VII.

Frankin ennustus Agneksen oppilaiden saamisesta toteutui. Niin

paljoa ei Plummerilaisilla ollut koskaan vieraita käynyt, kuin

nyt, ja kaikki tahtoivat musiikkituntia lapsilleen. Luonnollisesti

tahtoivat he samalla vilahdukselta nähdä nuorta, kaunista kreiviä.

Agneksen kaksinainen asema talossa, palvelustyttönä kreivin poissa

ollessa ja arvokkaana vieraana hänen läsnäollessaan, kävi ennen

pitkää vallan sietämättömäksi niin hyvin hänelle itselleen, kuin

mrs Plummerillekin. Eräänä iltana riensi hän päästyään vapaaksi

päivän huolista norjalaisen ystävättärensä Dina Nilsenin luo. Hän

oli erään työväen piireissä hyvin tunnetun Daniel Nilsenin tytär.

Nilsen oli aina valmis esiintymään työväen puolesta, ja oli terävän

puhetapansa tähden pelätty sekä työväen joukossa että konttoorissa.

Hän työskenteli sillä rautatierakennuksella, missä Plummer oli

yhtenä tirehtöörinä. Dina työskenteli lumppujen lajittelijana

eräässä paperitehtaassa. Agnes tapasi perheen illallispöydän ääreen

kerääntyneenä pienessä, sievässä kodissa etelä-Minneapoliksessa.

-- Ettekö vielä ole tullut tämän pitemmälle? -- sanoi Agnes

astuessaan kynnyksen yli.

-- Isä tuli niin myöhään työstä tänään; eräs veturin pyörä oli

rikkoutunut, sanoi Dina. -- Mutta otahan tuoli ja istu!

Isä, joka oli jokseenkin kuuro, ei kuullut mitä sanottiin. Hän

nyökkäsi vaan Agnekselle ja osoitti tuolia.

-- Noh, mitä uutta kapitaalimaailmasta? -- kysyi hän Agneksen

istuttua. -- Kuinka monta tuhatta isäntäsi on peijannut farmareilta

viime viikon ajalla.

Ja Daniel Nilsen nauroi niin, että valkoiset hampaat loistivat.

-- Anna kapitalistien olla rauhassa syödessäsi, isä, sanoi poika,

kaunis, kuusitoistavuotias nuorukainen, joka oli punastunut Agneksen

huoneeseen astuessa.

-- Isä on aivan kuin härkä, joka tahtoo puskea nähdessään punaista,

sanoi Dina kaataessaan kahvia kuppeihin. -- Niin pian kuin joku

seikka muistuttaa häntä jostain kapitalistista, on hän kuin tuli

ja leimaus. Ja nyt sinä Agnes olet tullut hänelle sellaiseksi

ärsyttäjäksi senjälkeen kun tulit Plummerille.

-- Vai niin, sitten sinusta täytyy tulla yksi lisää, Dina, vastasi

Agnes. -- Tulen juuri pyytämään sinua ottamaan minun palveluspaikkani.

-- Muutatteko, neiti Agnes, kysyi poika kiihkeästi.

-- Minä olen saanut virkaylennyksen, vastasi Agnes leikillisesti. --

Minusta tulee nyt isoinen musiikinopettajatar Minneapolikseen.

Ja Agnes kertoi, mitä oli tapahtunut.

-- Jahah, se Frank mielistelee sinua niin, sanoi Dina. -- Pidätkö

sinä hänestä?

-- Hän on iloinen ja ystävällinen, vastasi Agnes tyynesti, muutoin

hän lienee samanlainen, kuin muutkin Minneapoliksen keikarit.

Poika punastui taas ja teroitti korviansa. Agnes oli ollut hänen

leikkitoverinsa ja hyvä enkelinsä vanhassa kotimaassa, missä he

olivat olleet naapurukset. Nyt oli hän rakastunut häneen korviaan

myöten kaikessa hiljaisuudessa. Ei hän ajatellutkaan koskaan

saavansa häntä omakseen; siinä suhteessa oli Agnes siksi paljo häntä

korkeammalla ja sitä paitsi oli hän vanhempikin. Mutta hän piti häntä

kaiken naisellisen kauneuden ja rakastettavaisuuden ihannekuvana.

-- Ja tiedätkö mitä minä olen tämänpäivän sanomalehdissä nähnyt,

Dina, sanoi Agnes ja levitti erään sanomalehden polvilleen.

Katsohan!... "Se tunnettu norjalainen laulajatar, neiti Agnes

Pryts aikoo asettua asumaan Minneapolikseen antaakseen laulun ja

pianonsoiton opetusta. Se oli hän, joka hämmästytti vieraat Plummerin

suurissa pidoissa. Hän asuu mr ja mrs Plummerin luona". Mitäs tästä

sanot?

-- Ja tuon on Frank tehnyt kysymättä neuvoa sinulta?

-- Aivan omin lupinsa. Hän on luvannut hankkia minulle oppilaita.

-- Hän on rakastunut sinuun, Agnes, sanoi Dina hymyillen.

-- No niin, olkoon hän nyt rakastunut tahi ei, kaikissa tapauksissa

saat sinä ottaa minun paikkani. Olethan jo kyllästynyt tehtaan

työhön. Lieneekin kauheata seisoa päivät pääksytysten tuossa

vastenmielisessä hajussa ja pidellä vanhoja rääsyjä. Kolme dollaria

viikossa on koko hyvä palkka, ja he ovat sangen kelvollisia ihmisiä.

Dina mietti.

-- Se riippuu siitä, mitä isä sanoo, vastasi hän viimein.

-- Mitä te nyt supatatte? -- sanoi Daniel Nilsen, joka tällävälin oli

jauhanut hienoksi pihvinsä vahvojen leukojensa välissä.

-- Agnes kysyy, tahtoisinko minä ottaa hänen paikkansa Plummerilla,

huusi Dina isänsä korvaan.

Daniel Nilsen pani pois kahvelin.

-- Plummerilla? -- sanoi hän ja hänen sieramensa laajenivat ikäänkuin

hän olisi vainunnut kapitalistia.

Dina sai luvan huutaa koko historian hänen korvaansa.

-- Minä luulisin sen tekevän minulle hyvää, isä. On kovin vaikeaa

seisoa aamusta iltaan tehtaassa, sanoi Dina lopuksi.

Isä heitti sanomatonta rakkautta uhkuvan katseen tyttäreensä ja

lausui:

-- Tiedätkö, Dina, että se mies on ryöstänyt kuulon minulta?

-- Ei, nyt sinä et ole oikeudenmukainen, isä, keskeytti Dina. --

Eihän hän voi auttaa sitä, että työsi on raskasta ja vaivaloista.

-- Hm... hm! -- mumisi Daniel.

-- Ja työskentelethän edelleenkin hänen palveluksessaan. Eihän tuo

liene minulle pahempaa, kuin sinullekaan, väitti Dina.

-- Taitaa niin olla, sanoi Daniel. -- Mutta voitko joka päivä, kuten

ennenkin, tulla kotiin laittamaan minulle illallisen?

-- Toivon voivani, vastasi Dina.

-- Ilta-askareista pääset puoli seitsemältä. Voithan pidättää

itsellesi oikeuden päästä silloin kotiin hetkiseksi, sanoi Agnes. --

Kerro heille, miten asia on.

Muori saa, kuten tähänkin asti tulla sytyttämään tulen ja panemaan

perunat pataan, minä ostan tullessani pihvin, aivan kuin nytkin.

Kaikkihan jää aivan entiselleen, isä, sanoi Dina.

-- Ja kun minä sitten saan paikan konttoorissa, niin työskentelemme

kaikki Plummerin palveluksessa. Silloin tulee siitä Plummer & C:o,

puuttui puheeseen poika, Arne.

-- Niin, ja kun sitten Agnes ja Frank lyöttäytyvät yhteen, sanoi Dina

piloillaan -- niin...

-- Älä puhu tyhmyyksiä, Dina, keskeytti Agnes. -- En menisi Frank

Plummerin vaimoksi koskaan, en, eikä hänkään minusta välittäne.

Arnen silmät loistivat, mutta hän oli vaiti.

Ennenkuin Agnes lähti, sovittiin siitä, että Dina ottaisi hänen

paikkansa Plummerilla ja saapuisi sinne jo seuraavana aamuna.

Agnes muutti äitinsä luo, ja päätettiin, että äiti lakkaisi ottamasta

ruokavieraita heti, kun Agneksen opetustunnit rupeaisivat menestymään.

Kun he eräänä päivänä istuivat kahden vierashuoneessaan, soi etehisen

kello. Äiti meni avaamaan, sillä Agnes ei voinut jättää työtänsä.

Ulkopuolella seisoi mies, joka siihen määrään muistutti "tramp'ia"

[amerikalaisen kiertävän sällin, maantiemittarin nimitys], että

rouva Pryts joutui kiusaukseen vetää oven kiinni juuri hänen nenänsä

edessä. Hänen vaatteensa olivat kuluneet, mutta hyvin harjatut.

Päässä oli hänellä silkkihattu, jonka alta pisti esiin juopon

pöhöttyneet kasvot.

-- Minä en tule kerjäämään, rouva Pryts, enkä myöskään tahdo millään

tavalla tunkeilla sanoi mies. -- Mutta minä olen tuntenut miehenne

vanhassa kotimaassa. Otaksun nimittäin, että minulla on kunnia

puhutella rouva Prytsiä?

Rouva Pryts katseli hämmästyneenä, tuntematta häntä, sekä avasi

puoleksi sulkemansa oven.

-- Näen, että sallitte minun astua sisään... tuhannet kiitokset!...

Minä en vaivaa teitä kauan läsnäolollani.

Ja mies astui sisään. Rouva Pryts avasi vierashuoneen oven. Agnes

nousi äkkiä nähtyään porstuassa tuon oudon haamun.

-- Tyttäreni Agnes... herra... niin, miksi minä nyt nimitän teitä?

-- Nimeni on Linner. Olen tehnyt monta vuoristomatkaa miehenne kanssa

ja syönyt monta ateriaa pöydässänne vanhoina hyvinä aikoina.

-- Ette suinkaan liene se iloinen, kiharatukkainen nuorukainen, jota

meillä oli tapana kutsua "salamaksi?"

-- Kyllä, se olen, vastasi Linner kumartaen. -- Kiharainen tukka, se

on osaksi jälellä vielä, mutta iloisuus... no niin, elkäämme huoliko

tulla sentimentaalisiksi.

-- Minä en olisi tuntenut teitä.

-- Enkä minäkään teitä, rouva Pryts. Silloin olitte nuortea ja

iloinen; nauroitte ja lauloitte aamusta iltaan, olitte aina valmis

pilaan ja huvituksiin... no niin, aika muuttaa paljon! Mutta kun

te kannatte harmaita hiuksianne ja kalpeita kasvojanne kunnialla

todistaen kärsimyksistä ja taistelusta nurjaa kohtaloa vastaan, käyn

minä ympäri kuni elävä todistus omasta alennuksestani. Vaivaako teitä

neiti Agnes, että istun niin lähellä? En tahtoisi sokaista teitä

ympäröivää ilmaa paloviinahöyryllä.

-- Ei ollenkaan, vastasi Agnes, kun Linner veti tuolinsa ulommaksi

hänestä.

-- Mitä toimitte nykyään, herra Linner? -- kysyi rouva Pryts.

-- Mitäkö toimin? Hm...

Linner naurahti. Hän istui hetkisen pää painuksissa.

-- Oletteko kuullut, kuinka karhua opetetaan tanssimaan? -- kysyi hän

vihdoin katsoen ylös.

-- Emme.

-- Kuumennetaan metallilevy ja ajetaan karhu sille sekä soitetaan

samalla iloista säveltä posetiivilla. Karhun käpälöitä polttaa

eikä se voi olla sekuntiakaan paikallaan, vaan hyppii ja tanssii

tuskissaan. Ja iloista säveltä soitetaan ja koe uudistetaan, kunnes

karhu on oppinut. Ja joka kerran, kun se sitten kuulee sävelen,

nousee se tahdottomasti takajaloilleen ja tanssii, ikäänkuin se

tuntisi levyn polttavan jalkojansa. Minä olen tuollainen karhu;

posetiivia väännetään ja karhu tanssii.

Agnes katseli häntä levottomasti, mutta rouva Pryts sanoi hiljaa:

-- En ymmärrä teitä?

-- Minua ilahuttaa, että ette ymmärrä, vastasi Linner. -- Minä

olen toisin sanoen ilveilijä, vehkeilijä eli miksi tahtoisitte

sitä nimittää, eräässä sellaisessa paikassa, mihin ei teidän eikä

tyttärenne pidä mennä.

-- Mutta ettekö voi saada jotain muuta tointa?

-- Myöhäistä, rouva Pryts... myöhäistä!... Ei kelpaa enää. Täytyy

juoda pysyäkseen hengissä. Jos minä lakkaan, tulen juoppohulluksi ja

kuolen. Mutta... puhelkaamme hiukan menneistä ajoista, rouva Pryts!

-- Niin, minä muistan, että teillä oli tapana ottaa osaa mieheni

kalastusmatkoihin kesäisin.

-- Aivan niin, ne kalastusmatkat, ne olivat ihanoita, ja teidän

miehellänne oli aina oivallinen eväslaukku mukanaan. Te olitte hyvä

emäntä, rouva Pryts. Niin, konsulin virkistysjuoma se teki alun.

Mutta älkäämme nyt antautuko sellaisiin surullisiin mietiskelyihin...

Silloin minä olin nuori ja uljas, olisin voinut voittaa kokonaisen

maailman. Onhan minullakin ollut loisto-aikani, rouva Pryts. Olin

arvossa pidetty ja kunnioitettu; minulla olisi voinut olla kotikin,

jos ei se onnetoin...

-- Mikä teidät vei harhateille, kysyi rouva Pryts avosydämisesti.

-- Tapa ennen kaikkia, rouva Pryts. Toimeni -- asianajotoimi --

tuotti alinomaa mielenliikutuksia. Ajoin suuria asioita, missä olivat

tuhannet kysymyksessä, jopa henki ja kunniakin. Semmoisina hetkinä

tarvitsin minä jotain kiihoittavaa ylläpitääkseni rohkeutta ja

työvoimaa. Ja sitten se valtiollisen puhujan kiertävä elämä! Istutaan

ravintolassa, juodaan ja puhutaan politiikasta ja kiihoitetaan

toisiaan... Ja vihdoin tulee pahin kaikista...

-- Mitä se on?

-- Eräs nuori tyttö, joka oli antanut minulle luottamuksensa, se

viatoin, puhdassydäminen tyttö olisi tullut pelastajakseni, mutta

yht'äkkiä hän kuoli -- sydänhalvaukseen. En saanut rauhaa yöllä

enkä päivällä. Minun täytyi juoda, juoda, juoda, ja niin... niin se

kävi. Elämä on kovaa, rouva Pryts ja kuitenkin... kuitenkin on se

enimmäkseen oma syymme.

Linner antoi päänsä vaipua. Sitten hän nousi äkkiä.

-- Pyydän anteeksi, että olen viivyttänyt teitä näin kauan, sanoi

hän. -- Olen niin usein ajatellut tulla katsomaan teitä, vaan en ole

uskaltanut. Kartan mielelläni kunnon ihmisiä, mutta tällä kertaa tuli

mieliteko liian voimakkaaksi... Missään tapauksessa en vaivaa teitä

enää.

-- Ja minä aijoin juuri pyytää teitä käymään väliin tervehtimässä

meitä, sanoi rouva Pryts.

Linner katsoi ihmetellen häntä.

-- Tarkoitatteko todellakin mitä sanotte, rouva eli onko se vaan

tavallista kohteliaisuutta. Ettekö todellakaan pidä vastenmielisenä

minun seuraani?

Kyyneleet tulivat rouva Prytsin silmiin.

-- Näen kyyneliä silmissänne, rouva Pryts, huudahti Linner. -- Kiitos

niistä! Saan siis joskus tulla? Koetan sovittaa tuloni silloin, kun

ei ole vieraita, kuten nytkin. Ette tiedä, kuinka onnelliseksi olette

tehneet minut tänään... Kunniallisia ihmisiä, jotka eivät halveksi

minua... voi! Koetan pitää huolen, ett'en tule juovuksissa. Kiitos

tästä hetkestä! Jumala teitä siunatkoon!

Kumartaen poistui Linner ovesta.

-- Tiedätkö äiti, hän oli kauhea, sanoi Agnes hänen mentyään.

-- Niin, hän oli kauhea, sanoi äiti katsoen hänen jälkeensä

ikkunasta, kun hän arastellen hiipi pitkin seiniä. -- Konsulin

virkistysjuoma, se oli alku, mutisi hän. -- Mies raukka! Jos voimme

tehdä jotain hänen hyväkseen, Agnes, niin sitä emme saa laiminlyödä.

Se on meidän velvollisuutemme.