Vanhan Saara paran sydän oli ollut kylmänä aina Hiljan kuolemasta asti.
Vaikka vainaja jo aikaa sitten lepäsi haudassa, ei mummo uskaltanut
vieläkään käydä yksin Mooseksen kamarissa päivälläkään. Kun voi olla
mahdollista, että myöskin Mooses oli hukuttautunut, alkoi hän nyt
kaiken muun lisäksi pelätä Kuorejärveäkin. Mutta Aletuinen ei ollut
milloinkaan ennen nähnyt häntä pelosta niin kalpeana ja vapisevana,
kuin eräänä aamuvarhaisena eukon palatessa tupaan ulkoa asioiltaan.
»No, mitä ihmeitä sinä nyt taas olet nähnyt?» kysyi ukko.
»Eh-en minä... mitään ole nähnyt, mutta kuh-kuullut olen. Jos Mooseksen
kah-kamarissa ei ennen ole kummitellut, niin nyt kummittelee...
Vah-vannon... Hoh-hommani jäi kesken...»
»Paras vannomatta. Mitä sinä, kuuhkelo, sieltä olit kuulevinasi?» kysyi
ukko.
»Puh-puhetta: Hih-hiljan ja Mooseksen heh-ehhenget...»
Saaraa rauhoittaakseen ja voidakseen todistaa, mikä hupakko eukko taas
oli ollut, Aletuinen lähti perkkäämään asiaa. Mutta mentyään uuteen
tupaan tunsi puuseppäkin pelottoman sydämensä hiukan vavahtavan.
Saara oli kerrankin oikeassa. Kamarista kuului todellakin puhetta.
Aletuinen arveli ensin, että Mooses olisi yöllä tullut kotiin ja mennyt
kamariinsa, avain kun illalla oli unohtunut ulko-ovelle. Mutta kun
hän kuunteli tarkemmin, ei puhe, joka oli katkonaista, käsittämätöntä
sekamelskaa, tuntunut ollenkaan Mooseksen ääneltä, pikemminkin jonkun
unissapuhujan aavemaiselta honotukselta. Hän raotti hiukan ovea ja
kurkisti sisään, mutta hämmästyi yhä enemmän, kun näki pöydällä oudon
lippalakin. Pian hän kuitenkin karaisi luontonsa ja astui kamariin.
Mooses makasi sängyssä selällään ja jatkoi yksinpuheluaan:
»Pauhaa... Korvissa kohisee... Auttakaa, auttakaa, minä hukun...
Hilja, nyt virta venettä vie-----------Sievettä... myrkkyä... Ei,
ei! Älä kaada suuhun. Pois pullo!... Juo itse!... Minä tapan sinut
— äiti--------Hilja... Rakas, rakas, anna minun katsoa kasvojasi —
kas näin... Kaunis... kaunis sinä olet... Topiko?... Tapellaan! Älä
kurista, älä kurista kurkusta... Ähä — kettu-------------Topilleko
se viittaa?... Hilja, älä tule likelle... Pois, saatana!... Sormus
pois!... Oh! Minä tapan — itseni... Pauhaa... Pauhaa-----------»
Hourailija rauhoittui hetkiseksi ja hengittää huohotti lyhyeen ja
raskaasti. Aletuinen laski kätensä hänen otsalleen. Se poltti kuin
tuli. Siitä aamusta alkaen ukko itse istui sairaan vuoteen ääressä yötä
ja päivää monta vuorokautta, muutti kylmiä kääreitä hänen yllensä ja
hoiti miten parhaiten taisi.
Kun korkea kuume vihdoin laskeutui ja sokea tuli täysin tajuihinsa,
katsoi Aletuinen ajan tulleen tiedustaakseen, missä Mooses oli ollut.
»Hm... Onhan sitä oltu, missä lie oltukaan — Imatrassakin», vastasi
Mooses peittelemättä.
»Jotain sen tapaista täällä kotonakin aavisteltiin: luultiin Mooseksen
makaavan Kuorejärven pohjassa. Syynsä niin ratkaisevaan askeleeseen
lienee itsekullakin, eikä se kuulu sivulliseen. Mutta jos Mooses
tosiaankin on ollut niissä hankkeissa, niin olisi tuota luullut
löytyvän nestettä likempääkin.»
»Kaiken sen jälkeen, mitä minä Jahnukaisen akalta Hiljasta kuulin,
oli minusta yksinpä Kuorejärven vesikin liian epäpuhdasta juostakseni
siihen sen valehtelijan jäljessä», sanoi Mooses.
»Minä ymmärrän hyvin Mooseksen katkeruuden, mutta on tehtävä oikeutta
sillekin, joka ei voi enää itseänsä puolustaa. Sinun ei pitäisi
uskoa akkojen puheita, Jahnukaisen akan kaikkein vähimmän. Mitkä
lienee Hiljallakin syynsä olleet ja mitkä väkevät voimat sielussansa
vaikuttaneet toivottomaan tekoonsa, minä luulen tietäväni ja moni
muu minun kanssani, että se tyttö astui Herransa eteen puhtaana kuin
pulmunen, niin ruumiin kuin sielun puolesta — vaikkapa olisi niissä
rakkausasioissa vähän valehdellutkin», sanoi Aletuinen ja sen enempää
kantaansa perustelematta pyysi sokean lähemmin kertomaan merkillisestä
matkastaan.
»Kuumehoureet ja tositapahtumat ovat muistissani kietoutuneet toisiinsa
niin sekavaksi vyyhdeksi, etten voi varmasti tietää, mikä on unta,
mikä totta. Oli voinut kulua silmänräpäys tai ikuisuus tiedotonta
huumaustilaani koskeen hyppäämisestäni siihen hetkeen, jolloin löysin
itseni laakealta rantapaadelta, kuohujen pauhatessa ihan vierelläni.
Vaistomaisesti iskin käteni kallioon ja vedin itseäni ylemmäksi,
mutta menetin uudelleen tajuntani. Kun siinä maattuani taas toinnuin,
konttasin rinnettä ylöspäin, tapasin puun ja taitoin siitä oksan
kepiksi käteeni. Muistelen sitten horjuvana harhailleeni sinne
tänne, kunnes vihdoin tunsin kovan raiteen jalkaini alla ja märkänä,
lakittomin päin lähdin taivaltamaan takaisin samaa tietä, jota olin
tullutkin. Mutta vaikka minä kuljin ja kuljin, tuntui minusta, niinkuin
en etääntyisi Imatrasta askeltakaan: kosken pauhu kohisi yhä korvissani
heikentymättömällä voimalla, eikä sen ääni ole vieläkään lakannut
tyyten kuulumasta — lakanneeko milloinkaan. Lienen sitten tuntenut
jossakin tien varrella lämmitetyn saunan hajua sieraimiini, poikennut
sinne kuivailemaan vaatteitani, nukkunut, jatkanut taas matkaani,
väliin jalkaisin, väliin kyytihevosella, saanut jostakin lakin päähäni
ja... Kuinka kauan minä olen täällä maannut?»
»Useita vuorokausia, hyvin heikkona — väliin on jo kuolevaksikin
katsottu», sanoi Aletuinen.
Mitä muuta Mooses lienee matkansa varrelta unohtanutkin, pääasian
hän kuitenkin selvästi muisti: hyppäämisensä Imatraan. Moni muu oli
sinne syöksynyt, vaan harva hengissä palannut. _Minä_ olen yksi niitä
harvoja, ajatteli Mooses. Mutta entäpä jos koski ei olisikaan minua
hylännyt? _Missä_ minä siinä tapauksessa nyt olisin?
Sen kysymyksen ympärillä sokean ajatukset alkoivat kiertää yhä
ahtaammassa kehässä, kunnes pysähtyivät keskipisteeseen — ja siinäpä
se olikin kadotuksen kuilu. Kas, _siellä_ hän olisi, ellei hyöky
heittänyt kalliolle. Siitä ajatuksesta hän tuli kuin sairaaksi
uudestaan. Imatra oli hänet hylännyt, mutta tulinen järvi veti sielua
syvemmälle ja syvemmälle, eikä siitä tuntunut olevan mitään pelastuksen
mahdollisuutta. Kun sokea oli jo useita viikkoja kärsinyt hengessään
helvetin tuskia, muisti hän vihdoin kirjansa. Koulusta tulonsa jälkeen
Mooses ei ollut niitä lukenut juuri muulloin, kuin silloin tällöin
uteliaille näytteeksi. Mutta nyt hän otti ne esiin ja lukea ahmi läpi
vuorokausien. Oli jotakin kummitusmaista ja kammottavaa, kun sokea
pimeinä syysöinä kamarissaan akkunan edessä pöytänsä ääressä istuen
kuljetti kuin urkujen aavesoittaja kiihkeästi sormiaan edestakaisin,
rivi riviltä, kirjan lehdillä, jotka nekin olivat mustat kuin yö. Sen
lukukammion akkunoista ei tuikkanut tuli.
Eräänä yönä Mooses otti viulunsa seinältä ja vetäisi käyrällä korkeinta
kieltä. Se kirkaisi hänen korviinsa kuin pahahenki.
»Voisithan myydä viulun, jollet itse voi sillä soittaa», kuiskasi
pahahenki hänen sielussaan.
»Mitä omatuntosi ei salli sinun itsesi tehdä, älä viekoittele sitä
muittenkaan tekemään», sanoi enkeli.
»Voisithan soittaa sillä vain virsiä ja hengellisiä lauluja.»
»Ne kielet, jotka ovat laulaneet syntisen maailman iloja, ovat epäpyhiä
ylistämään Jumalaa.»
»Mutta niinhän on omankin kielesi laita.»
Järjen kannalta Mooses myönsi saatanan olevan oikeassa, mutta hänen
sydämensä oli enkelin puolella. Sokea meni rantaan viuluineen ja täytti
sen kannen reijistä valuttamallaan hienolla hiekalla, jota sinne
oli tuotu maitopyttyjen pesemistä varten. Sitten hän ojensi kätensä
heittääkseen soittokoneen järveen, mutta yht'äkkiä painoikin sen
rintaansa vasten ja pusersi hellästi kuin äiti sylilastaan.
»Kavahda! Eikö viulu sinun elämäsi koettelemuksissa ole useinkin ollut
ainoa pettämätön toverisi? Näinkö sinä palkitset parhaan ystäväsi?»
kuiskutti viettelijä hänen sydämessään.
»Jos kätesi pahentaa sinut, niin hakkaa se poikki ja heitä pois
tyköäs», jyräytti enkeli ankarana.
Mooses kauhistui maailmanrakkauttansa. Hän tarttui viulun kaulaan ja
käsi ojona pyörähti ympäri kuin kiekon heittäjä. Kuullessaan heti
sen jälkeen ruohikon takaa pimeältä järveltä äänen, vavahdutti hänen
sydäntänsä, niinkuin hän olisi nakannut järveen kalleimpansa, alasti
riisumansa elävän ihmisen, jonka paljas selkä pudotessa läiskähti veden
pintaan. Hän istuutui Saaran hiekkakasalle ja itki.
Seuraavana päivänä Mooses pyysi Aletuisen tekemään hänelle puusta
laatikon, samanlaisen viilekkeistä selässä kannettavan, jollaisia
käyttivät kuljeksivat rihkamakauppiaat, hänelle kuitenkin vain
yksilaatikkoisen.
»Mitä Mooses sillä tekee?» kysyi Aletuinen.
»Kirjoja minä siinä kannan», vastasi sokea.
»Mitä varten Mooses kirjoja selässään kantaa?»
»Henki käskee minun lähteä maailmalle saarnaamaan syntisille
parannusta.»
* * * * *
Oli jo myöhäinen syksy. Nopeasti oli kylään levinnyt suusta suuhun
kulkenut tieto, että Iso-Mannilaan on tänään aamulla tullut sokea
uskovainen, joka iltapäivällä pitää siellä raamatunselityksen.
Määräaikana oli talon iso tupa väkeä täynnä, sillä jokainen tiedon
saanut halusi kuulla, mitä sokealla saarnaajalla on sanomista,
Kuulijain joukossa olivat myöskin talon isäntä, emäntä, Laina ja
Marjaana. Saamansa tekstiksi Mooses luki tällä kertaa säkeistön
Ilmestyskirjasta:
»Katso, minä tulen pian, ja minun palkkani on minun kanssani, antamaan
kullekin, niinkuin hänen työnsä on.»
Sitä kuullessaan Laina kohotti kumaraista päätänsä. Oli omituinen
sattuma, että sokean viime talvena ajaessa pihaan tuolikuormineen, hän
itse oli parhaillaan lukemassa juuri samaa lukua, josta tämä nyt otti
säkeistön saarnansa aiheeksi.
Useimpien kansanpuhujain tapaan Mooses ei jaksanut kauan pysyä
tekstissään Hän alkoi puhua omasta elämästään, ja se olikin kuulijoista
paljon mielenkiintoisempaa.
»Minä olen lyhyen elämäni aikana ehtinyt jo kahdesti astua kuoleman
kynnykselle», hän kertoi. »Tuskin on paria kuukautta kulunut siitä,
kun minä itsemurha-aikeissa hyppäsin Imatraan. Silloin minä olin
lähempänä kadotusta kuin milloinkaan ennen. Mutta Jumala pelasti minut.
Hän ei sallinut minun ruumiini ja sieluni hukkua iankaikkisesti.
Muutama kuukausi sitä ennen minun vastavihitty vaimoni heittäytyi
kalliolta järveen hääyönämme ja lepää nyt haudassa kaukana kotipitäjäni
kirkkomaassa Minä olen ollut orpo syntymästäni asti. Minä en ole
koskaan tavannut vanhempiani. Isästäni en tiedä mitään, mutta
äidistäni olen kuullut, että hänen pitäisi olla ison talon tytär, joka
aviottomana synnytti minut salaa yöllä, kaasi sievettä pullosta suuhuni
ja heitti minut lampokarsinaan kuolemaan. Silloin minä ensikerran
kolkutin tuonelan portille, ja olisi ollut onnellisempaa minulle
ja monelle muulle, jos se olisi silloin avattu. Niin ei kuitenkaan
tapahtunut: minut pelastettiin, mutta silmieni valo----------»
Puhuja keskeytti kertomuksensa kuullessaan oudon romahduksen, niinkuin
joku olisi kaatunut penkiltä lattialle, sitten naisten siunailemista,
kiireistä liikkumista ja hälinää.
»Mitä on tapahtunut?» kysyi sokea.
»Täällä muuan pyörtyi», vastattiin.
»Kuka se on?»
»Tämän talon tytär. Jatkakaa te vaan puhettanne, me kannamme sairaan
vuoteellensa virkoamaan», kuului isännän ääni sanovan.
Mooses jatkoi. Mutta hän ei ollut vielä ehtinyt lopettaa esitystänsä,
kun Marjaanan vieraspuolelta tuoma viesti alkoi kuulijain joukossa
kulkea kuiskeena korvasta korvaan:
»Laina on kuollut... Laina on kuollut...»