Oli jouluaattoilta. Tuomari Ueland istui tapansa mukaan
virkahuoneessaan raatihuoneella. Joku naputti ovelle. Hän odotti
saavansa nähdä jonkun morsiusparin astuvan sisään saadakseen
vahvistuksen avioliitolleen, mutta vakavan sulhasen ja punastuvan
morsiamen sijaan näyttäytyi ovessa pöhistynyt, punanenäinen haamu.
-- Saako tulla sisään, herra tuomari? -- kysyi hän.
-- Olkaa hyvä, vastasi Ueland.
-- Nimeni on Linner. En tiedä oletteko kuullut nimeäni mainittavan.
-- Kyllä, minulla on ollut kunnia... vastasi Ueland kohteliaasti.
-- Se ei ole suuri kunnia, herra tuomari.
-- Ettekö tahdo istua?
-- Sallitteko todellakin, sanoi Linner istuutuen kunnioittavasti
ulommaksi. -- Te olette jalon isänne jalo poika. En tahdo sitäpaitsi
vaivata teitä kauan. Tiedän, että seurani on vastenmielistä
kunnonihmisille.
-- Voinko jollain tavalla palvella teitä? -- kysyi Ueland vähäisen
vaitiolon jälkeen.
-- Palvella minua?... Ei... kyllä... Voitte tehdä minulle sen
palveluksen, että sallitte minun istua täällä hetkisen. Katsokaas,
herra tuomari, en tiedä muistanetteko, että nyt on joulunaatto.
Täällä Amerikassa ei sitä juuri eroiteta toisista päivistä. Mutta
käydessäni yksin kadulla ja miettiessäni päivän merkitystä, tuli
minuun vastustamatoin halu etsiä sivistyneitä kotimaalaisia, joille
voisin avata sydämeni, ja jotka ymmärtäisivät päivän merkityksen.
Silloin ajattelin: menen herra Uelandin luo. Olen aina kunnioittanut
teitä, herra Ueland. Teidän nimenne on kuuluisimpia Norjan
historiassa.
Ueland kääntyi kärsimättömästi tuolillaan ja katseli tilikirjaansa.
Linner huomasi sen.
-- Kirjoittakaa vaan, herra Ueland, älkää antako minun häiritä
itseänne. Minä istun tässä ja puhelen itsekseni. Jouluilta...
muistatteko sen siellä kotona?... Kirkon kellot julistavat
joulurauhaa seudun yli... rauhaa, rauhaa... mutisi Linner huoaten. --
Ja äänet hivelevät pehmeinä, kuin lumi, ja kirkossa lauletaan
Jesuslapsesta. He eivät oikein tiedä, mistä he laulavat, he
ajattelevat pientä, seimessä makaavaa lasta, jonka päätä ympäröi
valokehä, ja paimenet polvistuvat suudellen lapsen käsiä, ja
ulkopuolella avautuu taivas, ja tuhansia enkelien päitä katselee
alas laulaen: kunnia olkoon Jumalalle korkeudessa ja rauha maassa!
-- Linner sulki silmänsä. -- Se on kaunista, ihanaa, siinä on
runollisuutta, joulussa.
-- Niin, kotoisen joulun muistamme kaikki hyvin, vastasi tuomari
lyhyesti.
-- Onko teillä lapsia, herra Ueland?... -- Jahah, yksi tytär. Ja
kun te tänään menette kotiin, niin ojentaa hän hymyillen pieniä
käsiänsä teitä kohden, ja se muistuttaa teille joulua ja Jesuslasta,
ja te tunnette itsenne onnelliseksi. -- Linner huokasi. -- Teillä
on ehkä joulukuusikin -- jahah, joulukuusi lahjoineen ja sen ympäri
tanssivine lapsineen, ja tuli räiskyy kamiinissa, ja kaikki ovat
juhlapuvuissaan ja iloisia. Isä ja äiti katselevat ylpeydellä
lapsilaumaansa, ja pöydät notkuvat ruokien ja juomien painosta, ja
ulos on pistetty viljalyhde, jotta pikkulinnutkin voisivat viettää
joulua.
Linner katseli lattiaan ja puheli aivan kuin itsekseen. Sitten
kohotti hän katseensa tuomari Uelandiin, joka oli taas alkanut
kirjoittaa. -- Minäkin olen kerran ollut sellainen lapsi, herra
Ueland. Minäkin olen tavoitellut joulutähteä ja tanssinut kuusen
ympärillä, ja vanhempani ovat minua ylpeydellä katselleet. Nyt olen
köyhä kotivarpunen, joka hyppii pakkasessa ja etsii jyväsiä. Te
menette kotiin, missä rakas puoliso ja pieni, suloinen tyttö teitä
hymyillen odottavat. Mutta minua ei kukaan odota. Minulle ei kukaan
hymyile. Minä olen ulosajettu hylky, lumessa ja pakkasessa etsin edes
muutamaa jyvästä löytämättä sitäkään. Olemme Amerikassa, ja täällä ei
tiedetä mitään norjalaisesta joulusta. Sentähden pyydän teitä, herra
Ueland, antakaa minullekin jotain jouluksi, vaikka ei muuta, niin
edes olutlasi!
Ueland pisti käden taskuunsa ja otti sieltä dollarin. Kyyneleet
tulivat Linnerin silmiin.
-- Tätä en minä unhota. Te olette jalo, kuten arvelinkin. Tänä iltana
juon lasin isänne muistoksi. Iloista joulua, herra Ueland!
Linner kumarsi ja meni takaperin ovesta ulos. Tultuaan ravintolaan,
missä hän asui, huusi hän:
-- Hei viinuri! Ryyppy ja lasi olutta minun huoneeseeni ja heti! Nyt
Linner viettää joulua, nyt on rahaa.
Ja hän näytti tuomarilta saatua dollaria.
Viinuri nyökkäsi nauraen. -- Teille on kirje huoneessanne, sanoi hän.
-- Kirje? Minulle? Mitä tyhmyyksiä se on? -- kysyi Linner ja kääntyi
ympäri.
Siellä oli sittenkin kirje hänen pöydällään. Päällekirjoitus oli
naisen käsialaa. Hän avasi sen ja luki:
"Herra Linner!
Kun otaksun, ettei teillä ole monta tuttavaa tässä kaupungissa,
ja että mielellänne tahdotte viettää joulua norjalaiseen tapaan,
pyydän teitä, paremman puutteessa, tulemaan luoksemme joulupuuroa
syömään tänä iltana.
Vanha ystävättärenne
Vilhelmine Pryts."
Linner tuijotti kirjeeseen. Oliko tämä oikein totta? Oliko ihmisiä,
jotka vielä tahtoivat olla hänen tuttaviaan,... jotka vielä pyysivät
häntä pöytäänsä? Mutta menisikö hän? Hänhän näytti inhoittavalta.
Eikö hän häiritseisi heitä? Oli kuitenkin kovin houkuttelevaa päästä
syömään joulupuuroa perheen piirissä... Hänen silmänsä sattuivat
seinällä riippuvaan viuluun.
-- Se saa antaa vastauksen puolestani, sanoi hän. -- Se on niin
minun kaltaiseni. Minun sisäinen ihmiseni laulaa ja valittaa, mutta
äänikoppa on mennyt rikki, sinussa se, vanha ystävä, vielä on eheä.
Hän tarttui viuluun, silitteli sitä hyväillen ja alkoi soittaa:
"Herramme Kristus meille nyt, on tänään tänne syntynyt". Hän soitti
ja suuret kyynelkarpalot vierivät pitkin hänen poskiansa. Samassa
kuului lasien kilinää ja viinuri toi sen mitä hän oli tilannut.
-- Mitä tämä on? -- huudahti Linner. -- Uskallatko häiritä soittoani?
Mitä minä tuolla roskalla teen? Pois!
-- Tehän tilasitte, väitti viinuri.
-- Niin, se oli silloin, mutta nyt minä olen henkien maailmassa. Vie
pois se roju, sanon minä, eli lyön sääres poikki.
Viinuri otti tarjottimen ja lähti.
-- Seis! -- huusi Linner. -- Sano isännälle, ett'en soita tänään
kahvilassa.
-- Mutta tänä iltanahan on liike kaikista suurin. -- Hän ei suostu
siihen.
-- Luuletko minun pyytävän häneltä lupaa? Luuletko minua
oljenkorreksi, jonka voi heittää, minne haluttaa? Luuletko asianajaja
Linnerin istuvan ja mässäävän muutamien heittiöiden kanssa
jouluiltana?... Tuo ryyppy näyttää sitäpaitsi hyvin houkuttelevalta.
Kippis!
Ja Linner tyhjensi lasin yhdellä siemauksella.
-- Tässä, ota jäännös tästä rahasta ja osta minulle kaunis
kukkavihko... ruusuja ne pitää olla... ja odota! Mahtaisiko
herrallasi olla _eau de Colognea_ eli jotain muuta hyvän hajuista,
jotta minä pääsisin tuosta kirotusta viinan hajusta? Pyydä hänen
lainaamaan minulle vähän. Ja jos hän tahtoo pidättää, minun palkkani
tältä illalta, niin tehköön sen. Tänä iltana asianajaja Linner syö
joulupuuroa ja juo simaa.
Niin perusteellisesti, kuin sinä iltana, ei Linner ollut koskaan
pukeutunut. Hän riisuutui kokonaan, pesi koko ruumiinsa saippualla,
haki esille hienoimman paitansa sekä hankasi ainakin tunnin ajan
likapilkkuja puvustaan. Sitten pesi hän lukemattomia kertoja suunsa
_eau de Colognin_ sekaisella vedellä sekä ripotti vaatteilleenkin
hajuvettä. Kello kahdeksan lähti hän ruusuineen luvattuun maahan.
Jouluilta oli erittäin hauska. Paitsi Linneriä olivat saapuvilla
vanhat ystävämme Daniel Nilsen ja hänen lapsensa Dina ja Arne. Daniel
Nilsen saapui jotenkin myöhään, sillä luonnollisesti täytyi juuri
sinä iltana sattua jotain ylityötä. Siksipä olikin hän tullessaan
hiukan happaman näköinen, mutta kun häntä yhteisesti pyydettiin
tänä iltana syömään kapitalistien sijasta riisiryynipuuroa, rupesi
hän nauramaan ja tuli oikein juhlatuulelle. Pelattiin "lottoa" ja
"gnav'ia" muutamien sinne kutsuttujen lasten kanssa, ja kun sitten
oli virkistykseksi saatu simaa ja leivoksia ruvettiin leikkimään
panttileikkiä. Arne tuomittiin suutelemaan Agnesta. Hän punastui,
kuin koulutyttö, mutta Agnes sanoi ujostelematta: "tule vaan, Arne!
Mehän olemme vanhoja ystäviä, sinä ja minä". Hän pani kätensä Arnen
kaulalle ja suuteli häntä. Arne tuli niin ylenmäärin onnelliseksi,
että hän sitten kun toti-vehkeet tuotiin sisään, tahtoi myös saada
osansa ja lopuksi rupesi pitämään puheita. -- Dina tuomittiin
antamaan korvapuustin kauniimmalle, ja hän läjäytti häikäilemättä
Linneriä poskelle. Rouva Pryts tuomittiin kultatuoliin, ja Daniel
Nilsen kantoi tyttärineen häntä käsillään ympäri huonetta Arnen,
Linnerin ja lapsien eläköön-huutojen raikuessa. Daniel Nilsen
tuomittiin laulamaan, ja hän päästeli muutamia ääniä, jotka hyvin
paljon muistuttivat palotorven ääntä. Sitten oli Linnerin pidettävä
puhe. Hän seisoi hetkisen pää kumarassa, sitten hän heitti sen
taaksepäin, kiinnitti katseensa ylös johonkin näkymättömään.
-- Me vietämme tänään juhlaa erään pienen lapsen kunniaksi, alkoi
hän, -- lapsen, jonka päätä ympäröi viattomuuden ja puhtauden
sädekehä. Sen takaa häämöittää meille orjantappurakruunu ja Golgatan
risti, jotka odottavat jokaista, ken täällä taistelee totuuden
puolesta. Mutta tänään ne joutuvat varjoon, niiden enkelijoukkojen
varjoon, jotka laulavat rauhaa maan yli. Ja sentähden, että tämä on
lapsen juhla, olemme kaikki tänä iltana olleet lapsia. Me olemme
leikkineet ja nauraneet, vaikka pohjalta on usein pyrkinyt itku
esiin, ei surun tähden, vaan ilon, että taas kerran olemme saaneet
olla lapsia. En tiedä, olenko koskaan ollut niin iloinen ja samalla
kertaa niin surumielinen, aina siitä saakka, kun... no niin, se nyt
ei kuulu tähän. Mutta tämä kaikki muistuttaa meille Norjaa ja joulua
siellä. -- Riisiryynipuuro, piparikakut, leivokset ja panttileikit
-- ne tuovat mukanaan, toisia muistoja, tuntuu kuin näkisi merestä
kohoavan Norjan kukkuloineen, ihanine kesäöineen, humisevine
honkineen, kulkusineen, kelkkamäkineen ja säihkyvine revontulilleen.
Ja näiden puitteiden sisästä näkyy sielumme silmään koti, isä, äiti,
siskot, veikot, ja joukosta sukeltaa esiin omat lapsen kasvomme
semmoisina, viattomuuden sädekehän ympäröiminä, kuin Jesuslapsenkin.
Ei, minä en voi enää... suokaa anteeksi!... Antakaa minun viuluni,
sen paremman osan minusta, tulkita tunteitani!
Kyyneleet tukahuttivat hänen äänensä, hän otti viulunsa ja alkoi
soittaa jouluvirttä, jota hän huoneessaan oli soittanut. Alussa
tulivat äänet heikkoina, väräjävinä, mutta vähitellen ne paisuivat
yhä voimakkaammiksi, ja aivan tahdottomasti yhtyivät vieraat virteen.
Sen loputtua alkoi tulla mitä ihmeellisimpiä mielikuvituksen luomia
säveliä, toisinaan rajuja, uhkaavia, väliin lempeitä, itkeviä, väliin
jonkun iloisen ailahduksen katkomia, kunnes lopulta sittenkin rauha
ja elämänilo voittavat surun ja epätoivon, ja kaikki tämä päättyi
mahtavaan voittovirteen: "Jumala ompi linnamme".
Kuulijat istuivat kuin lumottuina, kauan aikaa vallitsi huoneessa
kuolon hiljaisuus. Rouva Pryts uskalsi ensiksi hiljaisuutta häiritä.
-- Tuhannet kiitokset! -- sanoi hän ojentaen Linnerille kätensä. --
En tiennyt, että te soittaisitte sillä tavalla.
-- Minun sieluni se on joka soittaa eikä ruumis, sanoi hän. -- Olen
usein ajatellut, eikö se elämä, joka näihin säveliin sisältyy, saa
muodostua siiviksi, mitkä kantavat sieluni tuonne ylös sitten, kun
minä kerran pääsen tästä kuluneesta kuoresta, jota ruumiiksi sanotaan.
-- Soitto mahtaa olla erinomainen lohdutus teille! -- sanoi rouva
Pryts.
-- Kyllä, kun saisi soittaa, mitä itse tahtoo, vastasi Linner.
-- Mutta kahvilassa minun täytyy soittaa Boccaccioa ja Pinaforea
sekä mitä kurjimpia amerikalaisia tanssikappaleita. Toisinaan
tuntuu minusta, kuin pitäisin huoneeseeni päästyä pyytää anteeksi
viulultani, että olen sitä väärin käyttänyt. Mutta sekin on aikoinaan
peloittanut minulta useimmat asiatuttavani.
-- Kuinka niin?
-- Niin, nähkääs, kun minä parempina päivinäni istuin konttoorissani
eikä ollut mitään erityistä kiirettä, otin minä viuluni ja soittelin
itselleni mielisäveltäjieni Beethovenin ja Chopinin kappaleita. Kun
minä siten sävelten siivillä liitelin yläilmoihin, tuli joku kurja
visukinttu teettämään jotain sopimusta tahi tekemään selvää jostakin
kapakkamellakasta, ja ne rupesivat heti selittelemään inhoittavia
juttujansa kysymättä ollenkaan olinko minä huvitettu kuulemaan heitä
tahi en. Minä ärjäsin heille, että he pitäisivät suunsa kiinni tahi
puikkisivat hiiteen, ja ne ottivat tavallisesti viimeksi mainitun
neuvon huomioon.
-- Olipa se todella merkillinen tapa hankkia asiatuttavia, sanoi
rouva Pryts nauraen.
-- Lienette oikeassa, rouva Pryts, mutta mitä voin? En suinkaan
voinut häväistä Beethovenia ja Chopinia muutamien kurjien dollarien
tähden.
Daniel Nilsen, joka, kuten useimmat pohjoismaalaiset, oli hyvin
musikaalinen, oli akkunan pielessä hiljaa keskustellut poikansa Arnen
kanssa. Hän lähestyi Linneriä.
-- Opetatteko soitantoa, herra Linner? -- kysyi hän.
-- En, vastasi Linner.
-- Se oli vahinko, sillä minä olisin pyytänyt teitä antamaan Arnelle
hiukan opetusta, jos ette olisi tahtonut kovin kallista maksua.
-- Soittaako poikanne?
-- Hän on yritellyt soittaa viulua ja minä olen soittanut mukana
huilulla, mutta minä rupean tulemaan jo niin kuuroksi, ett'ei siitä
tahdo enää tulla mitään, sanoi Daniel.
Linner katseli Arnea, jonka kauniit silmät loistivat ihastuksesta
puhetta kuunnellessaan.
-- Näen, että hänellä on sielukin, eikä vaan sormet, sanoi Linner. --
Lähettäkää hänet sunnuntaiaamupuolella luokseni, niin saamme pitää
yhdessä jumalanpalvelusta. Ottakoon viulun mukaansa.
Daniel Nilsen katsoi poikaansa.
-- Mitä sanot siitä, Arne. Arnen silmät loistivat.
-- Minä tietysti tulen, koska herra Linner tahtoo olla hyvä...
-- Mitään ei ole vielä päätetty, poikaseni, keskeytti Linner.
Rouva Pryts kysyi eikö Linner tahtoisi ottaa virkistystä ja viittasi
toti-tarjotinta.
Linner pudisti päätään.
-- Muistatte kai, mitä lupasin teille, rouva Pryts? Elkää asettako
lasia janoisen huulille. Jos minä juon yhden lasin, olen hukassa.
Kiitos! Tänä iltana juon vaan vettä, mutta huomena... Hän kohautti
olkapäitään.
Kello oli lähemmä kaksitoista, kun seura hajosi. Linnerin kotiin
tullessa suljettiin juuri kahvilaa. Viinuri kiersi oven lukkoon.
-- Otatteko naukun, ennenkun menette levolle, herra Linner, huusi hän
ja kaatoi lasiin. Minä tarjoan nyt, jouluiltana.
Linner seisahtui ja katseli ympärillään olevia oluella tahrattuja
pöytiä, epämiellyttäviä alastomien naisten kuvia seinällä sekä tunsi
viskyn ja sikaarin hajua.
-- Paratiisi on taas suljettu, mutisi hän. Langennut Aatami on
jälleen ajettu ohdakkeiden ja orjantappurain sekaan. Maljasi viinuri!
Ja hän tyhjensi lasin sekä lähti huoneeseensa kasvoilla surullinen
ilme.