Kevättalvella eräänä maaliskuun aamuna lähti joukko talkoomiehiä
kirveet olalla hankiaista myöten sydänmaahan kaatamaan hirsiä Mooseksen
uutta asuinrakennusta varten. Silmiä häikäisevänä hohti valkoinen
hanki aamuauringon kirkkaassa valossa. Harmaana hämäränä huomasi sen
sokea Mooseskin, joka Aletuisen taluttamana oli myös mukana. Perille
päästyä alkoivat kirveet paukkua petäjien kylkiin, ja katkeamattomana
raikuna soi kaikuva metsä. Humahtaen kaatua rysähteli petäjiä hangelle.
Kaikki tämä oli Mooseksen sydämelle kuin suloista soittoa. Mutta vanha
Aletuinen oli sokean tulevaisuudenunelmista, joista muut miehet eivät
vielä mitään tietäneet, hiukan alakuloisella mielellä.
Aletuisessa alkoi nyt työ ja touhu, kalke ja nakutus. Hankiaista
myöten ajettiin hirret talkoolla kotiin. Mooses palkkasi muutamia
miehiä veistämään ne kuivamaan, toisia halkomaan kiiloilla kiviä
perustusta varten. Pari miestä veteli lankkusahalla pukkien päälle
nostettuja hirsiä lattia- ja laipiotarpeiksi. Aletuinen teki ovia
ja akkunankehyksiä, ja Mooses itse kutoi öin päivin korihuonekaluja
uuteen kotiinsa. Siitä oli muuten määrä tehdä samanlainen kuin vanhakin
rakennus, paitsi että tuvan ja kamarin piti tulla hiukan kookkaampia ja
akkunoiden isompia.
Heti lumen sulattua ryhdyttiin rakennusta salvomaan Aletuisen pihan
perälle. Hirsikertojen kohottua niin korkealle, että oli ruvettava
akkuna-aukkoja suunnittelemaan ja mittailemaan, sanoi muuan työmiehistä
puoleksi leikillään, puoleksi tosissaan:
»Sitä minä tässä olen itsekseni tuumaillut, että sen täytistäkö
tämä rakennus tekee akkunoilla ollenkaan, kun Moosekselle ei niistä
kuitenkaan ole mitään hyötyä, ja huoneet pitäisivät umpinaisina
paremmin lämpimänsä.»
»Onhan tuolla akkunat omallakin nokallaan, vaikk'ei hänelle niistäkään
liene mitään hyötyä», arveli toinen.
»Silläpä. Voisihan tämän rakennuksenkin ulkoseiniin maalata tuhria näön
vuoksi mustat valeakkunat.»
»Kuka ties, vaikka Mooses tähän piankin emännän kemmertäisi, kun niin
tulista hoppua pitää tämän palatsinsa valmistumiseksi.»
»Ties hänen senkään. Ne on tuommoiset aistivialliset useinkin
hanakampia naisväkeen kuin tavalliset meikäläiset miehet, joista
monikin jänishousu pelkää hametta pahemmin kuin ruttoa.»
Mies nurkallaan kohosi rakennus ennen pitkää vesikattoon. Viimeisiä
päreitä naulattaessa ruoteisiin ylhäällä katonharjalla iskettiin
jo alhaalla permantopalkkeja niskasiin kiinni, ja uunien muuraajat
läiskivät kauhoillaan saviseosta tiilien väliin sen kuin kerkisivät.
Jo paljon ennen ajateltua määräaikaa oli Mooseksen rakennus valmis
vastaanottamaan nuorta emäntää.
* * * * *
Kun sokean olisi ollut hiukan vaikeaa ja oudoissa ihmisissä kiusallista
huomiota herättävää mennä pappilaan vihittäväksi, oli Aletuinen käynyt
pyytämässä papin tulemaan heille. Mutta kun olisi voinut näyttää liian
vaateliaalta yksistään heikäläisten vihkimisen takia vaivata pappia
niin pitkän matkan taakse, hän oli esittänyt raamatunselityksen pitoa
samassa yhteydessä. Ehkäpä tuotaisiin joku lapsikin kastettavaksi.
Rovasti oli ensin luvannut apulaisensa, mutta kun oli huomannut
pyytäjän kasvoilla pettymyksen ilmeen ja muistellut sitä hetkeä,
jolloin Aletuinen ja Saara kantoivat sokean, isättömän ja äidittömän
löytölapsen ristittäväksi hänen luoksensa, oli hän tullut kuin
liikutetuksi ja sanonut, että kun hän oli ottanut Mooseksen
kasteenliittoon, niin tahtoi hän itse tulla vahvistamaan tämän
toisenkin liiton. Rovasti oli sanonut haluavansa toimittaa tämän
vihkimisen itse senkin vuoksi, että se oli hänelle ainoalaatuinen.
Sillä vaikka hän pitkän pappeutensa aikana olikin jo monta avioliittoa
solminut, niin ei milloinkaan ennen ollut sattunut, että sokea olisi
hänen edessään vihkipallille polvistunut. Määräajaksi sovittiin eräs
sunnuntai heinäkuun keskipaikkeilla.
Nyt oli se päivä tullut.
Jo paljon ennen vihkimistoimituksen alkua tuli Aletuisen mökille
ensimmäisiä kutsumattomia häävieraita, tai oikeammin sanankuulijoita,
muutamia vanhoja mummoja, isot liinaan käärityt virsikirjat kädessä.
Heti ensimmäinen silmäys pihamaalle viritti heidän sieluunsa
aransekaisen juhlatunnelman: molempien tupien portaitten pielissä
seisoi kahteen riviin pystytettyjä koivuja kuin juhannuksena. Keskellä
pihaa pienellä, valkoisen liinan peittämällä pöydällä oli vedellä
täytetyn pullon suuhun pistetty vertauskuvaksi kaksi orjantappuran
oksaa, toisessa punaisia, toisessa valkoisia ruusunkukkia. Aidan
ulkopuolella ruhjottivat rovastin isot, mustat vaunut, kun eivät
nähtävästi olleet mahtuneet kapeasta portista sisään.
Kartanolla oli salaperäisen hiljaista, kuin mökissä kaikki olisi
ollut kuollutta ja huoneisiin hautautunutta. Kerran vain Saara mennä
hompsotti aittaansa ja palatessaan näkyi kantavan esiliinansa alla
jotakin pyöreätä, nähtävästi viilipyttyä rovastin päivällispöytään.
Mutta juhlakoivujen lehtien lipatuksessa hiljaisessa tuulessa,
pöytäliinan nurkkien häilähdyksissä, ruusujen kumarruksissa kuin
jollekin näkymättömälle, puhdistetussa pihassa, rovastin vaunuissa,
kaikkialla tuntui kuiskivan arkisuudelle vieras, pyhäisessä
salaperäisyydessään hieman raskas odotuksen henki.
Iltapäivän lähetessä sitä kellonlyömää, jolloin toimituksen oli määrä
alkaa, oli Aletuisen kartanolle kertynyt kansaa, kuten vuotta aiemmin
Mooseksen palattua pitkältä matkaltaan, nyt kuitenkin paljon enemmän
ja kaukaa naapurikylistäkin. Miehet odotellessaan seisoksivat ja
tupakoivat sankkana, harmaana ryhmänä rovastin vaunujen ympärillä.
Sellaiset ajoneuvot olivatkin harvinainen nähtävyys Hirvaskylän teillä.
Muuan uskalikko renkipoika oli kavunnut vaunuun, jossa hän selkäkenossa
rehevänä istuen, punaiset pieksut jalassa, hattureuhka takaraivolle
työnnettynä ja »rantsalmelainen» letkuvarsi hampaissa pössäytteli
suupielestään kessuhaikuja teeskennellyn mahtavana.
»Pois tieltä, alamainen kansa!»
»On siinä kai toista istuaksesi kuin lantakorin terävällä syrjällä
kivikkoisella tiellä ajaessasi, salamat silmissä?»
»Kuka porsas se puhuu lantakorista, rovastille?»
»Totta totisesti: että vaikka, näet, on vieterit ja resoorit ja topatut
istuimet ja selkänojat, niin sittenkin pitää olla vielä höyhenpatjat
pakaroiden alla.»
»Pehmeä se pitää olla pehmeätä vastassa.»
»Mutta kun laittaa lanta-aisoille norjan kiikkulaudan ja sen
nenään sitoo täyden heinäsäkin, niin siinä on yhtä pehmeä istua
kuin tuossakin, ja kuoppaisella tiellä karkuuttaessa vietraa niin
vietävästi, että on ilmaan lentää.»
»Miltä se nyt näyttäisi, kun rovasti ratsastaa nelistäisi kahareisin
kiikkulaudalla, liperit kaulassa, kirja kainalossa ja kappa pyrstönä
perässä.»
Naisväki istuskeli pikku ryhmissä pihan puolella. Ne ensimmäisinä
tulleet vanhat mummot isoine virsikirjoineen olivat jo ajoissa
siirtyneet likelle pöytää, huonokuuloisina ollakseen lähellä rovastia
tämän saarnatessa. Heidän joukossaan ei paljon puhuttu, mutta se vähä
mitä lausuttiin, koski häitä — ei niin paljon tämänpäiväisiä kuin
menneitä ja tulevia.
»Ne ovat jo kaukana takanapäin, meidän häämme.»
»Ja niin likellä edessäpäin se päivä, jolloin meidät, kuoleman
kihlaamat, jälleen vihitään.»
»Niin, niin... Vaikka eihän sitä sen vihkimäpäivän likeisyyttä tai
kaukaisuutta tiedä nuorikaan — ei sekään tämänpäivän morsian.»
»Olet siis sinäkin kuullut...?»
»Olen. Outoja enteitähän siitä Hiljankin kohtalosta vähän kuiskaillaan.»
Ison pihakoivun juurelle oli nuorista ja keski-ikäisistä muodostunut
piiri, joka vastustamattomalla voimalla veti yhä uusia tulokkaita
puoleensa. Mutta siinä rykelmässäpä olikin Jahnukaisen akka keskeisenä.
»... Lipolla itselläänkään muuta kuin yksi silmä, sanot... Niin on,
mutta minä näen sillä yhdellä silmällä ihmisten asioita paremmin kuin
moni kahdella. Toissilmäisiä morsiamia ja sulhasia — onhan niitä. Mutta
eihän tätä tämmöistä ihmettä, hyvät Jumalan luomat, ole kuuna päivänä
kuultu ei nähty, että nyt umpisokea...»
Jahnukaisen akka ravisti rajusti päätänsä, ikäänkuin siten
ilmaistakseen asian niin mahdottomaksi, että sitä ei voi sanoin lausua.
»Onhan Mooses aikaansaavampi kuin moni näkevä ja voi elättää vaimonsa
siinä kuin joku toinenkin», kuului joukosta sulhasta puolustava ääni.
»Puhu mitä puhut ja olkoon Mooses niin kunnon mies ja koulunkäynyt ja
viuluniekka kuin onkin, mutta sen minä sanon, että Hiljana minä en
olisi uskaltanut tätä askelta astua.»
»Olisi tainnut olla sen askelen ottajia muitakin kuin Hilja —
rikkaampiakin.»
Monet nuoret kasvot sävähtivät punaisiksi, joten puhujan väite tuli
verellä todistetuksi.
»Ne on hulluja nämä nykyajan nuoret», kivahti Jahnukaisen akka. »Vaikka
taitaahan noissa olla syytä moniaissa vanhoissakin... mutta olkoonpa
sanomatta.»
»Miten niin syytä?»
»Jaa, jaa, kyllä ne Saaran metkut tiedetään. Se akka kun Hiljalle tai
kelle tytölle tahansa kahvit keittää, niin se saa paremmankin heilakan
pikiintymään vaikka turkkilaiseen eli mahomettiin... Mutta kas, onhan
Topikin täällä.»
»Mullikanko Topi? Älkää nyt! Missä? Eikös olekin tuolla miessakissa.»
»Mikähän tuuli tuon nyt tänne lennätti, hampparin, joka on ollut
maailman kululla viime syksystä asti, kun rukkaset saatuaan ei kärsinyt
olla kotonaan Hiljan ja Mooseksen riijuuta näkemässä.»
»Eihän sillä liene mitään palsaa mielessä, se on toisinaan vähän
rajupäinen.»
»Että kehtasikin tulla. Miltä mahtanee nyt sydämelleen tuntua, kun saa
nähdä entisen morsiamensa vihillä toisen rinnalla.»
»Nauravan tuo ainakin nyt näkyy että hartiat hytkää, mille höröttänee.»
»Taitavat ne semmoisten naurut ja hörötykset olla vain surun peitteenä.»
Jahnukaisen akka vilkaisi ainoalla silmällään ympärilleen ja kuiskasi
kuin salaisuutena:
»Ette ole tainneet kuullakaan...?»
»Mitä kuulla?»
»On ilmestynyt risti Hiljan aitan seinään.»
»Risti?»
»Niinkuin se olisi jollakin teräaseella piirretty. Ja sitten on nähty
semmoista unta, että Hilja...»
»Hsss... No nyt se alkaa.»
Kuulijat eivät saaneet tietää, minkälaista unta oli nähty, sillä
puhelu keskeytyi, kun Saara tuli tuvastaan, käsissä kaksi matalaa,
vartavasten tehtyä jakkaraa, jotka hän asetti rinnakkain pihaan pöydän
viereen. Pian sen jälkeen tuli rovastikin Aletuisen puolelta ja asettui
seisomaan jakkaroiden eteen, sormi kirjan välissä. Kaikkien katseet
kääntyivät nyt uutta rakennusta kohti. Kauan ei tarvinnut odottaakaan,
kun vihittävät muutamien sulhaspoikien ja morsiusneitojen saattamina
astuivat koivukujanteeseen. Siitä eteenpäin piha-aukean yli kävellessä
morsian näytti häpeävän sitä, että hänen piti taluttaa sulhastansa
papin eteen, kun olisi pitänyt olla päinvastoin. Mooseksella oli
punainen ruusu takin rintapielessä, morsian oli puettu valkoisiin,
kruununa morsiustyttöjen sitoma kukkasseppele päässä ja maahan asti
ulottuva harso takana. Yleisön mielestä oli kaikki sitä myöten hyvin,
mutta kun nuorten morsiamien poskilla oli tällaisissa tilaisuuksissa
totuttu näkemään ujouden punan hehkua, tuntui oudolta, että Hiljan
kasvot olivat miltei yhtä kalpeat kuin hänen pukunsakin.
Rovastin aluksi lukiessa käsikirjastaan aviomiehen ja -vaimon
velvollisuuksista toisen toistansa kohtaan Mooses seisoi suorana
ja pää pystyssä, niinkuin olisi mustilla silmälaseillaan hiukan
pöllömäisen näköisenä tuijottanut rovastia suoraan suuhun. Hilja seisoi
hänen sivullaan pää alas painettuna ja silmät suljettuina, näköjään
semmoisena, kuin tämä kaikki olisi hänelle vain pelkkää unennäköä. Kun
rovasti vihdoin kolmiyhteisen Jumalan nimeen ja sen pihaan kokoutuneen
seurakunnan läsnäollessa teki tavanmukaisen kysymyksensä, ensin
sulhaselle, antoi tämä reippaasti ja kuuluvalla äänellä myöntävän
vastauksensa. Mutta kun sen jälkeen tuli morsiamen vuoro lausua
peruuttamaton »tahdon» sanansa, oli joukossa niitä, jotka pelkäsivät
ikävää hämminkiä, levottomina odottaessaan, mitä hän tulee vastaamaan.
Eikä lopultakaan kukaan kuullut, mitä hän sanoi, mutta huulien
kaksiosaisesta liikkeestä arveltiin, että myönteiseksi lienee hänenkin
vastauksensa tarkoitettu.
Toimituksen edistyessä siihen kohtaan, jolloin sulhasen piti ottaa
liivinsä taskusta sormus ja pitää siitä kiinni yhdessä morsiamen
kanssa, huomasivat lähellä olijat Hiljan käden vapisevan, niinkuin
hänellä olisi ollut vilu heinäkuun helteessä. Eikä hänen ulkoa
oppimastaan »rakastamisesta myötä- ja vastoinkäymisessä» tullut mitään,
yrittäessään lukea sitä omin avuin, niinkuin katkismuksen kappaletta
lukusilla, vaan hän sekautui läksyssään, yritti uudestaan, mutta
sotkeutui sanoissaan yhä pahemmin. Vihdoin rovastin täytyi ryhtyä
sanelemaan edellä, ja morsian liikutteli huuliaan jäljessä. Papin
avustamana Mooses painoi sormuksen Hiljan vapisevaan sormeen.
Kun rovasti oli vielä lukenut muutamia rukouksia, pani hän kirjan
pöydälle ja ojensi molemmat kätensä siunaavasti jakkaroille
polvistuneiden päitten ylle. Vanhan sielunpaimenen siinä asennossa
lausuessa loppusiunaustansa: »Herra siunatkoon teitä ja varjelkoon
teitä-----», oli se kaiken muun nähdyn ja kuullun kukkuraksi niin
liikuttavaa, että vanhat mummot pöydän likellä irroittivat nenäliinat
virsikirjojensa ympäriltä ja pyyhiskelivät silmiään.
Illemmalla, rovastin lähdettyä, vavahteli Aletuisen pihamaa tanssijain
askelten alla. Lujimmin löi pieksua ketoon Topi. Hän olikin melkein
aina »lattialla» ja hänen tanssinsa oli yhtä liioiteltua ja rajua kuin
naurunsakin. Ikävää huomiota herätti se, että morsianta ei näkynyt
joukossa ollenkaan. Pahoinvointia kuului valitelleen. Mooses oli mukana
loppuun asti ja soittajan levähtäessä antoi hänkin vaihteen vuoksi
viulustansa jonkin tanssikappaleen, ottipa osaa karkeloonkin. Lopuksi
nuoret nostivat hänet hurraata huutaen ukkomieheksi.
Kartanolla ovat jo kaikki äänet vaienneet, mutta häätaloon jääneistä
tuntuu, niinkuin osa juhlahenkeä olisi jäänyt viipyvänä pihan
hiljaisuuteen. Morsiustytöt ja muutamia vanhempiakin naisia on
pyynnöstä jäänyt Aletuisen aittoihin yöksi. Muuan kotiinsa palaava
miesjoukko on istuutunut rantapenkereelle laiturin luokse nauttimaan
kesäyön ihanuudesta. Mooses makaa jo kamarissaan ja odottaa nuorta
vaimoansa häävuoteelle vierellensä. Mutta häntä ei kuulu. Hilja seisoo
tuvan akkunan edessä ja katsoo miettivän näköisenä tyynelle järvelle.
»Etkö jo tule?» kuulee hän Mooseksen kutsuvan äänen oven takaa
kamarista.
»Kyllä kai sitä nyt on pakko tulla», vastaa Hilja niin heikolla
äänellä, kuin sitä ei olisi tarkoitettukaan kysyjän kuultavaksi.
Hän riisuu seppeleen päästänsä, harson, hääpukunsa, kenkänsä, ja
astuu paitasillaan kamariin. Ensimmäiseksi sattuu hänen katseensa
mustiin silmälaseihin pöydällä. Hän hätkähtää. Hilja ei ole niitä
ennen nähnyt muualla kuin Mooseksen nenällä, jossa ne ovat antaneet
hänen kasvoilleen vain jonkinlaista, hiukan synkähköä lisäkaunistusta
ja arvokkuutta. Mutta minkä näköistä on niiden takana? Lapsuuden
ajoilta hänellä oli niistä vain hämärä, epämieluinen muisto. Ei, hän
ei uskalla katsoa miestänsä silmiin. _Miestänsä!_ Olisi antanut olla
lasit silmillään tämän ensi yön, maatessaankin — nyt, kun hän kaiken
jännittävän jälkeen on sairauteen asti hermostunut, ja kun tämän
päivän ja koko kihlausajan levoton odotus ja paisuva pelko ovat tällä
avioelämän huippuhetkellä kasautuneet kuin keräksi hänen sydämeensä...
Ja kun vielä lisäksi se Topikin...
Kun hän kuitenkin vihdoin äärimmäisen jännityksen ja vastustamattoman
uteliaisuuden vallassa vilkaisee vuoteelle ja näkee siellä käsiään
häntä kohti kurkottavan ja »katsomaan» kaipaavia sormiaan liikuttelevan
miehensä silmien paikalla elottomina muljahtelevat, kelmeät valkuaiset
kuin pikku linnun munanpuoliskot, verestävin reunuksin, ryntää hän
kirkaisten ovesta ulos ja rientää tuulena laituria kohti.
»Topi!» pääsee hänen suustansa huudahdus, huomatessaan entisen
sulhasensa rannalla miesjoukossa.
Hän kääntyy nyt lahdenpoukamaa kiertävälle rantapolulle, eikä hän näe
mitään muuta kuin kuolleina muljahtelevat silmävalkuaiset ja ojennetut
kädet, joiden värisyttävää koplottelua hän on joka hetki tuntevinaan
niskassansa.
Rannalla istuvat miehet ovat ponnahtaneet seisoalle, mutta ovat
näkemästään niin ymmällä, etteivät osaa ryhtyä mihinkään toimiin. Kaksi
mahdollisuutta voi olla: Hiljaa on kohdannut äkillinen mielenhäiriö tai
hän on tullut hiukan liian myöhään katumapäälle ja on nyt karkumatkalla
kotiinsa. Kuin takaa ajettu otus hän kiitää edelleen, katoaa vähin
rantapensaitten taakse ja ilmestyy taas aukkopaikoissa näkyviin.
Juostuaan jo kauaksi laituria vastapäiselle rannalle hän näyttää
tekevän äkillisen päätöksen: poikkeaa polulta eräälle rantakalliolle,
jonka juurella vesi on syvää. Katsojat näkevät hänen nyt seisovan
kaiholla kuin valkoisen haamun, toisen samannäköisen vedenneitona
alhaalla järven pinnan alla. Sitten ne molemmat yht'aikaa viittaavat
kuin hyvästiksi rannalla seisoviin miehiin ja Aletuisen mökkiin päin,
levittävät sylensä, niinkuin ystävykset jo matkan päässä, kohdatessaan
toisensa pitkän eron jälkeen, ja lentävät kuin joutsenet toistensa
kaulaan kahden avaruuden keskellä.
Nyt miehet eivät enää viivyttele. Tuokiossa kelotaan verkkokoppelin
seinältä uistimen siima kokoon, vene lykätään vesille, ja kuin
kosken kuohua halkoo pian sen kiitävä kokka. Mutta ehtiäkseen
onnettomuuspaikalle vieläkin pikemmin Topi lähtee juosten samaa polkua
kuin Hiljakin, riisuu vauhtiaan hiljentämättä takin yltään ja heittää
sen polun sivuun, sitten liivit, ja lopuksi nakkaa hatun päästänsä.
Kalliolle päästyään hän voimakkaalla henkäisyllä ahmaisee ilmaa
keuhkoihinsa, huiskauttaa kätensä ylös ja sujahtaa haukena syvyyteen.
Venheessä toimettomina istujat nytkäyttävät ruumistaan vaistomaisesti
soudun tahdissa ja kurkottautuvat jännittyneinä eteenpäin, kuin
siten kiirehtiäkseen aluksen kulkua. Topi on tunnettu kotikylänsä
etevimmäksi ja rohkeimmaksi uimariksi ja sukeltajaksi, mutta kun hän
nyt viipyy veden sisässä arveluttavan kauan, alkaa miesten mielessä
herätä epäilevää levottomuutta. Oli ymmärrettävää, ettei taitavinkaan
sukeltaja niin ankaran juoksun hengästyttämänä, tapauksen järkyttämänä
ja sellaista saalista etsiessään voinut olla oikeissa voimissaan. Tai,
kuka tietää, jospa hän ei tahdokaan tulla takaisin? Entäpä he yhden
asemesta saavatkin uistimellaan naarata kaksi? Vihdoin Topi kuitenkin
kohoutui veden pinnalle, upposi uudelleen, nousi taas ja saatuaan
rantapiissä maata jalkainsa alle raahasi kantamuksensa kallion sivuun
nurmikolle. Mutta samalla hän itsekin horjahti istualle pelastamansa
viereen ja silmät suljettuina huohotti kuin palje. Näki, että hän oli
katsonut kuolemaa silmiin melkein yhtä likeltä kuin tuo toinenkin.
Kiireesti lähdettiin hukuttautunutta viemään venheellä kotirantaan,
jonne Mooses, mökin vanhukset ja yöpyneet vieraat olivat
puolipukeissaan kokoutuneet.
»Herra Jumala! Herra Jumala!»
Topi lähti toinnuttuaan niissä märissään polkua myöten takaisin
etsimään vaatteitaan ja kuulemaan Hiljan kohtalosta. Pihassa hän tapasi
Mooseksen, jota Aletuinen puoliväkisin talutti omalle puolelleen
rauhoittamaan ja yöpymään.
»Iltaa. Ei ole vielä tervehdittykään.»
»Iltaa. Topiko se on?»
Puristaessaan toistensa kättä oli heidän otteensa lämpimämpi kuin viime
tapaamalla suohaudassa vuosi sitten, joka kohtaus johtui kuin itsestään
nyt heidän kummankin mieleensä.
»Sinun kuuluu omakin henkesi siellä järvessä olleen hiuksen varassa»,
sanoi Mooses.
»Eihän siinä muuten mitään, mutta lienenkö siinä kiireessä ottanut
hiukan liian kiivaan sukellusvauhdin, niin puskea jysäytin pääni kovaan
pohjaan ja se löi vähän pökerryksiin.»
»Kiitos... Hiljankin puolesta... itse se ei voine sinua enää...
milloinkaan kiittää.»
»Niinkö ovat asiat?»
»Niin ne taitavat olla.»
Miehet olivat kantaneet Hiljan hervottomana ja vettä valuvana, mutta
kuitenkin vielä lämpimänä, uuteen tupaan ja jättäneet hänet, naisen,
naisten haltuun. Hätäännyksissään ja tietämättömyydessään nämä eivät
oikein ymmärtäneet, mitä pitäisi tehdä hukkuneen henkiinpelastamiseksi.
Joku arveli, että olisi pitänyt heti Hiljan maalle saatua sitoa
nenäliina tai muu vaate tiukkaan hänen suunsa eteen, ettei ulkoilma
olisi päässyt keuhkojen yhteyteen. Nyt se on jo liian myöhäistä. Ainoa
tunnettu keino oli vanha, koeteltu hierominen. Mutta ei sekään nyt enää
auttanut, kuollut kylmeni vähitellen hierojain käsiin.
Eivät auta kyynelet eikä itkut: morsiusneitojen on ryhdyttävä pukemaan
ystävätärtään kuolon morsiameksi.
»Mutta emmekö voisi jättää sitä tehtävää huomisaamuun», ehdottaa joku.
»Sillä mistä tähän nyt yöllä saadaan kuolinvaatteet ja ruumislaudat.»
»Kuka puhuu kuolinvaatteista ja ruumislaudoista — häissä. Morsian on
puettava morsiameksi ja nostettava nukkumaan häävuoteelleen», sanoi
toinen.
Oli kuin kuulijain polvet olisivat niin onnistuneen ajatuksen edessä
liikutuksesta notkistuneet.
»Niin on tehtävä. Niin on tehtävä.»
Kun Hilja sitten täydessä hääpuvussaan, morsiusseppele kalpealla
otsalla, kädet ristissä rinnan yllä ja kultainen vihkisormus sormessa
lepäsi yksin häävuoteellaan, oli se morsiusneidoista niin kaunis näky,
että moni heistä olisi sillä hetkellä suonut itse olevansa hänen
sijassaan.
Akkunan eteen kiinnitettiin valkoinen vaate ja ovet lukittiin.
Mutta Mooseksen mustat silmälasit pöydällä tuijottivat hiljaiselle
häävuoteelle kuin kummastuneina.
X
Sinä yönä oli Aletuisen mökissä yksi ainoa, joka nukkui rauhallisesti —
Hilja. Puusepän pyynnöstä oli Topikin jäänyt tölliin yöksi, ollakseen
vanhan miehen apuna, jos jotakin odottamatonta sattuisi. Sellainen
varovaisuus osoittautuikin tarpeelliseksi. Kun Moosekselta ei voitu
Hiljan kuolemaa kauemmin salata, pyrki hänen tuskansa ajoittain
riistäytymään yli rajojen. Hän teki itsensä syypääksi Hiljan kuolemaan
ja sai väliin niin ankaria raivokohtauksia, että ne lähenivät hulluuden
rajoja. Sellaisina hetkinä oli molemmilla miehillä täysi työ pidellessä
häntä seinien sisällä, ettei hän saisi toteutetuksi uhkaustansa mennä
järveen, hän myös. Kun naiset onnetonta rauhoittaakseen kokivat
lohduttaen huomauttaa, ettei asia niin toivoton ole, kuin miltä se
Mooseksesta nyt näyttää, sillä saahan hän kuoltuaan tavata Hiljan
tulevassa elämässä ja olla hänen kanssaan yhdessä iankaikkisesti,
vastasi sokea, ettei hän jaksa odottaa niin kauan, vaan tahtoo tavata
Hiljan nyt heti. Myöhemmin hän kuitenkin rauhoittui kuin sähkönsä
purkanut pilvi ja nukkui kyyneliinsä kuin pieni lapsi.
Aamun tultua vei Aletuinen kuivina kahisevat hääkoivut pois ja pystytti
uuden tuvan ulko-oven pieliin kaksi kuusta, joiden tyvipuolet hän oli
kolonut valkoisiksi. Kantoi sitten olallaan omaan tupaansa muutamia
pitkiä lautoja ja alkoi niitä höylätä sihautella.
Kun Mooses myöhemmin heräsi unenhorroksestaan, lähti hän heti noutamaan
kamaristaan silmälasejansa ja samalla vainajaa »katsomaan». Hän oli
kyllä kuullut puhuttavan kuolemasta, mutta kun ei ollut milloinkaan
ennen joutunut sen kanssa läheisempään kosketukseen, ei hänellä ollut
siitä ennakolta minkäänlaista ulkonaista aistimusta. Kenties jonkun
muun sieraimet eivät olisi kuolinhuoneessa tunteneet vielä mitään
erikoista, mutta kun Mooses avasi oven, leyhähti häntä vastaan outo
haju, jollaista hän ei ollut ennen kokenut. Hän pani keppinsä pystyyn
oven pieleen ja ruumis hiukan kumarassa, kädet eteenpäin ojennettuina
läheni hiipien ensi kertaa elämässään »suurta tuntematonta». Polvien
odottamatta kopsahtaessa sängyn laitaan hän vavahtaen hiukan peräytyi,
läheni uudestaan ja pelon ja uteliaisuuden sekaisin tuntein kosketti
varovasti vainajan kasvoja, hätkähti ja nykäisi kätensä nopeasti pois,
ikäänkuin hän lämpimän ihmisihon asemesta olisi tavannut jääkappaleen,
jonka kylmyys värisyttävänä karahti hänen omankin ruumiinsa läpi.
Tämmöistäkö oli siis kuolema: outo haju, liikkumattomuus, äänettömyys,
kylmyys. Kun hänen sormensa monien yritysten jälkeen tuohon kolkkoon
kylmyyteen vihdoin tottuivat, oli kamarissa harvinainen näky: sokea
ruumisvuoteen vieressä polvistuneena koettelemassa molemmin käsin
kuolleen kasvoja.
Yöllisen, raivokkaan surunpurkauksen jälkeen Mooseksesta tuntui
kummalliselta, että hän vainajan välittömässä läheisyydessä ei
tuntenut murhetta juuri ollenkaan. Päinvastoin täytti hänen rintansa
keveä, vapauttava tunne. Vuoteella lepääjä tuntui läheisemmältä kuin
milloinkaan ennen ja niinkuin Hilja nyt vasta olisikin hänen oikea
omansa — nyt, kun he molemmat olivat sokeita, ja Hilja hiivistelemättä
ja aristelematta salli hänen katsoa kasvojansa. Iski mieleen onneinen
ajatus:
— Jospa se juoksikin järveen sen vuoksi, että kuolemansa kautta pääsisi
lähemmäksi minua, puhkaisisi sitä tietä sen yksipuolisen sokeuden
muurin, joka meitä ennen erotti. Niin täytyy olla.
Hän kallisti hellästi lämpimän poskensa kuolleen kylmää poskea vasten.
»Hilja... Hilja...»
»Mooses, Mooses.»
Hämmästyksen lyömänä hän palasi vanhaan tupaan ja istuutui vaiti
penkille. Aletuinen höyläsi yhä niitä pitkiä lautoja, ja Saara keitti
aamiaispuuroa lieden ääressä.
»Mitäs setä nyt niin ahkerasti höylää?» kysyi Mooses.
»On tehtävä arkku vainajalle», sanoi puuseppä.
»Minkä tähden sillä on niin kiire?»
»Ei käy laatuun näin kesäkuumalla pitää ruumista kauan kotona... ja on
tuo lajikseenkin tavallista kolkompi säilytettäväksi elävien ilmoilla.»
»Miten niin kolkompi?»
»Itsensä surmaaja.»
Hiljan surma-asiasta Mooseksella oli jo oma vakaumuksensa, vaikka hän
ei tahtonut siitä vielä mitään mainita. Sen sijaan hän hämmästytti
vanhuksia kysymällä:
»Voivatko kuolleet puhua?»
Aletuinen mietti hetkisen, ennenkuin antoi vastauksensa:
»Minä olen jo monesta vainajasta viimeisen mitan ottanut ja monelle
viimeisen majan valmistanut, mutta ainoastaan yksi niistä on tullut
minulle työtäni valittamaan, sekin vain unessa, ja siihen sillä lie
ollutkin pätevät syynsä.»
»Mitä se valitti?»
»Miten lienen sillä kertaa sattunut mitassa hairahtumaan, niin siitä
tuntui Juosulan Koaprovainaa puhetta pitävän, että hänen täytyy
iankaikkisesti maata polvet koukussa, kun kirstunsa on liian lyhyt.
Sen enempiä kokemuksia ei minulla itselläni niissä asioissa ole. Mutta
paljonhan niistä tarinoita kerrotaan.»
»Tarinoita? Sinulle on kaikki tarinoita. Ei niitä jokainen näe eikä
kuule. Leppälän vaarivainajan sanotaan kuoltuaan laskeneen rahojaan,
että helinä ja kilinä kuului talossa harva se yö», puuttui Saara
keskusteluun.
»Minkä tähden toiset vainajat puhuvat ja liikkuvat, mutta toiset
eivät?» uteli Mooses edelleen.
»Kaikki kummittelijat ovat vieneet omallatunnollaan hautaan jonkin
salaisen, tunnustamattoman rikoksen, joka ei anna heille lepoa maan
povessakaan», tiesi Saara.
»Mahtaneeko Hiljallakin olla jokin salainen rikos tunnollaan?» kysyi
Mooses.
»Tiettävästi ei. Mutta miksi Mooses nyt näitä tämmöisiä kyselee?»
»Siksi, että minä kuulin Hiljan puhuvan.»
Saaran kasvot läikähtivät hiukan kalpeiksi, kauha heltisi kädestä,
ja hän tunsi hartioitaan kylmästi kouristavan. Aletuinen lakkasi
höyläämästä, ja vanhukset katsoivat ääneti toisiinsa. Kuin asian
selvitykseksi Aletuinen koputti sormella otsaansa: ei olisi kumma,
vaikka niin määrätön murhe irtauttaisikin aivokopassa jonkin ruuvin
höllälleen. Mutta sille otaksumalle Saara pudisti epäilevästi päätänsä.
»Puhui?... Taivas varjelkoon! Mi-mitä se sanoi?» kysyi mummo.
»Ei muuta kuin kuiskasi kahdesti nimeni: Mooses, Mooses — aivan kuin
ennen elävänä.»
Aletuinen kävi miettiväksi, niinkuin hänellä olisi kypsymässä jokin
ajatus.
»Kuuluiko se kuiskaus vuoteelta, Hiljan suusta, vai jostakin muualta?»
kysyi hän.
»Ei, ei se vuoteelta kuulunut, vaan jostakin niinkuin ilmasta,
tyhjyydestä — tai minusta itsestäni.»
»Siinä tapauksessa Mooses on kuullut omiaan, korvat ovat valehdelleet.
Ajattelin jo, että olisiko Hilja ehkä valekuollut.»
»Ei se ole vale- eikä muu kuollut. Nythän se vasta elääkin. Nythän me
vasta toisemme näemmekin, kun kumpikin olemme sokeita. Mitä ruumiin
kuolemasta, kun henki elää», innostui Mooses.
Aletuinen koputti taas Saaralle otsaansa, kuin huomauttaakseen: mitäs
minä äsken sanoin? Mutta eukko pudisti äskeistä jyrkemmin päätänsä.
Hänen hermoilleen oli jo liikaa siinä, että itsensäsurmaaja lepäsi
hänen kodissaan, mutta jos se vielä lisäksi rupeaa kummittelemaan, niin
mihin tästä joudutaan. Hän alkoi kammoa Moosestakin, jonka koko elämä
kuvastui hänelle nyt aivan uudessa valossa, tai paremminkin pimeydessä.
Tuommoinen kummallinen, ainaisessa yössä eläjä, joka on itsekin
kuoleman kynnyksellä käynyt ja lukee niin peloittavia kirjoja, voi
hyvinkin seurustella kuolleitten kanssa. Sokean läsnäolo tuntui hänestä
nyt yhtä vaaralliselta kuin kissan tai koiran läheisyys ukkosilmalla.
Sillä niinkuin ne omalla sähköisyydellään vetävät taivaalta salamoita
puoleensa, niin samoin saattaa sokean sielu vetää luoksensa ilmassa
liiteleviä vainajien henkiä. Kuka tietää, vaikka Hilja juuri tällä
hetkellä istuisi näkymättömänä tuossa penkillä hänen vierellään.
Vaikka Aletuinen ei ollut arkalasta kotoisin, horjautti Mooseksen
kertomus kuitenkin hetkellisesti sen verran hänen uskoansa, että hän,
ennenkuin uskalsi lähteä Hiljasta arkunmittaa ottamaan, meni, Saaran
kintereillä seuratessa, kamariinsa ja kulautti pullonsa suusta pari
pitkää rohkaisuryyppyä.
»Parasta olisi pysyäksesi poissa, mutta kun sinun nyt kuitenkin on
pakko mennä, niin ota yksin tein raamattu kainaloosi ja pane se
aukinaisena kamarin pöydälle tai mieluummin vainajan rinnan päälle»,
pyysi Saara.
»Voisithan sinäkin sen taian tehdä. Tule mukaani.»
»Minä! Ei, vaikka tuhannen tuhatta annettaisiin.»
»Turha vaiva, mutta voinhan sen mieliksesi viedäkin», lupasi Aletuinen.
»Tai ei, raamattu on tarpeen täälläkin. Ota tämä Mooseksen 'Paavalin
epistola', jos tuo olisi siihen tarkoitukseen vielä tehoisampi.»
Aletuisen ruumishuoneesta lähdettyä Hilja jäi jatkamaan ikuista
untansa, avattu sokeankirja rinnan päällä.
Iltaan mennessä oli yksinkertainen arkku kantta vaille valmis. Kaikki
kolme rupesivat maata Aletuisen kamariin. Mutta kun Saara aamulla nousi
vuoteeltaan miehensä vierestä ja avasi oven mennäkseen tupaan kahvia
keittämään, säikähti hän niin, että oli lentää selälleen eikä hetkiseen
saanut sanaa suustansa.
»Mikä on hätänä?» kysyi Aletuinen.
»Tässä tulee ihan hulluksi ja sydän pakahtuu pelosta... Siellä seh...
nyt on... arkussaan», sammalsi Saara katkonaisesti.
»Kuka?»
»Hilja.»
Aletuinen nousi kiirettä pitämättä vuoteeltaan ja meni rauhallisesti
tupaan. Piippunsa sytytettyhän hän alkoi varovaisesti herätellä
Moosesta, joka valkoisissa alusvaatteissaan nukkui arkussa selällään
kuin ruumis.
»Mooses nousee ylös — ei se ole elävien vuode.»
»Noustaanpa noustaan», sanoi Mooses herätessään puolivalveille ja
koetteli käsin arkun kupeille, niinkuin etsisi jotakin. Hymähti sitten
sille puuhalleen ja jatkoi puhumistaan, nousematta vielä arkusta:
»Yöllä ulkona käydessäni pisti päähäni oikaista tähän pitkäkseni
koettamaan, millainen siinä on Hiljan maata, mutta nukahdin, ja siinä
se loppuyö meni.»
»No millaiselta siinä lepääminen tuntuu?»
»Ahdashan tämä vähän on ja kova. Mutta arvatkaapa, setä, mitä minä
tässä yöllä maatessani uneksin.»
»Kai niillä vuoteilla maatessa uneksitaan yhtä ja toista.»
»Uneksitaanpa niinkin. Olin makaavinani Hiljan kanssa haudassa
yhteisessä arkussa. Meidät oli vasta vihitty, ja vietimme nyt ensi yötä
häävuoteellamme. Tiesimme olevamme kuolleita ja puhuimme rakkaudesta,
kunnes vihdoin nukahdimme, herätäksemme vasta viimeisellä tuomiolla.
Eikä se tuomio ankara ollutkaan. Meitä kosketetaan hellästi olkapäähän
ja puhutaan lempeällä äänellä: Lapset, nouskaa, on aika herätä. Kun
sitten havahduin puolivalveille ja kuulin sedän äänen, oli se kuin
jatkoa sille unessa kuulemalleni. Näin mahtanee Isäjumala herättää
kuolleet viimeisenä päivänä.»
»Ehkäpä niinkin — vaikka kyllähän sen viimeisen heräämisen pitäisi,
sanan mukaan, oikeastaan isommalla rymyllä tapahtua», sanoi puuseppä.
Kun Aletuinen parin päivän päästä vei vainajan kirkolle
ruumishuoneeseen ja teki papille kuolonilmoituksen, hän hiukan
kummastui, kun uutisensa ei näyttänyt rovastia erikoisesti
hämmästyttävän. Tyyneen tapaansa tämä vain lausui valittelunsa:
»Minä otan sydämestäni osaa teidän kaikkien suruunne ja rukoilen
Jumalaa antamaan teille voimia tämän raskaan koettelemuksen
kantamiseen. Mutta muuten Aletuisen surusanoma ei tule minulle aivan
odottamatta, sillä jotakin tämän tapaista minä jo viime sunnuntaina
sitä avioparia vihkiessäni aavistin, vaikka en odottanutkaan seurauksia
näin pian ja näin ylen järkyttävässä muodossa. Nähtävästi on niin, että
yö ja päivä eivät sovi yhteen. Milloin olette ajatellut vainajan maan
poveen siunattavaksi?»
»Että asianomainen itsekin voisi olla saatossa mukana, olemme,
helteitten vuoksi, ajatelleet viedä Hiljan viimeiseen lepoonsa jo ensi
pyhänä», ilmoitti Aletuinen.
Sen sanottuaan hän vaikeni ja katsoi rovastia silmiin kuin tutkiakseen,
rohkenisiko hän ollenkaan esittää sitä, mikä hänen mieltänsä tässä
hautaamisasiassa raskainna painoi. Katseen painuessa alas kuin häpeän
ja syyllisyyden tunnustuksena hän vihdoin sanoi:
»Nöyrin pyyntömme olisi haudata vainaja koulua käyden, kellojen
soidessa.»
Nyt rovasti vaikeni vuorostaan, niinkuin hänen olisi vielä vaikeampi
sanoa sanottavaansa kuin Aletuisen:
»Tällaisissa tapauksissa saattaisi lain mukaan tulla kyseeseen vain
hiljainen hautaus.»
»Minä tiedän sen. Mutta eikö voisi armo käydä oikeuden asemesta. Tämä
kuolemantapaus on meille jälkeenjääneille jo sinänsä niin raskas, että
jos siihen vielä lisätään hiljaisen hautauksen häpeä ja sen kautta
langetetaan vainajan sielulle äänetön kirous, niin minä pelkään, että
kaikki — ajattelen lähinnä onnettoman isää ja äitiä — eivät ehkä voisi
_sitä_ kuormaa kantaa, jos muun voisivatkin.»
»Minä en ole vielä lausunut asiasta omaa mielipidettäni, ainoastaan
sen, mitä laki sanoo. Mutta laki on niinkuin luetaan. Kun muistelen
tuota viimesunnuntaista vihkimistilaisuutta, niin minä luulen, että
meidän ei tarvitse turvautua lain armoon ollenkaan. Sillä oman näkemäni
perusteella voisin melkein vannoa, että nyt ei ole kyseessä vakain
aikomuksin tehty itsemurha, vaan äkillinen mielenhäiriö tai jokin muu
siihen verrattava syy. Näin ollen minä hyvällä omallatunnolla voin
sallia vainajallenne kunniallisen hautauksen ja Jumalan ja ihmisten
edessä otan vastuulleni, jos lainrikosta tapahtuu», sanoi rovasti.
»Pastoriko tullenee ruumiin siunaamaan?» kysyi Aletuinen.
»Minä siunaan, mutta saattamaan tulee myös apulaiseni», lupasi rovasti.
Kun Aletuinen ajatteli, että rovasti ei ainoastaan suostunut hänen
pyyntöönsä, vaan vieläpä lupasi hautaussaattoon kaksi pappia kuin
suurille rikkaille, tarjoutui itse siunaamaan vainajan ja maallisen ja
jumalallisen lain edessä otti vapaaehtoisesti vastatakseen kaikesta
tästä, oli se Aletuisen mielestä niin jaloa, ettei hän voinut
estää harvoin esiintyvää kyyneltä vierähtämästä silmäkulmastaan,
puristaessaan käsnäisellä puusepänkourallaan kiitokseksi rovastin kättä.
* * * * *
Sunnuntaina aamupäivällä Mooses seisoi ensikertaa elämässään
hautausmaan portilla. Siellä tuntui samanlainen tuoksu kuin Hiljan
ruumishuoneessakin, mutta niin paljon voimakkaampana, että jos kuoleman
toinen tunnusmerkki, kylmyys, oli samassa suhteessa, niin pitäisi
läheisyydessä olla kokonaisen jäävuoren. Täydellistä hiljaisuutta tosin
ei tällä kertaa ollut, mutta puhelu oli kuiskailevaa ja äänensävy niin
hillittyä, että se vain tehosti ympäröivää hiljaisuutta. Joku kuului
nyyhkyttävän.
Kotvasen odotettua alkoi hautausmaan sisäpuolelta kuulua sokean korviin
virren veisuuta, johon tuntui ottavan osaa vain pari, kolme miesääntä.
Laulun lakattua kumahti korkeudesta malmin ääni niin raskaana ja
odottamatta, että Mooses hiukan säpsähti. Hänen pitäessään Aletuisen
kädestä kiinni lähdettiin kulkemaan hiljaa eteenpäin, kaikkien kolmen
kellon pauhatessa yhteen ääneen, niin että sokeasta tuntui, kuin
maailmaan ei sillä kertaa mitään muuta ääntä mahtuisikaan kuin niiden
jylinää. Kun oli pysähdytty ja kellot lakanneet soimasta, kuuli Mooses
hetkistä myöhemmin kumean jymähdyksen alhaalta maan sisästä ja rovastin
äänen melkein viereltänsä: »Maasta olet sinä tullut.» Sitten toisen —
kolmannen.
Heti sen jälkeen sokea kuuli kirjan lehtiä selattavan ja jälleen papin
äänen:
»Ihminen, vaimosta syntynyt, elää vähän aikaa ja on täynnä
levottomuutta, kasvaa kuin kukkanen ja lankee, pakenee kuin varjo ja ei
pysy.»
Kun rovasti oli lukenut ruumissaarnansa tekstin, kävi kuin liikutuksen
humaus haudalle kokoutuneessa väkijoukossa. Jok'ainoa sana oli kuin
Hiljasta kirjoitettu. Kuulijat olivat yksimielisiä siitä, että ainakaan
he eivät olleet milloinkaan ennen kuulleet rovastin niin kauniisti
ja ottavasti puhuvan, ja sittenkin heistä tuntui, että rajoitettu
aika ei sallinut sielunpaimenen puhua puoltakaan kaikesta siitä, mitä
hänen sydämellään oli. Mutta eipä sitä papilla ollut usein sellaista
saarnanaihettakaan.
Toimituksen päätyttyä Mooses Aletuisen kehoituksesta otti haudan
partaalta hiekkaa kouraansa ja ravisti sen sormiensa läpi hautaan,
kuten tapa vaati. Hienon hiekan joukossa olleiden pienten kivien
kumea rapina arkun kanteen oli Hiljan vastauksena hänen viimeiseen
hyvästijättöönsä.