että hän oli nähnyt kummituksen ilmi elävänä
ladon katolla. Nuorena hän oli kirjoitellut rakkauslauluja miehelleen
lypsinkiulun kylkeen, ja hänellä oli vieläkin tapana sepitellä
runoja. Hän oli elänyt sodan ja nälänhädän aikoina. Hän kertoi että
hän sotamiesten marssiessa niin, että veri saappaista purskui, kätki
neljä kaurasäkkiä maahan peläten heidän ryöstävän ne. Ne pyysivätkin
ruokaa, ja hän keitti heille puuroa, mutta kun hän heidän mielestään
pani siihen liian vähän jauhoja, työnsivät he hänet syrjään ja
alkoivat itse ajaa niitä pataan. -- Isoäiti osasi myös soittaa, ja
siellä minä opin puhaltamaan huilua.
Jonkun ajan kuluttua tulin minä taas kotiin, mutta kun asiat siellä
olivat entisestäänkin huonontuneet, päätin koettaa tulla toimeen
omin neuvoin. Matkustin erään tulitikkutehtaan asiamiehenä ja näillä
matkoilla tutustuin äitiisi. Hän oli hyvin sinun näköisesi, mutta
paljon solakampi. Olin luonnollisesti liian köyhä saadakseni häntä,
mutta me olimme uskolliset toisillemme, ja vihdoinkin tuli meistä
pari. Hänellä oli tuhat dollaria ja niillä ostimme sievän talon
syöttömaineen. Meillä oli lehmiä, hevonen ja puutarha, me möimme
maitoa ja vihanneksia kaupunkiin.
Tuskin lienee koskaan elänyt onnellisimpia ihmisiä, kuin me olimme.
Aina, kun elämä tuntuu katkeralta ja raskaalta, ajattelen sitä aikaa.
Minullakin on ollut valoisa aika, niin valoisa, että harvoilla on
siitä aavistustakaan. Äitisi oli niin suloinen ja lempeä, Dina. Hänen
hymynsä oli kuin auringon säde. Hän ei puhunut paljoa, mutta kaikki
hänen sanansa olivat viisaita ja tarkoin mietittyjä.
Kun sitten tuli kaksi pienokaista, -- ne, jotka siellä kirkkomaassa
lepäävät -- eivät tulot enää riittäneet, ja meidän oli mietittävä
jotain muuta ansiota. Minä pääsin metsän lukijaksi Karlstadin
ympäristölle Ruotsiin, ja vaimoni seurasi minua metsiin
uskollisesti jakaen kaikki vastukset. Miten hyvin maistuikaan
ruoka noiden korkeiden honkien alla, ja miten suloisesti nukuimme
kuusenhavumajassamme! Mutta, kun tulot eivät sittenkään tahtoneet
riittää, vuokrasin minä erään papin virkatalon viideksi vuodeksi.
Vuoden perästä kuoli pappi enkä minä saanut mitään vuokraa talosta.
Minun täytyi muuttaa. Sitten vuokrasin erään suuren maatilan.
Omistaja teki vararikon, ja meidän täytyi myydä kaikki mitä meillä
oli. Arne oli juuri syntynyt, ja vaikka vaimoni olisi tarvinnut
kaiken sen hoidon, minkä minä olisin hänelle kyennyt antamaan, olin
pakoitettu olemaan ulkona ohjaamassa huutokauppatoimitusta. Sain
kuulla, että Hanna oli tullut heikommaksi. Riensin sisään, hymy
väikkyi hänen kalpeilla kasvoillansa. Istuuduin sängyn reunalle
enkä voinut pidättää kyyneleitäni tarttuessani hänen käteensä. Hän
kietoi kätensä kaulalleni ja sanoi: "Rohkeutta vaan! Kaikki käy
kyllä hyvin, olethan niin voimakas". Ne olivat viimeiset sanat,
jotka häneltä sain kuulla. Minun täytyi taas mennä ulos. Takaisin
tultuani oli hän jo jättänyt tämän elämän vaivat. Pienokainen itki
kehdossa, mutta minun täytyi taas mennä myymään vaunuja, talous- ja
työkaluja ja innostaakseni ostajia laskea leikkiä heidän kanssaan
silloin, kun olisi tehnyt mieli itkeä. Ne varastivat ja kohmusivat
olkia, lihaa ja perunoita, ja minä annoin heidän viedä, kaikki oli
minulle yhdentekevää. Elämäni aurinko oli laskenut eikä se ole enää
noussut. Toimituksen päätyttyä heittäysin latoon heinien sekaan ja
itkin niin, että sydän oli halkeamaisillaan. Sen jälkeen on kaikki
ollut synkkää, Dina, paljasta taistelua ja pettymyksiä. Hän vei minun
elämänhaluni hautaan, ja siellä se on pysynyt. Mutta kun kiusaukset
sinua kohtaavat, Dina, niin muista häntä. Hän oli puhdas, siveä ja
viatoin. Älä häpäise koskaan hänen muistoansa! Kuuletko? Jos jotain
sellaista tapahtuisi, en tiedä, mitä silloin tekisin. En voisi nähdä
sinua enää.
-- Puhuthan, kuin olisi joku onnettomuus tapahtunut, isä, sanoi Dina.
-- Mutta voit olla huoleti minun takiani.
-- Et tunne maailmaa, Dina. Et tiedä, mitä kiusauksia suurkaupungissa
on joka kadun kulmassa. Ei ole sillä hyvä, että rikkaat varastavat
töittemme tulokset, he ryöväävät vielä työmiestensä tyttäret
ja tärväävät ne ainiaaksi. Ja jos rakkaus vielä pääsee peliin
osalliseksi, on kaikki vastustus turha, se raivaa tieltä kaikki
esteet.
-- Koetan olla varuillani, sanoi Dina. -- Mutta kerro edelleen, isä.
Miten sinun sitten kävi?
-- Minun... -- Niin, minä olin pakoitettu toimittamaan teidät,
pienokaiset täysihoitoon naapureihin ja koettamaan onneani
Amerikassa. Vakuutettiin täällä voivan kaivaa kultaa kadulta.
Tultuani Chicagoon, olin aivan rahatoin. Monta päivää olin ruoatta
ja yöt makasin rautatien odotussaleissa, sillä työtä en onnistunut
saamaan. Lopulta pestauduin erääseen Michiganjärvellä kulkevaan
laivaan. Laivalle tultuani näin kapteenin lyövän erästä miestä
niin, että hän kuoli paikalle, eikä se tehnyt minuun erittäin hyvää
vaikutusta. Mutta minun täytyi saada ruokaa, ja se maistui hyvältä.
Kannoin siellä lankkuja noin kuukauden ajan. Sitten riitaannuin erään
irlantilaisen kanssa ja heitin hänet jokeen. Minun oli heti paettava
sieltä. Tulin eräässä kalastaja-aluksessa Maskinawiin Michiganissa.
Menin siellä erääseen ravintolaan pyytämään ruokaa. Siellä näin
eräällä pöydällä huilun, jota aloin soittaa. Isäntä pyysi minua
jäämään sinne soittamaan maksun edestä, mutta minä lähdin sieltä
Milwaukeen ja sieltä St. Pauliin, missä sanottiin olevan runsaasti
työtä. Olin taas aivan rahatoin, ja jouduin sen lisäksi kuumeessa
makaamaan kurjimpaan boardinghouseen, mitä koskaan olen nähnyt.
Parannuttuani sain työskennellä neljätoista tuntia vuorokaudessa
ensin tiilitehtaalla ja sitten tukkivarikolla. Mutta kesän kuluttua
voinkin lähettää sata dollaria kotiin pienokaisilleni. Talveksi menin
metsätöihin, ja jouduin siellä mitä kamalimpaan seuraan. Toverini,
jotka edustivat kaikkia kansallisuuksia, kiroilivat ja tappelivat,
mutta kun minä eräänä päivänä kuritin vähän yhtä heistä, menetin
paikkani ja täydyin palata St. Pauliin. Sain sitten kuulla, että sama
toveri, joka oli yleisesti vihattu, oli murhattu ja haudattu metsään,
mutta rikoksentekijästä ei saatu tietoa.
Sitten pääsin työhön rautatielle ja olin hyvin tyytyväinen.
Iloni ei kuitenkaan kestänyt kauan, sillä palkkaa pyytäessäni
vastattiin, etten voi sitä saada ennen huhtikuun viidettätoista
päivää, ja nyt oli tammikuun viimeinen. Olin tullut työhön juuri
uuden palkkauskauden alussa ja palkkoja sanottiin maksettavan vaan
määrättyinä aikoina. Olin itse konttoorissa mr Plummerin puheilla.
Selitin hänelle niin hyvin, kuin taisin epätoivoisen asemani, sanoin,
ett'ei minulla ollut rahaa, ystäviä eikä luottoa. Plummer vastasi,
ett'ei minun takiani voitu tehdä poikkeuksia säännöistä, ja että jos
en ollut tyytyväinen, sain mennä matkoihini. Olin epätoivon partaalla
ja pakoitettu lainaamaan tovereilta ja maamiehiltäni. Näin nälkää ja
palelin. Päivän tehtyäni ankarasti työtä palasin illalla jääkylmään
huoneeseen. Kun vihdoinkin sain rahaa, oli se jo myöhäistä. Olin
melkein kokonaan menettänyt kuuloni ja palelluttanut yhden sormeni
käsineiden puutteessa. Mutta kuka siitä välitti? Kapitalistit pitävät
työmiesten palkat niin kauan, kuin mahdollista saadakseen pistää
korot niistä taskuihinsa sillä välin kun työmies kärsii nälkää ja
vilua. Täällä Amerikassa käy kaikki määrättyjen suunnitelmien mukaan.
Olin kuitenkin saanut muutamia satoja dollaria kokoon ja iloitsin
jo toivossa saada teidät tänne. Mutta silloin sairastuin ja jouduin
hospitaaliin. Kaikki, mitä vaivalla ja kieltäytymisellä olin saanut
kokoon hupeni, ja taas olin tyhjin käsin. Lopun tiedät. Aloin
uudestaan, ostin tämän pienen tuvan ja sain teidät tänne. Ja nyt
on mennyt kädestä suuhun kaikki, mitä pyhät ja aret aamusta iltaan
työskennellen on irti saanut. Ne sunnuntait, jolloin olen saanut olla
rauhassa, ovat luetut.
-- Isä raukka! Raskasta on elämäsi ollut, sanoi Dina, kiersi kätensä
hänen kaulaansa ja silitteli hyväillen hänen tukkaansa.
-- Raskaampaa olisi se ollut, jos en olisi saanut teitä, sinua ja
Arnea, tänne, vastasi isä. -- Ja muutakin iloa on minulla ollut,
lisäsi hän näyttäen valkoisia raateluhampaitaan, joilla olisi
luullut voivan hienontaa kaikki kapitalistit. -- Olen sanonut heille
totuuden, olen kirjoittanut heistä sanomalehtiin. He tuntevat
minut ja pelkäävät, mutta ne eivät uskalla eroittaa työstä, sillä
he tarvitsevat minua. Ja minä sanon heille totuuden viimeiseen
hengenvetooni asti.
Daniel Nilsen nousi suoristaen koukistunutta selkäänsä.