Kreivi ja Frank olivat suunnanneet kulkunsa Washington avenuea
alaspäin. Koreiden kauppapuotien valot olivat jo aikoja sitte olleet
sammutettuina. Yksi ainoa liekki valaisi niitä, jotta vartioiva
poliisikonstaapeli voi nähdä, ett'ei sisällä ollut ketään, joka
tahtoi anastaa lähimäisensä omaisuutta. Kadut olivat melkein
tyhjät. Oli toisenlaista kuin Pariisissa, missä vaunujen jyrinä ja
ihmisten sorina piinaa korvia yötä päivää, missä iloiset nuoret
miehet istuskelevat kahvikuppiensa, à la glace'nsa eli viinilasinsa
ääressä kahviloiden ulkopuolella, ja missä kuulee naurua,
musiikkia ja viinurien kutsuhuutoja siihen aikaan, jolloin kaikki
rehelliset yankeet ovat vetäneet yömyssyn korvilleen ja uneksivat
vehnäkeinotteluista ja muista liikeasioista heidän vaimojensa
tarkastellessa puoliavoimin silmin uutta jalokivikoristetta, joka
päivän kuluessa on ollut näytteillä Elliotilla. Minneapolis näyttää
öiseen aikaan kunnialliselta, oikein puritaanikaupungilta. Ei mitään
pyntättyjä naisia, jotka ahdisteleisivat kysymyksillään, ei mitään
lörpötteleviä nuoria herroja, jotka keskusteleisivat teaattereista ja
politiikasta, näy kaduilla. Korkeintaan voi pari kolme renttua vaania
jossain pimeässä sopessa ja mätkäyttää ohikulkijaa hiekkapussilla
päähän anastaakseen hänen rahansa tahi kellonsa, jos hänellä
sellaisia sattuu olemaan.
Mutta kunniallisuus ei missään tapauksessa ole niin suuri, kuin
näyttää. On olemassa sellaista, josta sanotaan "kulissien takana".
Ja Minneapoliksessa tapahtuu paljon kulissien takana. Sanomalehdissä
kerrotaan, että se taikka se paha on poistettu, mutta todellisuudessa
se on vaan muutettu -- kulissien taa. Ja ylpeästi kantaa kaupunki
kaunista siveellistä ulkokuortansa, kuten amerikalainen sunnuntai.
Mutta kukaan ei puhu, mitä tapahtuu kulissien takana. -- Frank oli
vienyt kreivin variété-teaatteriin, missä he olivat ihailleet naisten
kauniita muotoja, ja nyt he ohjasivat kulkunsa Vicollet houseen,
erääseen kaupungin hienoimpaan hotelliin. Frank kuiskasi jotain
ovenvartijan korvaan. Hän hymyili, antoi molemmille lipun ja mainitsi
n:o 57. Frank nousi hiljaa portaita ylös ja kreivi seurasi häntä.
Neekeri käveli edestakaisin, kuin mikä Cerberus 57:n edustalla. Hän
alkoi näyttää tuimalta, mutta kun Frank antoi hänelle liput, vetäytyi
hän kohteliaasti sivulle ja antoi heidän astua sisään. Huone, johon
he tulivat oli jotenkin yksinkertaisesti kalustettu, mutta sen sijaan
valaistu häikäisevästi. Paksut verhot estivät valon tunkeutumasta
akkunoista kadulle. Parhaiten valaistu esine huoneessa oli vihreä
pelipöytä. Tämän ympärillä istui joukko vanhempia ja nuorempia
miehiä. Kaikilla oli tuo pelaajille omituinen levotoin ilme silmissä,
sekä huulilla surutoin hymy, johon samalla sekaantui katkera piirre,
kun joku kultakasoista joutui vastapelaajan omaisuudeksi. Kuulut
vaan ilmoittajan yksitoikkoinen: musta -- punanen... ja kultakasat
vaihtoivat omistajaa.
-- Tämähän näyttää oikein europalaiselta, kuiskasi kreivi Frankille.
-- Aivan niin, me tulemme perässä, vastasi Frank.
-- Minä luulin, että kaikki pelihuoneet olivat hävitetyt
Minneapoliksesta, sanoi kreivi.
-- Niinhän ne ovatkin, vastasi Frank lyhyesti.
-- Ovatko? -- sanoi kreivi naurahtaen.
-- Luonnollisesti ei niitä sanomalehtien mukaan ole olemassa, vastasi
Frank nauraen. -- Haluttaako teitä koettaa onneanne, herra kreivi?
-- Kiitos, ei! Minä pidän sen suurena tyhmyytenä, vastasi Bradford,
enkä voi ymmärtää kuinka nuoret miehet voivat siihen antautua,
etenkin tällaisessa maassa, missä on niin helppo ansaita rahoja.
-- Sentähden juuri täällä pelataan, vastasi Frank. -- Mitä helpommin
rahoja saa, sitä nopeammin tahtoo ne menettää. Jos omistaa tuhansia,
tahtoo saada miljoonia ja pian. Mutta jos ette tahdo täällä mitään
tehdä, niin menemme; täytyy rientää saadaksemme nähdä ja kuulla
Linneriä.
-- Linner? Kuka se on?
-- Ettekö ole kuullut hänestä? Hän on yksi Minneapoliksen
tunnetuimpia henkilöitä. Hän on ollut asianajaja, niin, etevä
asianajaja, että hän ajoi melkein kaikki suurimmat oikeusjutut täällä
lännessä. Ei ollut jyryä, joka olisi voinut häntä vastustaa. Ja
valtiollisena puhujana oli hän hyvin kuuluisa. Mutta nyt hän on vanha
ja on juopottelemisella turmellut itsensä. Nyt ansaitsee hän leipänsä
laulaen ja soittaen eräässä kahvilassa. Hän soittaa merkillisen hyvin
viulua, tahi on ainakin soittanut. Hän houkuttelee kahvilaan monta
vierasta, sillä jos onnistuu saada hänet ärtymään, ei hän välitä
mistään, vaan rupeaa pitämään puheita, kuten menneinä aikoina. Mutta
meidän täytyy kiiruhtaa, sillä kahvila suletaan kahdeltatoista.
Frank ja kreivi astuivat erääseen Washington avenuen varrella
olevaan hienoon kahvilaan. Tavallisuuden mukaan olivat akkunaverhot
alaslasketut. Tarjoilupöydän päästä oli poikki lattian asetettu
kaide, minkä takana oli koko joukko pieniä pöytiä. Niiden ympärillä
istui muutamia hienompaan seurapiiriin kuuluvia nuoria miehiä
sikaareineen ja olutlasineen. Muutamat pureskelivat voileipiä.
Huoneen toisessa päässä oli kapea estraadi ja siellä istui kuuluisa
Linner kuin lintu häkissään. Hän haukotteli ja näytti uneliaalta.
Hänen vieressään lattialla oli viulu, ja pienellä pöydällä olutlasi
sekä muutamia voileipiä, joilla hän väliaikoina virkisti itseään. Hän
oli varmaan juuri lopettanut jonkun ohjelmanumeron. Hänellä oli oikea
taistelijan ruumis, leveähartiainen ja voimakas, mutta hänen kasvonsa
olivat punaiset ja pöhöttyneet. Punertavissa juopon silmissä oli
veltto katse, huulet sinertävät, nenä punainen ja turvonnut. Mutta
otsa oli korkea ja kaareva ja huolimatta korkeasta iästä -- hän oli
60 ja 70 välillä -- ympäröi sitä tuuhea, kiharainen, vaalea tukka.
Näki, että se oli hänen ylpeytensä, sillä hän oli sen taiteilijan
tavoin työntänyt korvien taakse niin, että se riippui alas hartioille.
Frank ja kreivi olivat hätäpikaa tarkastelleet häntä, sekä
lähestyivät sitte tarjoilupöytää puhellakseen isännän kanssa,
jolle Frank esitti kreivin sekä lisäsi hymyillen, että hän oli
tarkastelemassa Minneapoliksen salaisuuksia.
-- Se on oikein, vastasi isäntä päätään nyökäyttäen. -- On erittäin
hauskaa saada tutustua teihin. Mitä saan luvan tarjota herroille?
-- Mitä suvaitsette, herra kreivi? -- kysyi Frank. -- Ehkä vähän
konjakkia ja seltteriä?
Kreivi nyökkäsi. Kaiteen takana oli Linner juuri noussut seisomaan ja
huusi äänellä, joka ilmaisi että hän oli juonut paljon.
-- Hyvät herrat, nyt minä soitan kappaleen synnyinmaani vuorilta,
missä aurinko kerran valaisi onnellista lapsuuttani!
-- Bravo, Linner! Bravo! -- huusivat muutamat kuulijat ja paukuttivat
käsiänsä.
-- Nyt ne idiootit paukuttavat, ennenkuin tietävät, mille
paukuttavat, huudahti Linner pilkallisesti.
Hän suoristi itseänsä, tarttui viuluunsa ja sulki puoleksi
silmänsä. Hetkisen seisoi hän siinä asennossa. Sitten kuului
heikko, väräjävä ääni viulusta, se paisui, tuli yhä vahvemmaksi
ja yksi helkkyvä kansanlaulu seurasi toistansa kohisten hurjassa
epätoivon ja repäisevien epäsointujen sekamelskassa. Linner seisoi
edelleen suletuin silmin ja suuret kyyneleet vierivät pitkin hänen
poskiansa, mutta hän soitti, rajusti, hillittömästi. Samassa kreivi
ja Frank astuivat aitauksen sisäpuolelle. Heti alkoi kuulua pienien
pöytien luota: "Halloo Frank!" -- ja useimmat nuorista miehistä
tulivat heidän luoksensa ja Frankin täytyi esitellä heille uuden
vieraan. "Kreivi Ducroix, -- mr Bentley, mr Simpson, -- mr Hove
j.n.e." "_Happy to know, -- happy to see you, -- happy to make your
acquaintance, Sir!_" kuului joka suunnalta.
Mutta samassa kuului viulusta yksi ainoa särähtävä ääni. Linner oli
avannut silmänsä.
-- Ei, Jumala minua rangaiskoon, jos minä soitan jotain kunnollista
tuollaisille idiooteille, jotka eivät voi pitää suutaan kiinni.
Ja nyt alkoi hän pilkallisesti vääristellen soittaa _Yankee-doodlea_
laulaen ja tipsutellen ympäri estraadia. Yleisö nauroi ja taputti
käsiään.
-- Niin, niin, tää on juuri sopivaa teille! Se on amerikalaista
musiikkia; mutta te ette voi ymmärtää sydämen syvimpiä tunteita;
siihen te olette liiaksi muokkaamattomia... Mikä herätti teidän
keskuudessanne sellaisen hälinän, mikä pani teidät köyristelemään
selkiänne ja kumartelemaan aivan kuin olisitte katkeamaisillanne?
Minä olin kuulevinani sanan "kreivi". Arvatenkin joku europalainen
manto, joka on lähetetty tänne häväistysjuttuja pakoon. Ja nuori,
vapaa tasavaltainen Amerika ryömii heti polvillaan kuullessaan
tuollaisen nimen. Hävetkää! hävetkää, te nuoret amerikalaiset.
Nouskaa! Tuntekaa ihmisarvonne! Tehän olette päässeet kauemmaksi kuin
vanha Europa, joka taistelee vielä kreivien, paroonien ja muun roskan
kanssa!
Naurunräjähdys keskeytti hänet.
-- Antakaa hänelle anteeksi, hän on juovuksissa, kuiskasi Frank
kreiville.
-- Hänhän on verraton! Esitelkää minut hänelle, sanoi kreivi.
Frank meni esiraadin lähelle.
-- Herra Linner! Saanko esitellä teidät kreivi Ducroixille? --
Asianajaja Linner.
Linner tarttui kylmän kohteliaasti ojennettuun käteen ja asettui taas
entiseen asentoonsa.
-- Katsokaa nyt, hyvät herrat, näitä kahta, sanoi hän. -- Tuossa
seisoo kreivi, jolla on nimi, mikä voi vääntää yankeilta leukaluut
sijoiltaan, nuori, kaunis, luultavasti vähän elähtänyt kreivi, joka
on katselevinaan minua alaspäin, säälivin silmäyksin, vaikka hän nyt
sattuu olemaan minua alempana. Ja tässä seisoo asianajaja Linner,
asianajaja, -- niin, juoppo hylky, joka nyt soittaa kahvilassa
idiooteille. Kumman te meistä valitseisitte, ystävät? Kumpi meistä on
enemmän toimittanut maailmassa? Te yankeet, te olette kylliksi tyhmiä
ja tietämättömiä uskoaksenne, että hän tuossa on tullut maailmaan
silkkihatussa ja kannuksissa. Ei, hän on ollut yhtäläinen alastoin,
kirkuva kakara, kuin te ja minä. Mutta sen sijaan, että hän olisi,
kuten muut kunnon ihmiset ollut pakotettu tekemään työtä, kehittämään
aivojansa, sydäntänsä ja tahtoansa taisteluun olemassa olonsa takia,
on hänen ajatuksensa seisahtanut, hän on tietämättään, tahtomattaan
tullut osalliseksi kaikesta. Ruoka on pistetty hänen suuhunsa,
palvelijat ovat juosseet hänen asioillansa, ruoska on työnnetty hänen
kouraansa, jotta hän sillä huitoisi alustalaistensa korvuksia, rahaa
on satanut hänelle taivaasta, ja häntä on kunnioitettu mahtavana --
tyhjäntoimittajana! Mutta minä, hyvät herrat, minä olen taistellen
kulkenut eteenpäin voittaakseni henkisen ylevämmyyden, ja minä
olen voittanut sen. Minä halkoilin pilviä, kuin kotka. Oli aika,
jolloin teidän epärehelliset raharuhtinaanne vapisten pelkäsivät
minun terävää kieltäni, jolloin minun valtiolliset vastustajani
purivat hampaitaan, kun minä kukistin heidän ehdokkaansa. Ja
nyt, -- hän sulki silmänsä ja suu vetäytyi puoleksi pilkalliseen
hymyyn, -- ja nyt, nyt minä olen uhrannut ruumiini ja sieluni
raittiusharrastuksiin. Nyt kuljen ympäri peloittavana esimerkkinä
siitä, mihin juoppous vie... Ja nyt, hyvää yötä, hyvät herrat!
Kuulen, että kello lyö kaksitoista, silloin lähestyy minun
vapautukseni hetki. Hyvää yötä, herra kreivi! Jumala suokoon teille
voimia sulattamaan kreivillisyyttänne täällä Amerikassa!
Linner poistui kumarrellen viulu kädessä perällä olevasta ovesta,
mutta kreivi ja Frank lähtivät kotiin.
-- Se mies on nero! Suuri vahinko häntä, huudahti Bradford, kun he
taas olivat päässeet kadulle.
-- Hänellä ei näytä olevan kovin korkeat ajatukset teistä,
europalaisista aatelismiehistä, sanoi Frank leikillisesti.
-- Ei tunnu olevan, vastasi kreivi naurahtaen.