X.

Fanny Plummer hämmästyi saadessaan eräänä iltana kirjeen. Ovikello

soi ja eräs omituisen näköinen mies kysyi hyvällä englannin kielellä,

oliko se Plummerin talo. Saatuaan siihen myöntävän vastauksen, kysyi

hän, oliko se, jota hän puhutteli, miss Fanny Plummer, ja kun hän

tähänkin kysymykseen sai myöntävän vastauksen, veti hän taskustaan

esille kirjeen ja ojensi sen hänelle. Miehellä oli tavattoman

tumma iho, kauniit, säännölliset kasvonpiirteet ja villit ruskeat

intiaanin silmät. Tukka riippui alas hartioille, ja sitä peitti

leveälierinen, kultanauhalla ympäröity harmaa hattu. Muuten oli

hänellä aivan tavallinen, sivistyneen ihmisen puku. Kokonaisuudessaan

oli hän niiden puoskarien näköinen, jotka nimittävät itseään

intiaanilääkäreiksi, ja jotka katujen kulmissa pitävät esitelmiä ja

myyvät laastaria ja lääkkeitä, joiden pitäisi parantaa kaikki taudit.

Annettuaan kirjeen, kysyi hän mr Plummeria, jonka kanssa hän tahtoi

puhua. Kun mr Plummer oli juuri mennyt ruoalle, käskettiin hänen

mennä "paratiisiin" odottamaan. Mutta Fanny riensi huoneeseensa,

sillä hän aavisti, mistä kirje oli. Hänen mielestään käsiala oli

samanlaista, kuin siinä kirjeessä, jonka hän löysi Charles Bradfordin

huoneesta. Ja se olikin häneltä ja kuului:

"Rakas Fanny!

Minä uskallan vieläkin kutsua sinua näin, vaikka en tiedä

vihaatko, vai rakastatko minua. Osoittaakseni kuinka rajattomasti

luotan sinuun ja hyvään sydämeesi, jätän itseni sinun käsiisi.

Ilmaisen sinulle piilopaikkani. Sinä voit nyt yhdellä sanalla

saattaa minut poliisin käsiin, jos sinä ja perheesi tahdotte

kostaa minulle. Oleskelen pohjois-Wisconsissa ja työskentelen

eräässä isäsi entisessä sahassa, millä hän on pannut perustuksen

rikkauksilleen. Niin pian, kun olen ansainnut niin paljon,

kuin isältäsi lainasin, lähetän heti rahat hänelle. Viihtyisin

täällä hyvin, jos vaan tietäisin, kuinka te kaikki voitte, mitä

vanhempasi ajattelevat siitä valitettavasta tapauksesta, ja

mitä sinä minusta ajattelet. Jos saisin elää siinä toivossa,

että annatte minulle anteeksi, olisin onnellinen. Onko se

todellinen kreivi etsinyt minua? Minulla ei ole hänelle mitään

velkaa. Hän käyttää korkeata asemaansa vaan piinatakseen minua.

Olen iloinen, että olen päässyt hänen kynsistään. Mutta teitä

vastaan hyvät, unhottumattomat ystäväni, olen rikkonut, enkä

saa rauhaa ennen, kun olette antaneet minulle anteeksi. En voi

oikein kirjoittaa ennen, kun sen tiedän enkä uskalla kirjoittaa

niin, kuin sydämeni käskee. Jos muistuttaisin sinulle sitä

onnellista hetkeä, jona tunnustit rakastavasi minua, pelkäänpä,

että repisit kirjeeni kappaleiksi ja ajatteleisit, että olen

hävyttömin olento maan päällä. Siksi en uskallakaan puhua mitään

rakkaudestani, joka on aivan yhtä tulinen, kuin sinä onnen

päivänä, jolloin Charles Bradford teki uskaliaan yrityksensä.

Jos tahdot kirjoittaa minulle muutamia sanoja, niin lähetä tämän

kirjeen tuojan mukana. Hän on eräs _half-breed_, hän työskentelee

samassa sahassa, kuin minäkin. Hän sanoo tuntevansa mr Plummerin

ja matkustavansa Minneapolikseen puhellakseen hänen kanssaan

eräästä liikeyrityksestä. Ei ole viisasta luottaa postiin,

sillä se voi johtaa minun jälilleni. Suurimmalla jännityksellä

odotan vastausta, tulkoon se joko tulevaisuuden toivojeni

kuolemantuomiona tahi onnen aamusarastuksena.

Sinulle kuolemaan saakka uskollinen

Charles Bradford."

Fanny purskahti itkuun ja suuteli kerran toisensa perästä

kirjettä. Vanhat muistot, katkerat ja suloiset, heräsivät eloon

moninkertaisella voimalla. Millaista oli elämä ollut senjälkeen,

kun hän matkusti? Paljaita erehdyksiä, nöyryytyksiä ja tuskia.

Hänellä ei ollut enää mitään tekemistä Minneapoliksessa. Jospa hän

pääsisikin pois sieltä. Hän rakasti Charles Bradfordia huolimatta

niistä nöyryytyksistä joita oli saanut hänen tähtensä kärsiä, rakasti

moninkerroin enemmän nähtyään todellisen kreivin. Kuinka mieletöntä

olikaan ollut hänen ulkomaalaisten ihanuuksien haaveksimisensa!

Charles oli kunniallinen englantilainen, hän puhui hänen

äidinkieltänsä, ja hän tulisi uutteralla työllä luomaan itsellensä

tulevaisuuden. Sehän oli vankempi perustus, kuin tyhjä kreivinarvo.

Ja miten rakastettava Charles oli ollut! Kuinka reipas, iloinen ja

kohtelias! Hän olisi todellakin sopinut kreiviksi paremmin, kuin

hänen herransa. Hän luottaisi häneen, hän odottaisi häntä, hän

tahtoi tulla hänen omakseen vanhempien vastaväitteistä huolimatta.

Hän istuutui ja ryhtyi kirjoittamaan vastausta hänelle, mutta hän ei

löytänyt mieleisiään sanoja, ja hän repi kirjeen toisensa perästä

kappaleiksi. Hän oli lähettänyt sanomaan, ettei hän voi oikein

hyvin, eikä tahdo illallista. Mutta yht'äkkiä tuli hän ajatelleeksi,

että kirjeen tuoja oli jo mahdollisesti lähtenyt. Hän syöksyi alas

portaita ja asettui "paratiisiin" vievän oven taa. Ei, jumalan

kiitos, sieltä kuului hänen äänensä. Se oli tyyni ja varma, mutta

hänen isänsä puhui kiivaasti ja käveli edestakaisin lattialla. He

puhuivat hänelle tuntematonta kieltä. --

Vieras oli odottanut kauan "paratiisissa", ennenkuin mr Plummer

suvaitsi näyttäytyä. Hän näytti äkäiseltä astuessaan sisään;

varmaankin joku kerjäläinen. Vieras nousi seisomaan. He katselivat

toisiaan pitkän aikaa. Lopullisesti sanoi vieras intiaanien kielellä:

-- Hyvää iltaa, isä! Terveisiä äidiltä! Mr Plummer säpsähti, tarttui

molemmin käsin pöydän reunaan ja tuijotti vieraaseen.

-- Et suinkaan liene George Washington? -- kuiskasi hän. -- Sen nimen

oli hän antanut pojalleen, sillä hän oli syntynyt Washingtonin

syntymäpäivänä.

-- Olen kyllä, vastasi poika tyynesti. -- Luulit kai, että äiti ja

minä olimme kuolleet ja kuopatut, mutta me elämme molemmat.

Plummer katseli pelokkaana ympärilleen saadakseen selville, että he

todellakin olivat kahden kesken, ja sanoi kuiskaten:

-- Mitä tahdot? On parasta, että puhumme intiaanikieltä.

-- Tahtoisin tietää mitä isäni aikoo tehdä minun hyväkseni.

-- Sinun hyväksesi? Olethan suuri ja väkevä, voit auttaa itse

itseäsi, niin on isäsi tehnyt.

-- Luulit kai tehneesi kylliksi, kun ajoit äitini ja minut jylhään

metsään varustettuasi meidät muutamilla sadoilla dollareilla. Mutta

minä en olekaan suotta mr Plummerin poika, olen oppinut antamaan

arvoa rahalle.

-- Mitä tahdot?

-- Siitä sahasta, jonka ennen omistit Wisconsissa on nyt puoli

myytävänä, se on sinun ostettava minulle.

-- Oletpa todella hyvin vaatimatoin. Puoli sahalaitosta tällaisena

aikana, jolloin kellään ei ole rahaa.

-- Muussa tapauksessa saat luvan vakuuttaa minulle perinnöstä yhtä

suuren osan, kuin veljeni ja sisarenikin saavat.

-- Jaha, eikö enempää, keskeytti mr Plummer ivallisesti.

-- Ei, se riittää, vastasi poika järkähtämättömän tyynesti.

-- Mutta minä sanon sinulle, ettet koskaan sitä saa. Luulet voivasi

kääriä minut vaikka sormesi ympärille siitä syystä, että sattumalta

olet minun poikani. Voinhan minä sen yksinkertaisesti kieltää, sanoi

mr Plummer tulistuneena.

-- Siihen on Wisconsissa tarpeeksi todistajia, väitti poika.

-- Ja mitä aiot tehdä siinä tapauksessa, että minä kieltäydyn

täyttämästä häpeämätöntä pyyntöäsi? Aiotko alkaa oikeudenkäynnin?

-- En aluksi, vastasi poika. Mutta minä jään tänne, istun pöytään

teidän kanssanne ja kerron kaikille ihmisille ja ilmoitan

sanomalehdille, että mr Plummerilla on toinen vaimo Wisconsissa, sekä

ettei hän ole ollut turhan tarkka hakeakseen laillista avioeroa.

Mr Plummer käveli edestakaisin, kuten haavoitettu leijona häkissään.

Hän sieppasi erään pöydällä olevan paperin ja repi sen pieniksi

paloiksi.

-- Sinä olet oikea perkele, mutisi hän.

Georg Vashington ei antanut peloitella itseään. Hän istui tyynesti

tuolillaan ja otti käteensä sanomalehden, jota hän oli lukenut mr

Plummeria odotellessaan. Isä seisahtui hänen eteensä. Oikeastaan oli

tuo poika kaunis mies.

-- Georg, minä ostan sinulle sen sahan, sanoi hän.

-- Koko sahanko? -- kysyi poika.

-- Niin, kaikki, jatkoi Plummer, mutta sillä ehdolla, että sitten

olemme kuitit. Se on paljoa enemmän, kuin sinun perintö-osasi.

-- Hyvä!

-- Ja sitten sinä et enää koskaan tule Minneapolikseen.

-- Sitä minä en lupaa. Minä tulen, kun minua haluttaa ja kun te

tarvitsette minua.

-- Kun me tarvitsemme sinua, niin, mutta ei silloin, kun sinä

tarvitset meitä. Tule silloin, kun me lähetämme hakemaan sinua, mutta

älä ennen.

-- Koetan tehdä niin, mutta en lupaa mitään... Ja milloin päätämme

sahan oston?

-- Huomenna yhdentoista aikaan konttoorissani. Tässä on nimikorttini.

Ravintolassa saat tietää, missä konttoori on. On paras, että menet

sinne yöksi, sillä jos jäisit tänne, herättäisi se epäilystä. Minä

maksan ravintolalaskusi, mutta sinun on pidettävä salassa syntyperäsi.

-- Kyllä, kumminkin toistaiseksi.

Mr Plummer oli yht'äkkiä tullut odottamattoman myöntyväiseksi.

Lopullisesti kyseli hän pojaltaan, kuinka hän ja äitinsä olivat

voineet, ja he erosivat vihdoin parhaina ystävinä. George Washingtonin

mentyä seisoi mr Plummer hetkisen vaiti. Sitten pudisti hän päätään

ja huoahti.

-- Kunhan nyt vaan ei tulisi useampia vaimoja ja lapsia vielä noilta

Missisippimatkojen ajoilta. Se vaan vielä puuttuisi! Niin, niin,

oikeastaan ei pitäisi koskaan mennä naimisiin.

Ja Plummer nousi mennäkseen paremman puoliskonsa luo.