Sunnuntai-aamuna kymmenen tienoissa meni Arne viuluinensa Linnerin
luo. Kun ei kukaan vastannut hänen kolkutukseensa, avasi hän
varovasti oven. Linner makasi sängyssään sikeässä unessa. Arne seisoi
hetkisen ovessa ja tarkasteli häntä. Hän näytti inhoittavalta.
Suu paksuine, sinertäville huulineen oli auki, ja hän hengitti
raskaasti. Kasvojen sinipunerva väri eroittautui jyrkästi
valkoisesta päänaluksesta ja paksu vanukkeinen tukka riippui
otsalle. Likainen paita, joka hänellä oli päällään, teki vaikutuksen
vieläkin epämiellyttävämmäksi. Hänkö se todellakin oli soittanut
niin kauniisti jouluiltana ja puhunut niin, että Arnen silmiin
olivat kyyneleet tulleet? Näytti kuin hän olisi aikonut maata koko
aamupäivän. Arne kolahutti hiukan viululaatikkoaan. Silloin kohosi
yht'äkkiä pää vuoteesta ja katseli ihmetellen ympärilleen.
-- Jahah, tekö se olette nuori mies? -- Sehän on totta, että meidän
oli pidettävä jumalanpalvelusta yhdessä. Paljonko kello on?... Yli
kymmenen. No niin, messu alkaa harvoin ennen puolta yhtätoista, niin
että meillä on kyllä aikaa vielä.
Linner kieritteli ulos sängystään. Hän haukotteli ja hieroi silmiään,
ja veti sitten jalkaansa rikkinäiset sukat, hyvin epäilyttävän
näköiset alusvaatteet ja hyvin pilkkuiset päällimmäiset, joita hän
hyvin tarkoin tutki.
-- Niin, ei pidä kovin tarkoin katsoa ulkokuorta, nuori mies, sanoi
Linner, kun huomasi Arnen katseillaan seuraavan hänen liikkeitänsä.
Mitätön raukka voi kätkeä kalliin helmen, eikä pidä koiraa katsoa
karvoihin, sanotaan. Moni hieno herra, joka kultavitjoineen keikaroi
Nicollet avenuella on lurjus, ja moni kuluneihin vaatteisiin puettu
työmies on kunnon mies. Kas niin. Aluksi saatte nyt sen opetuksen
pitää hyvänänne. Avatkaapas nyt akkuna, jotta saamme raitista ilmaa!
Linner kaatoi vettä pesuastiaan, pisti koko päänsä sinne ja alkoi
saippuoida, kynsiä ja hieroa päätä ja kaulaa.
-- Näette, että minä kyllä käytän vettä _ulkonaisesti_, sanoi hän
pyyhkien paksua tukkaansa. -- Jos olisin aikoinani käyttänyt sitä
enemmän _sisällisesti_, niin olisin nyt kokonaan toinen mies. Saippua
on tarpeellinen aine, sillä sen avulla pääsee kapakkatomusta, mutta
kainin merkit -- hän osoitti sormellaan nenäänsä ja poskiaan --
tässä ja tässä -- ne eivät lähde, ne seuraavat hautaan saakka. Ja
odottakaas, minun piti sanoa teille jotain, nuori mies. Juotteko te,
eli himoitsetteko väkeviä?
-- En, vastasi Arne punastuen. -- Miksi sitä kysytte?
-- Siksi, että otitte vähän liikaa jouluiltana, sanoi Linner. --
Olkaa varovainen, nuori mies! Niin minäkin aloin. Lasi iloisessa
seurassa maustettuna puheilla ja laululla, siinä alku, joka voi
odottamatta muuttua tavaksi.
Linner istui pidellen märkää pyyhinliinaa kädessään.
-- Tiedättekö mitä hävitystä juoppous tekee vuosittain täällä
Amerikassa? Enemmän kuin kolmas osa puutetta kärsivistä
työmiesperheistä on siihen joutunut juoppouden takia. Jos rupeaa
silloin tällöin ottamaan lasin toverien seurassa, joutuu aivan pian
tavan orjaksi. Viinaksin takaa näkee juomari rääkätyn, kärsineen
vaimon, kalpeat, nälkiintyneet, risoihin puetut lapset; hän näkee
ne, mutta hän ei sittenkään voi luopua lasista, sillä jos kerran
on alkanut liukumaan kaltevalla pinnalla, niin silloin -- Jumala
armahtakoon -- liukuu aina pohjattomaan kuiluun. Minä olen joutunut
sinne jo, poikaseni, eikä mikään mahti maailmassa voi minua sieltä
pelastaa.
Linner istui hiljaa ja tuijotti eteensä. Sitten alkoi hän ahkerasti
hangata kasvojaan pyyhkeellä.
-- Kun te sisään astuessanne näitte minun makaavan, kuin mikäkin
lihamöhkäle vuoteellani, niin ajattelitte varmaan, ettette ollut
koskaan nähnyt mitään epämiellyttävämpää, eikö totta? kysyi Linner.
Arne ei tiennyt, mitä olisi vastannut, hän punastui vaan.
-- Ja te olette onnellinen niin kauan, kun sillä tavalla ajattelette.
Se on paras ja jaloin osa teistä, joka tuntee inhoa kaikkea alhaista
ja rumaa nähdessänne. Mutta minussakin on jotain, jota ette voi
nähdä; se on voima, näkymätöin, kuin sähkö, mutta myös yhtä väkevä.
Täällä sisässä on jotain -- Linner löi rintaansa -- joka sykkii
kaikelle oikealle, jalolle ja hyvälle, jotain, joka nousee kapinaan
kaikkea kurjaa, halpaa ja pikkumaista vastaan ja tahtoo lyödä sen
maahan. Ja katsokaas, se on se oikea Linner. Se on se, joka ei voi
kuolla, mutta jonka täytyy elää sittenkin, kun tämä lihamöhkäle
mätänee. Ehkäpä saan silloin alkaa alusta uudestaan ja koettaa
parantaa sen, mitä nyt olen laiminlyönyt.
Linnerin silmät säteilivät ja Arne unhoitti kokonaan hänen rumuutensa.
-- Uskotteko olevan ijankaikkista elämää, nuori mies? -- kysyi hän
äkkiä katsoen Arnea.
Arne oli niin tottumatoin tämän tapaisiin kysymyksiin, että vallan
hämmästyi; hän vastasi hiljaa myöntävästi.
-- Se on oikein -- jatkoi Linner. -- Ilman sitä toivoa ihminen
menehtyisi. Ainakaan ei juomarin kannattaisi elää. Kerron teille
jotain, nuori mies. Kun toisinaan menen levolle tavallista
selkeämpänä, mietiskelen tulevaista elämää. Autuaat henget
viittailevat minulle tuolla ylhäällä, nähkääs, ja minä uneksun, että
minun oma sieluni on pieni, avutoin lintu, joka räpistelee ympäri
pimeässä ja sumussa pääsemättä mihinkään. Mutta silloin aurinko
pistää esiin pilvien raosta, ja minä näen valon, loppumattoman
äärettömän valon ja kuulen taivaallisten olentojen laulua ja soittoa.
Ja minä kohoon korkeuteen, siivet kasvavat, ja minä nousen ylös,
ylös, ylös, hänen luokseen, joka on ijankaikkinen elämä. Linner
purskahti itkuun. Sitten hän ryntäsi pesuastian luo, pisti päänsä
siihen ja alkoi taas pestä ja hieroa.
-- Älkää pelästykö, vaikka minä olen hiukan omituinen ja toisinan
itkenkin, sanoi hän. -- Se on näette juoppouden seurauksia, se on sen
kolmas aste. Me tulemme pian liikutetuiksi. Elämä on unelma. Aamulla
herättyäni huomaan sielun olevan poissa, eläin, lihamöhkäle-Linner
on jälellä ja tahtoo naukun ennen, kun se ottaa hartioilleen päivän
kuorman... Mutta se ei ole mikään unelma, huudahti hän kiivaasti. --
Se on korkein totuus, se luvattu maa, jonka me innostuksen hetkenä
näemme sielumme silmillä.
Vihdoinkin lopetti Linner pesemisen. Hän otti laatikosta puhtaan
paidan, puki sen sekä liivin ja takin ylleen.
-- Luulenpa, että olemme saaneet jo tarpeeksi raitista ilmaa, sanoi
hän... Sulkekaa akkuna ja kohentakaa puita, niin palavat paremmin.
Minä syön sillä aikaa aamiaista.
Hän sytytti väkiviinakeittiön, otti erään verhon takana olevalta
hyllyltä kahvipannun, voita ja leipää.
-- Tämä on ruokasäiliöni, mutta aamiaiseni ei ole niin herkullinen,
että sitä voisi vieraalle tarjota.
Hän valmisti kahvin, laittoi voileipää ja alkoi aterioida.
Hyllyllä oli pullo sitä ainetta, jota Plummer nimitti Byroniksi,
mutta se sai tällä kertaa olla rauhassa.
Katseltuaan hetkisen Arnen terveitä kasvoja sanoi Linner:
-- Ette varmaankaan tunne mitään tulevan elämän ikävää, näytätte
olevan itse terveys. Tämä elämä voi tarjota teille vielä paljon,
se hymyilee teille ihanana ja rikkaana. Tulevaisuutenne on
puhkeamattoman ruusun kaltainen, te odotatte aikaa, jolloin saisitte
poimia siitä kukkia. Minä kahmasin kouraani okaita, minä ja ne
repivät minuun verta vuotavia haavoja. Koristakaa te ruusuilla
tukkanne, kuten muinaiset kreikkalaiset tekivät pitoihin mennessään.
Mutta muistakaa, nuori ystäväni, että jollette täällä sisässä
säilytä oikeuden- ja totuudentuntoa sekä hehkuvaa vihaa kaikkea
vääryyttä vastaan maailmassa, niin ette koskaan tule suureksi, ette
koskaan saavuta kunnian kukkuloita... Mutta meidänhän oli pidettävä
jumalanpalvelusta. -- Hän pyyhkäsi leivän murut pöydältä ja pani
ruoanjätteet hyllylle.
-- Niin, nyt ne istuvat kirkossa, laulavat ja kuuntelevat saarnaa,
ja huomena tekevät he taas syntiä. Skandinavialaisissa kirkoissa
istuvat vanhat akat murtuneina ja huokaillen, mutta kotiin päästyään
alkavat he panettelujuttunsa. Ja heidän miehensä istuvat siellä
ajatellen, että heillä on kotona oluttynnyri kellarissa iltapäivällä
tulevia vieraita varten. Nuoret tytöt ja pojat vilkuilevat salaa
toisiansa alkaakseen leperryksensä heti oven ulkopuolelle päästyään.
Hienossa amerikalaisessa kirkossa istuu harmaapää _business_-mies
ja laskee hiljaisuudessa, kuinka paljon hän voi peijata farmareilta
vehnäsadon aikana, ja hänen vaimonsa samaan aikaan tarkastelee
katehisin silmäyksin rouva L:n sametti-päällystakkia. Ja kaikki he
hymyilevät lempeästi saarnaajalle, joka myös hymyilee heille käyttäen
kauneinta kukkaiskieltään ja ihaillen seurakuntansa tarkkaavaisuutta
ja omaa kaunopuheliaisuuttaan. Karttakaamme sellaista humbuugia.
Rakentakaamme parempi alttari Jumalallemme! Katselette ympärillenne,
nokista kattoa, repaleisia seinäpapereita, mutta ne katoavat sävelten
voimasta, pilarit kohoavat ja nostavat katon loistavaksi holviksi ja
sävelvirrat saavat meidät unhottamaan ullakkokamarin, juoppouden ja
koko ankaran todellisuuden.
Linner otti juhlallisen näköisenä viulunsa. Hän asettui keskelle
lattiaa ja huudahti:
-- Kadotkaa seinät!
Hän sulki silmänsä ja alkoi soittaa. Samalla puheli hän omituisella
hillityllä äänellä ikäänkuin siten säestäen soittoansa.
-- Nyt olemme niityllä. On kaunis kesäpäivä, puheli hän. -- Niitty on
täynnä leikkiviä lapsia, lapsia, jotka piehtaroivat kukkien seassa.
Puettuina kauniimpiin pyhäpukuihinsa hoitelevat äidit pienokaisiansa
ja nyökkäilevät toisilleen. Ilma ei ole kuuma, mutta lämmin ja ihana,
ja linnut visertävät, lapset nauravat ja pilvetöin, sininen taivas
katselee tätä onnea ja elämänhalua. Terve sinulle, Haydn, terve! Ja
ilmoille helähti eräs Haydnin kauneimmista symfonioista, ja sävelissä
kertautui se, mitä Linner oli puhellut.
-- Ja nyt olemme hienossa, valaistussa salissa. Juhlapukuisia naisia
vanhanaikaisissa vaatetuksissaan istuu, laskee leikkiä ja hymyilee
viuhkojensa suojassa. Sukkeluudet salamoivat kilpaa kynttiläkruunusta
säteilevän valon kanssa, ja heidän keskellään istuu nuori Mozart
puettuna hopeasolkisiin kiiltonahkakenkiin, hienoihin silkkisukkiin,
punaiseen samettitakkiin pitsiröyhelöineen, ja päässä hänellä on
huolellisesti käherretty teko-tukka. Hän on seurueen epäjumala. Hän
laskee leikkiä, ja naiset heristelevät hurmaantuneina häntä
viuhkoillansa. Hän asettuu pianon ääreen. Mutta hän on tuskin
ehtinyt saada ensimäiset sävelet kuuluville, kun naiset nousevat ja
muodostavat carrén [nelikulma] ja alkavat tanssia minuettia vahatulla
lattialla. Kuulkaa noita suloisia sointuja, katsokaa tuota kauneutta
ja suloutta. Säveleet tuudittavat, sulattavat ihmisen itseensä, sinä
ihana Mozart!
Linner taivutti päänsä viulua vastaan, ja sen kielistä helkähti
minuetti don Juanista, ynnä senjälkeen toisia Mozartin kappaleita.
-- Mutta elämä ei ole paljasta leikkiä, ruusujen seassa on
orjantappuroitakin. Ja nyt tulevat intohimot kohisten, kuin mahtavat
urut. Kuulkaa, kuinka ne valittavat ja vaikeroivat. Se on ihmiskunnan
hätää, pettynyttä rakkautta, kaihon kyyneliä, murtuneita toiveita,
kalvavia intohimoja, ja välillä on aina helähteleviä säveliä suuresta
maailman kaikkeudesta, vakavia ja yleviä, kuin virret. Jumalallinen
Beethoven, kuka on sinun vertaisesi!
Linner jatkoi soittamistaan.
Älkää soittako sen mestarin kappaleita ennen, kun olette kärsinyt ja
itkenyt -- sanoi hän hiljaa -- älkääkä tätäkään hurjaa, uhkamielistä
musiikkia, tätä rajuimman ilon ja nurjimman epätoivon myllerrystä; se
on mielikuvituksesta rikkaan, loistavan neron, vapauttaan huokailevan
kansan pojan hengen tuotetta.
Se oli Chopinin musiikkia. Hän soitti kappaleen toisensa perästä,
lopettaen sen mahtavalla, sydäntäsärkevään valitukseen päättyvällä
surumarssilla.
Linner oli ihan kalpea mielenliikutuksesta.
-- Nyt hautaamme kaiken pikkumaisuuden, kaiken vihan, kaiken
katkeruuden -- sanoi hän hiljaa, hautaamme unelmamme, toiveemme,
tulevaisuutemme, elämän onnemme, hautaamme Jennien, Jennien...
Hän pysähtyi äkkiä. Hänen ruumiinsa nytkähteli suonenvedon
tapaisesti, ja hän vaipui tuolille. Hän sulki silmänsä, huulet
liikkuivat hiljaa, Arne ei voi kuulla, mitä hän sanoi. Vihdoin hän
nousi taas seisoalleen.
-- Jumalanpalvelus on loppunut, ja me palaamme taas kylmään
todellisuuteen, sanoi hän. -- No niin, antakaapas minun nyt kuulla
soittoanne.
Arne olisi tahtonut vajota maan alle. Soittaisiko _hän_ nyt,
kaiken tämän jälkeen? Hänen täytyi kuitenkin totella opettajaansa,
sitävartenhan hän oli tullut. Ujosti otti hän viulun ja soitti
muutamia vaatimattomia kansanlauluja. Linner nyökkäsi päällään.
-- Oikein, hyvä on? Te soitatte nyt paimenpilliä ylhäällä tunturilla
kauniina aamuna. Siinä on sointuisuutta. Pian tulee kirkonkellojen
vuoro. Voitte tulla tänne sunnuntaisin, niin opetan teitä ainakin
ymmärtämään musiikkia, jos ei muuta.
Sinä päivänä kotiin mennessään oli Arne, kuin toinen ihminen. Hän
lupasi itselleen, ett'ei hän koskaan maista väkijuomia, että hän
kohtelee myötätuntoisesti kaikkia juoppouspaheen orjia ja että hän
koettaa kehittää itseänsä, vihata kaikkea vääryyttä sekä taistella
aina toden ja oikean puolesta.