Sivistynein nainen Plummerin talossa oli palvelustyttö. Hän oli
norjalainen ja kuului arvossapidettyyn perheeseen. Hänen isänsä
oli ollut Norjan rikkaimpia miehiä. Mutta varomaton keinottelu ja
takaussitoumukset olivat kukistaneet hänet ja saattaneet koko perheen
puille paljaille.
Isä oli menettänyt kokonaan rohkeutensa surusta, mutta äiti
oi; koonnut viimeisetkin voimansa ja ruvennut ottamaan vastaan
ruokavieraita pääkaupungissa. Ahkeruudella ja säästäväisyydellä
sai hän pysytetyksi perheen hengissä. Mutta silloin alkoi mies
keinotella omintakeisesti. Yritys ei onnistunut ja velkojat kävivät
armotta käsiksi vaimon omaisuuteen, sillä Norjassa ei naineella
naisella ole oikeutta hallita tulojansa eikä yksityistä omaisuuttaan.
Epätoivoisena pakeni silloin äiti lapsineen pois sellaisesta
maasta, missä hän ei saanut pitää hallussaan kunniallisesti
ansaitsemiansa rahoja. Hän etsi itselleen turvapaikan Amerikassa,
sekä alkoi Minneapoliksessa ottaa vastaan ruokavieraita. Ankaralla
säästäväisyydellä kannatti se töin tuskin. Mutta vanhin tytär,
Agnes, sai itse pitää huolen toimeentulostaan. Hän oli reipas
tyttö ja tarttui yhtä mielellään aikaisemminkin käsiksi ankaraan
työhön. Hän oli saanut palveluspaikan Plummerin talossa. Alussa
tuntui hiukan raskaalta kaikenmoisiin puuhiin tottuminen, mutta
hänellä oli hyvä tahto ja nyt meni jo kaikki, hyvin. Hänen, joka
ennen oli aikansa käyttänyt soitantoon ja lukemiseen, ja jonka
oli vaan tarvinnut vetää kellon nyöristä saadakseen käskynsä
täytetyiksi, täytyi nyt joka maanantai-aamu kello neljältä seisoa
pesupytyn vieressä, sekä melkein menehtyä silitysuunista tulevaan
kuumuuteen. Hänen täytyi laittaa kaikki makuusijat ja ravistella
raskaita mattoja, niin että käsivarsia pakotti. Hänen suurin ilonsa
oli toisten poissa ollessa istuutua suuren flyygelin ääreen ja
muistella vanhoja loistokappaleitaan, joilla hän oli saavuttanut niin
suurta mieltymystä kotoisissa konserteissa, sekä laulaa norjalaisia
kansanlaulujaan lempeällä, miellyttävällä äänellään. Kun hän
silloin kuuli rouvan soittavan etehisen kelloa, riensi hän avaamaan
tomuviuhka kädessä.
-- Minä luulin kuulleeni jonkun soittavan, sanoi rouva. -- Onko
täällä joku?
-- Ei. Minä vaan pyyhkäsin tomun koskettimilta, vastasi Agnes.
-- Se oli oikein. Pidä sinä kaikki puhtaana ja hienona, sanoi rouva
ja purjehti sisään.
Erään kerran Agnes kuitenkin joutui hämilleen. Istuessaan yksinään
tuossa suuressa huoneessa kotoisiin haaveiluihinsa vaipuneena, kuuli
hän äkkiä takanaan kättentaputusta ja hyvähuutoja. Hän kääntyi
äkkiä ympäri pianotuolilla, ja -- siinä seisoi talon poika, nuori
Frank-herra hänen edessään. Agnes punastui eikä tiennyt mitä sanoisi.
-- Jaha, te soitatte, Agnes, sanoi Frank ja hymyili niin, että
valkoset hampaat loistivat.
-- Kuinka te voitte tulla...? Agnes ei ehtinyt sanoa loppuun ajatusta.
-- Kuinka osasin hämmästyttää teitä? Joo, sen minä sanon teille,
vastasi Frank. -- Minulla on avain isän "paratiisiin" ja voin siis
kulkea takaoven kautta. Menin juuri hakemaan jotain, mitä isä oli
unohtanut. -- Mutta tehän olette oikea taiteilijatar.
-- Ooh... minä olen soitellut hiukan entisaikoina, sanoi Agnes
hämillänsä.
-- _By Jove!_ Se oli jotain aivan toista, kuin sisar Fannyn renkutus.
Ja tehän laulatte, kuin satakieli.
-- Minä en laulanut, minä hyräilin vaan, vastasi Agnes.
-- No, te voitte kutsua sitä miksi hyvään, mutta kaunista se oli.
Siinä oli ajatusta eli tunnetta kuten sanotaan. Mutta mitä kaunista
se olikaan, jota te lauloitte?
-- Norjalaisia kansanlauluja.
-- Jaha... Minusta tuntui kuin joku olisi itkenyt. Tekö itkitte vai
sävel?
-- Ooh, tunsin itseni vaan niin omituisen surulliseksi muistellessani
vanhoja aikoja ja vanhaa kotimaata, sanoi Agnes kyyneleet silmissä.
-- Tehän olette Norjasta, eikö niin?
-- Kyllä, herra Plummer.
-- Eikö se ole merkillinen maa, raaka ja kylmä, paljaita kiviä, eikö
totta? Minä luulin siellä asuvan jotain eskimolaisia.
-- Aivan niin, ehkä me olemme sellaisia, sanoi Agnes hymyillen.
-- Mutta tehän olette aivan muiden ihmisten näköisiä. Minä luulin
teidän käyvän nahkoihin puettuina.
-- Ja syövän harmaata kiveä sekä imeskelevän silavaa? kysyi Agnes
voimatta pidättää nauruaan.
-- Niin, jotain sentapaista, vastasi Frank vilpittömästi. -- Mutta
tämä keksintö täytyy minun totisesti ilmoittaa isälle ja äidille.
-- Ei, älkää tehkö sitä, herra Plummer! Silloin minä tulen
onnettomaksi.
-- Onnettomaksi? Miksi niin?
-- Minä lupaan teille olla koskaan koskematta pianoon, jos ette sano
mitään.
-- Ei, mutta teidän juuri pitää koskea siihen, teidän, joka osaatte
soittaa.
-- Mutta kun minä niin sydämellisesti pyydän.
-- Niin, mutta minä en ymmärrä... Noh, yhdellä ehdolla.
-- Millä sitte?
-- Että te soitatte minulle joskus, kun olemme kahden kesken.
-- Teen sen, mutta te ette saa sitä sanoa kenellekään.
-- Ja vielä yksi ehto! Että te soitatte ja laulatte, kun minä pyydän
teitä isän ja äidin puolesta.
-- Niin, mutta eiväthän vanhempanne tiedä...
-- Se on yhdentekevä. Lupaatteko minulle sen? Muutoin minä
kielittelen.
-- Lupaan sen. Ja nyt saatte antaa anteeksi.
Agnes nousi poistuakseen, mutta Frank huusi hänet takaisin.
-- Kuulkaas, Agnes,... tiedättekö että te olette kaunis? sanoi hän ja
asettui hänen eteensä.
-- Olenko? Noh, sehän on hyvä minulle, vastasi hän nauraen.
-- Mutta se ei todentotta ole hyvä minulle. Tahdotteko suostua vielä
kolmanteen ehtoon?
-- Mikä se olisi? Minusta rupeaa tulemaan aivan liian monta ehtoa.
-- Että annatte minulle suutelon, sanoi hän ja levitti käsivartensa
häntä kohden.
Agnes heitti leimuavan silmäyksen häneen, oikaisihe suoraksi, astui
askeleen taaksepäin ja sieppasi tomuviuhkan, ollakseen valmiina
lyömään.
-- Te ette koske minuun! Hoitakaa te _businessinne_, minä hoidan
omani!
Ja hän meni pystypäisenä ulos ovesta ja paiskasi sen kiinni.
Nuori Plummer seisoi siinä aivan ällistyneenä.
-- Tulimmainen, kuinka ylpeä tyttö! -- mutisi hän, pisti kädet
housuntaskuihin ja meni ulos.
Kului joku aika ja koko tapaus näytti unohtuneen. Frank seurasi
Agnesta katseillaan, kun hän passasi ruokapöydässä, mutta hän ei
ollut tehnyt uutta yritystä lähestyäkseen häntä. Oli kesäkuu.
Fanny-neiti oli kahdeksan päivää kestävällä vierailumatkalla erään
ystävättären luona Minnetonkassa. Perhe istui juuri päivällispöydässä
ja vanha Plummer otti vapauden röystellä oikein perinpohjaisesti,
kun saapuvilla ei ollut ketään vierasta. Silloin toi eräs poika
sähkösanoman mr ja mrs Plummerille. Se oli Chicagosta. Mrs Plummer
tuli oikein levottomaksi, ja sillä aikaa, kun hänen miehensä
kirjoitti kuitin ja toimitti pois pojan, oli hän jo repinyt
sen auki ja lukenut. Mutta hänen kasvonsa saivat tyhmyyttä ja
hämmästystä osoittavan ilmeen. Hän katseli ja käänteli sitä, silmäsi
päällekirjoitusta, mutta ei tullut sen viisaammaksi. Sitten hän
ojensi sähkösanoman miehelleen.
-- Minä en ymmärrä sanaakaan, sanoi hän ja pudisti päätään.
-- Etkö osaa lukea kirjoitusta? -- sanoi hänen miehensä mahtavasti,
asetti silmälasit könkkänenälleen ja otti sähkösanoman. Hän piti
sitä päivää vastaan ja tuijotti siihen, mutta hänen kasvonsa saivat
vähitellen samanlaisen ihmettelevän ja hämmentyneen ilmeen, kuin
hänen vaimonsakin.
-- Mitä tuhannen pentelettä...
-- Vaiti, Plummer, älä kiroa, -- sanoi hänen vaimonsa rauhoittaen.
-- Ooh, älä teeskentele, lausui Plummer. -- Mutta mitä ihmeellisiä
harakanvarpaita nämä ovat?
_Je ve... arriver comte Ducroix_. Onko se todellakin minulle? Aivan,
toden totta. Silloin se on varmaan joku ilveilijä joka tahtoo tehdä
pilaa minusta. Chicago... hm! Ja mitä sekamelskaa tämä on? Onko tämä
nyt kristillistä kieltä, tämä?
-- Anna minun katsoa sitä, isä! -- sanoi Frank. -- Ei sentähden, että
minä luulisin paremmin osaavani sitä tulkita, kuin sinä, mutta...
Plummer antoi sähkösanoman pojalleen.
-- Minun mielestäni pitäisi kieltää käyttämästä muita kieliä, kun
engelskaa täällä Yhdysvalloissa. Eihän voi toivoa, että joka mies
osaisi ryssää ja Puolan kieltä. Minusta näyttää tässä olevan jotain
jostain virrasta, sillä tässä on "_a river_", mutta enempää en minä
ymmärrä.
Frank istui ja tutki.
-- Tiedätkö isä, minä luulen, että tämä on ranskaa, ja että se on
Fannyn kreiviltä, sillä tiedän että kreivi on ranskan kielellä comte
ja hänen nimensähän oli Ducroix.
-- Mitä sinä sanotkaan Frank? -- kysyi mrs Plummer tulipunaisena
kasvoiltaan. -- Se ranskalainen kreivi!... Voi, kun olisi nyt
sivistystä, Plummer!
-- Viisi sivistyksestä! Ne eivät todentotta ole viisaampia, kuin
mekään, sittenkun arkkuun pannaan. Mutta mitä siinä vielä on, Frank?
-- Niin, en tiedä, mutta ehkä Agnes osaisi selittää sen, vastasi
Frank.
-- Agnes? sanoi rouva Plummer mahtavasti.
-- Agnes? -- murisi Plummer.
-- Niin, Agnes osaa enemmän, kuin tiedämmekään, sanoi Frank hymyillen
ja ojensi hänelle sähkösanoman.
-- Jos se on ranskaa, niin toivon voivani sen kääntää, vastasi Agnes.
-- Olen oppinut sitä kotona.
-- Vahinko, ettei Fanny ole täällä, huokasi rouva Plummer.
Agnes oli pannut tarjottimen pöydälle ja luki sähkösanoman.
-- Tässä on: keskiviikkona tämän kuun 20 päivänä tulen
puolipäiväjunalla Milwaukee Depotille. Aijon käydä luonanne samana
päivänä.
Kreivi Ducroix.
-- Mitä sinä sanot? -- keskiviikkona, 20. päivänä? Mutta siihenhän
on enää vaan kymmenen päivää! Herra Jumala, meidän täytyy heti
lähettää sana Fannylle, huudahti mrs Plummer hätääntyneenä. --
Hän asuu tietysti meillä, Plummer, ja meidän täytyy ottaa häntä
vastaan suurilla kutsuilla. Senhän ymmärtänet? Ajatteles, hän tulee
todellakin!
Ja mrs Plummer naurahti hyvillään.
-- Minä toivon kreivin ja kaikki Fannyn ranskalaiset tuttavat sinne
missä pippuri kasvaa, murisi mr Plummer. -- Eihän tässä saa koskaan
olla rauhassa. Ja jos sitte vielä pitää puhua tätä pakanallista
kieltä. -- Plummer läjäytti katkeroituneena kädellään sähkösanomaa,
-- niin ei hän minulta monta sanaa saa. Mutta sen minä sanon sinulle,
Georgia, etten minä tahdo olla missään tekemisissä koko asian kanssa.
Saat ottaa kaikki huoleksesi.
-- Ole huoleti, ystäväni! Kaikki tulee hyvin toimitetuksi.
Mr Plummerin täytyi mennä kirjastoon nauttiakseen Byronin lauluista
-- se oli brandya. -- Sitten hän meni muristen ja kiroillen
konttooriin. Mutta Frankin täytyi luvata toimittaa sana Fannylle ja
auttaa äitiä järjestelemisessä niin hyvin, kuin hän osasi.