Jo Hiljan haudalla herätti yleisössä ihmettelyä ja supattelua se,
että Mooses joukossa oli miltei ainoa, jonka silmistä ei tipahtanut
yhtä ainoaa kyyneltä eikä hän näyttänyt muutenkaan surulliselta,
vaikka juuri häneen olisi luullut tilaisuuden kipeimmin koskevan.
Kotikulmalla se kummastus vähäistä myöhemmin muuttui kauhunsekaiseksi
hämmästykseksi. Oli ennenkuulumatonta jumalattomuutta ja hirvittävää
pakanuutta siinä, että leski, joka on saattanut itsemurhan tehneen
vaimonsa siunattuun multaan, jo muutama päivä sen jälkeen vetelee
viulullaan kamarissaan, puolisonsa ruumishuoneessa, iloisia
tanssikappaleita ja veisaa rakkaudenlauluja.
Ties, kuinka kauan tällaista ilonpitoa olisi jatkunut, ellei olisi
sattunut kohtalokasta tapaamista, jonka seuraamuksena sokean soitot ja
laulut lakkasivat kuin tikkua taittaen ja hänen koko elämänsä kääntyi
aivan uusille urille. Kerran kyläilemässä kulkiessaan Mooses poikkesi
ohimennen Jahnukaisen mökkiin, jossa akka yksin oli tupaisalla.
»No, miltäs se yhden illan aviomiehen leskenäolo tuntuu?» kysäisi eukko
hiukan pilkallisesti.
»Leskenä? Ei, Lippo hyvä, enhän minä mikään leski ole», sanoi sokea
tosissaan.
»Vai ei leski. No, eipä oikeastaan. Sanotaan Mooseksen soittelevan
kamarissaan polkkia, viheltelevän ja laulavan rakkauden lurituksia.
Monet sitä paheksuvat, mutta minusta se on niinkuin ollakin pitää.
Mitäs tyhjää suremaan semmoista, missä ei ole murheen syytä.»
»Onpa hauska tavata kerrankin ihminen, joka ymmärtää, että minä nyt
vasta soitan todellisia häitäni ja että minun oikea avioliittoni nyt
vasta onkin alkamassa.»
»Ymmärtää? Totisesti, nyt minä en ymmärrä Mooseksen puheesta
hölynpölyä.»
»Nähkääs: Hiljan henki on minun kanssani, tunnen sen omassa hengessäni.»
Jahnukaisen akka läiskäytti kämmeniään yhteen ja höräytti raikuvan
naurun.
»Minun päiviäni!... Maatkoon rauhassa, mutta sen minä sanon, että
Mooseksena minä viis mokomasta veisaisin.»
»Miten: mokomasta?»
»Heh! Onkos tämä nyt laitaa: karata miehensä luota hääyönään ja juosta
järveen.»
»Lippo ei taida käsittää, että Hilja hukuttautui ainoastaan sen vuoksi,
että kuolemansa kautta pääsisi likemmäksi minua, sokeaa.»
»Höh! Vai likemmäksi? Mutta Topin nimi sen huulilla kuuluu viimeisenä
sanana olleen.»
»Topinko?»
»Nii-in. Ja Topille se kuuluu kalliolta viimeisen hyvästinsä
viitanneen.»
»Topilleko?»
»Ja Topihan sen oman henkensä uhalla raahasi ylös järven pohjasta.»
»Sehän se... On tainnut Hiljan aitan ovi avautua Topillekin, ennen
minun koulusta tuloani?»
»Vo-vooi! Vakituinen vieras, veikkonen.»
Mooses oli kuullut tarpeekseen, sanoi hyvästit ja läksi. Kotiin
tultuaan hän tärkeän näköisenä kutsui Saaran kahdenkeskiseen
keskusteluun vanhusten kamariin.
»Onko totta, että Topin nimi on ollut Hiljan huulilla sen viimeisenä
sanana?» hän kysyi ja toivoi sydämestään kielteistä vastausta, sillä
Jahnukaisen akan puheisiin ei ollut aina luottamista.
»Niin sanotaan», myönsi Saara yksinkertaisuudessaan, ymmärtämättä
sokean kyselyn tarkoitusta.
»Sille se kuuluu viimeisen hyvästinsäkin viitanneen?»
»Lie hyvinkin viitannut.»
»Ja Topihan sen oman henkensä uhalla raahasi ylös järven pohjasta.»
»Ei kai siihen Mooses olisi kyennyt.»
»Miksi ei?»
»Noh — sokea.»
»Minkäs tähden minä olen sokea?»
»Jumala sen tiennee.»
»Kukas minun äitini on?»
»Herra senkin tietänee.»
Mooses vaikeni. Mutta hänen kasvojensa hermostuneesta nytkähtelystä ja
tummenevasta väristä Saara näki, että sokean sisällä kiehui. Mummon
aavistamatta hän yht'äkkiä iski molemmat nyrkkinsä pöytään ja ärjäisi:
»Herra?! Perkele sen tietää paremmin. Ja te tiedätte myös, olen minä
siksi paljon teidän ja muiden salaisia kuiskeita kuunnellut. Ne kaksi
asiaa: äitini ja sokeuteni syyn minä tahdon tietää, nyt heti. Kuulkaa:
nyt heti!»
Sokean mustat silmälasit välkähtelivät Saaraa kohti niin peloittavina
ja uhkaavina, että mummo parka hätäytyi ihan neuvottomaksi. Kun
hänestä lisäksi tuntui, että semmoinen mies, joka seurustelee
kuolleitten henkien kanssa, on voinut hyvinkin sitä tietä saada
salaisuudesta jotakin vihjettä ja kukaties saattaa jotenkin tietää
hänenkin ajatuksensa, hän ei enää uskaltanut vedota ainaiseen Jumalan
tietämiseen, vaan kertoi hädissään sokean synkän lapsuustarinan,
ilmaisematta kuitenkaan tarkemmin, kuka ja missä Mooseksen äiti on.
Saaran kertomuksen päätyttyä oli kamarissa kotvan aikaa raskas
hiljaisuus. Kasvojen merkeistä mummo voi jälleen havaita, että
kiehuva tulivuori sokean sisällä odotti uutta purkautumistansa. Se
puhkesi kuitenkin tällä kertaa jotenkin hillitysti, mutta kaameassa
harvasanaisuudessaan sitä järkyttävämpänä:
»Minä kiroan äitini.»
»Herra Jeesus!» kuiskasi mummo kuin ukkosen jyrähtäessä ja pani
vapisevat kätensä ristiin.
»Minä etsin sitä lapsensa myrkyttäjää niin kauan kunnes löydän ja tapan
sen sikiönsä surmaajan.»
»Taivas varjelkoon!»
»Minä kiroan Hiljankin, saatanallisen valehtelijan, jonka petollista
sormiluuta vielä senkin jälkeen, kun syntinen liha on jo mädäntynyt,
minun vihkisormukseni tulee ympäröimään kuin iankaikkinen, kultainen
valhe.»
Tämän keskustelun jälkeen Mooses ei puhunut enää sanaakaan äidistään,
ei Hiljasta eikä paljon muustakaan. Hän makasi yönsä kamarissaan ja
kulutti siellä yksinäisissä ajatuksissaan enimmäkseen toimettomat
päivänsäkin. Joskus, kaikkein synkimpinä hetkinään, hän otti viulun
käteensä ja soitti. Mutta se oli nyt toisenlaista kuin taanoinen
henkien häiden soitto. Raskaasti sahaavan käyrän alla parkui yht'aikaa
aina kaksi kieltä korvia repivinä epäsointuina. Mutta näytti siltä,
kuin soittaja olisi jollakin tavoin nauttinut tästä tahallisesta
viulunsa ja itsensä rääkkäämisestä. Viulun rääkyminen oli nähtävästi
sopusoinnussa hänen sielunsa nykyisten sävelten kanssa.
* * * * *
Niin kului loppukesä. Mutta kun Aletuinen eräänä syyskuun aamuna meni
Mooseksen kamariin kutsumaan häntä yhteiselle murkinalle, ei sokeaa
siellä ollutkaan, ja vuode oli aivan koskematon. Vanhuksille tuli
hätä käteen. He etsivät kartanolta ja lähiympäristöstä, löytämättä
kadonneesta jälkeäkään, kyselivät tienvarressa asujilta, olivatko nämä
heidän etsimäänsä huomanneet.
Mutta ei kukaan, ei edes Jahnukaisen akan valpas silmä ollut huomannut
sokean maantietä ohi kulkevan — ja mitenkäpä olisi voinut nähdäkään
pimeänä syysyönä.
Perinpohjaisen etsimisen ja tiedustelujen jälkeen päädyttiin lopuksi
monen jo alunperin omaksumaan vakaumukseen, että sokea on hukuttautunut
järveen. Kun Mooseksella lyhyen, onnellisen »henkisen avioliittonsa»
aikana oli tapana kulkea sitä pyhää polkua, jolla Hiljan jalat olivat
viimeisen kerran maan pintaa koskettaneet, ja istuskella sillä
kalliolla, jolta vaimonsa oli järveen hypännyt, ei voitu muuten
ajatella, kuin että Mooses on pudottautunut — tai ehkäpä sokeudessaan
vahingossa luiskahtanut — syvyyteen samalta kalliolta kuin Hiljakin.
Useitten kylän miesten avustamana Aletuinen toimitti kallion juurella
ja muuallakin naarauksia monta päivää, mutta otaksuttua hukkunutta ei
vain löytynyt.
»Vaan jospa Mooses on lähtenyt äitiänsä etsimään, niinkuin minulle
kerran uhkaili», huomautti Saara kahden kesken miehellensä.
»Onpa voinut senkin tehdä. Tässä ei kohta tiedä, mitä uskoo», sanoi
Aletuinen väsyneesti.
* * * * *
Samaan aikaan kuin Kuore järvessä toimitettiin innokkaasti naarauksia,
ajaa junnasi muuan karjalainen kaupustelija nelipyöräisillä
vankkureillaan istuen tavarakuormaansa ylämaihin päin. Eräällä
asumattomalla taipaleella hänen huomionsa kiintyi yksinäiseen
kulkijaan, joka pää kekassa käveli kiivaasti häntä vastaan, kepin
kärjen iskiessä maantien raiteeseen tuimasti ja nopeasti kuin
ompelukoneen neula. Miesten lähetessä toisiaan kaupustelija näki, että
vastaantulija oli sokea. Mutta se taisi olla lisäksi kuurokin, koska ei
näyttänyt aikovankaan väistyä tien sivuun.
»Tpruu, tpruu!» kielteli ajaja, kun sokean rinta jo tuuppasi hevosen
turpaan.
»Älä päälle aja!» ärjäisi Mooses ja hypähti kuin unesta heränneenä
tiepuoleen.
»A siehää miun piällein tut ku noijan nuolj. Mihin siul on niin kiiru?»
»Helvettiin!... Viekö tämä tie Imatralle?»
»A sinne viep.»
Oli pimeä iltayö, kun Mooses läheni päämääräänsä. Kosken kohina kuului
jo etäältä hänen korviinsa hiljaisena, maanalaisena jumuna. Välimatkan
lyhetessä pauhina yhä koveni, mutta sokean vasta rannalle tultua se
kohahti möyryävänä ja ärjähtelevänä yön hiljaisuudessa kuin raivostunut
peto ja sylkeä räiskytteli vihaisena vesipärskeistä ylös kalliolla
seisojan kasvoille. Mooses oli asiansa jo niin kypsyttänyt, että mikään
epäröinti ei voinut enää tulla kysymykseen. Hän nakkasi hattunsa ja
keppinsä kuin syötiksi karjuvan pedon kitaan ja heittäytyi niiden
jäljessä itse kuohuihin.