— Kaksikymmentä vuotta...
Kalpea, talvinen iltapäivä viipyi vielä ulkona pihamaalla, mutta
sisällä kamarin nurkissa hiipi jo harmaa hämärä. Laina laski
sukankutimen syliinsä, kallisti päänsä väsyneesti kiikkutuolin
selkänojaa vasten, sulki silmänsä ja alkoi keinua lyhyin heilahduksin.
— Enemmän: kaksikymmentäkolme vuotta. Ja jok'ikinen niistä minulle
pitkä kuin ikuisuus. Hyvä Jumala, kuinka kauan tätä vielä kestää?
Milloin tulee loppu? Ja mitä seuraa sitten, lopun jälkeen? Vai seuraako
mitään? Mikä siinä lie, etten _minä_ ole saanut enkä saa tunnustetuksi,
en papillekaan, en salaripissäkään, vaikka on monia muita, jotka vielä
vuosikymmenienkin kuluttua ovat ilmiantaneet itsensä, pienemmistäkin
rikoksista kuin minun, ja omaatuntoaan keventääkseen menneet vankilaan
omasta vapaasta tahdostaan?
— Oli se yhtäkaikki kummallista, että onnistuin sen asiani salaamaan
niin hyvin, ettei siitä vieläkään tiedä mitään kukaan muu kuin minä
itse — ja Jumala... Jumala?... Vai tietävätkö ne? Minkätähden ne
kaikki, isä, äiti ja Marjaana, liikkuvat ja ovat aina siitä hirveästä
yöstä lähtien liikkuneet täällä vieraspuolella kuin varpaisillaan
ja puhuneet kuiskailemalla kuin ruumishuoneessa? Ja minkä tähden ne
katsovat minuun niin kummallisesti, niinkuin niillä olisi jotakin
salattavaa? Aavistavatkohan ne sittenkin jotakin, vai tämä minun
surkeuteniko lie syynä siihen, että ovat niin vanhentuneen ja
murheellisen näköisiä, he myös? Ja lisäksi: mihin ihmeeseen se pullo
oli hävinnyt sieltä lampokarsinasta? Ei kai se ketulle tai koiralle
kelvannut — jos muun veivätkin. Mutta ehkä se kuitenkin oli siellä,
vaikka en silloin hädissäni hoksannut. Piti käydäkseni sitä jälkeenpäin
perkkäämässä, mutta en voinut. Ennen nuorena tyttösenä siellä vasikoita
juottelin ja vein heiniä lampaitten häkkiin, sitten aikuisempana lehmiä
lypsin, mutta sen etsintäyöni jälkeen olen navettaa kaukaa kiertänyt ja
tulen kiertämään niin kauan kuin elän.
— Kyllähän ne ovat koettaneet minua lohduttaa, Marjaana ja äiti —
varsinkin äiti: »Sydämelläsi, rakas lapseni, jos jotakin on, rukoile
Jumalaa, taivaallinen isä antaa anteeksi, niinkuin antoi sille ja
sille.» Ja sitten: »Kristuksen veri puhdistaa.» Kunpa jaksaisin uskoa
kaiken sen. Mutta kun minusta tuntuu, että sen rikokseni sovitukseksi
pitäisi vuotaa minun omakin vereni — eikä vielä sekään riittäisi.
Vuosikausiahan sitä sitäkin, itsemurha-ajatusta, mielessäni haudoin, ja
jos tehdäkseen, niin silloin se olisi pitänyt toteuttaakseni, kun vielä
voimia oli. Nyt en enää jaksa. Mutta mitä se olisi sekään hyödyttänyt?
Vaikka minulla olisi antaa kymmenen henkeä, niin minä en sillä
uhrillani voisi herättää yhtä ainoaa kuollutta eloon... Vaan onhan
se hengissä — siellä — jossain — vaikka ruumis... Hui, hui, hui!...
Sitten ne monet muut luonani kävijät, pappikin: »On olemassa helvetti
ja iankaikkinen kadotus.»... On kai! Pitäisivät suunsa kiinni! _Sitä_
he vakuuttavat _minulle_. Mitä ne tietävät iankaikkisesta kadotuksesta,
ne, jotka eivät ole jalallaan astuneet edes ajallisen helvetin
kynnykselle...
— Kaksikymmentäkolme vuotta... Se olisi nyt, jos olisi saanut elää —
minä en tiedä edes sitä, oliko se poika vai tyttö — olisi aikaihminen.
Se voisi olla jo naimisissa. Sillä saattaisi olla lapsi. Ja minä
olisin silloin isoäiti, mummo... Minkä näköinen se mahtaisi olla nyt?
Minkä näköinen sen puoliso? Ja niiden lapsi?... Voi, taivasten isä
sentään! Minä kysyn ja kysyn — kaikkea, ja ainoan vastauksen voi antaa
ainoastaan pöytälaatikkoon piilottamani lasipalanen, eikä sekään muusta
kuin siitä, minkä näköinen minä itse olen.
Laina oli jo kauan sitten huomannut, että kaikki kuvastimet
vieraspuolelta katosivat vähitellen olemattomiin. Hän ymmärsi kyllä,
että se toimenpide tapahtui hänen tähtensä: nähtävästi ei olisi suotu
hänen näkevän omaa kuvaansa. Kuin menetetyn korvaukseksi ilmestyi
samaan aikaan hänen pöydälleen iso perheraamattu, ikäänkuin olisi
tahdottu huomauttaa, että on tullut aika hänen hylätä muut kuvastimet
ja katsoa kuvaansa siitä. Kuitenkin hän oli ajoissa ehtinyt kätkeä
tarpeeksi ison, rikkoutuneen kuvastimen palasen. Sen hän nyt, kuten
usein ennenkin, otti esiin pöytälaatikostaan ja pystytti nojalleen
raamattua vasten, jonka puukanteen Marjaana aikoinaan oli rystysillään
kopsauttanut, lyödäkseen isännän aseettomaksi sanan voimalla.
Hän katsoi hetkisen kuvaansa kuin jotakin vierasta henkilöä. Otti
sitten pöytälaatikostaan valokuvansa ja piteli sitä kasvojensa vierellä
niin käännettynä, että nykyinen ja nuoruudenaikainen kuva näkyivät
kuvastimessa rinnakkain.
— Mikä hirvittävä ero! Toisen täyteläisyyttä uhkuvilla huulilla naurava
hymy, niinkuin voi olla vain kahdeksantoistavuotiaalla, joka ei vielä
tiedä murheesta mitään. Suurissa, kirkkaissa silmissä sirkeä viattomuus
kuin lapsella. Kasvot pyöreät kuin omenat, ja pieni hymykuoppa
vasemmassa poskessa. Ja kuin kruununa varjostavat sileää otsaa
ulkonevana, kaarevana räystäänä tuuheat kutrit, mustat kuin syysyö...
Toisen ohuet huulet kuin sinertävä, mutkikas nauha, ja riippuvien
suupielien veltoissa poimuissa irvistävä katkeruus kuin synti. Syvällä
raskaina lupsottavien silmäluomien kapeissa raoissa tuijottava
syyllisyys ja elämäntyrtymys. Molemmat ryppyjen risteilemät posket kuin
yhtä ainoaa, sisään painunutta kuoleman hymykuoppaa. Ja syvinä uurteina
aaltoilevan otsan yllä kumottaa kiireellä harvojen hopeasuortuvain
lomista pitkinä päivinä paljas, valkoinen päälaki.
— Ja niitä erottaa toisistaan vain kaksikymmentäviisi vuotta!
Hän kätki kuvastimenpalasen ja valokuvan takaisin säilyyn. Kyynärpäät
pöydällä, pää käsiin nojaten hän silmät suljettuina vertaili vielä
muistissaan noita kahta kuvaa toisiinsa, voisiko niiden välillä
olla mitään muutakaan yhtymäkohtaa, mutta huomasi suruksensa, että
sisäinen eroavaisuus oli vielä suurempi kuin ulkonainen. Hän kulki
kuvitelmissaan elämänsä aurinkoista alkutaivalta, lähtien niin kaukaa
lapsuutensa aamusta kuin muisti jaksoi kantaa, vaikka tuntuikin
pyhyyden loukkaukselta hänen nyt enää edes ajatuksissaan astua sitä
polkua, jota hän viattomana oli vaeltanut. Se tie tuntui juontavan
alkunsa aluttomuudesta, jonne muisti ei ulottunut, ja maan päälle
päästyään jatkuvan puhtaana, valkoisena lankana aina siihen asti,
kunnes tuli eteen jyrkkä raja. Siihenastisen Lainan jäädessä kauniina
muistona sen taakse, syntyi solmu lankaan ja jatkui mustana eteenpäin,
vääntelehtien kuin päähän isketty käärme, joka kuolleenakin lakkaa
liikkumasta vasta sitten kun aurinko laskee. Mutta lakkaako hänen
käärmeensä kiemurtelemasta vielä sittenkään, kun hänen aurinkonsa
laskee? Tuntui siltä, että niinkuin sillä valkoisella langalla ei ollut
alkua, niin ei myöskään tällä mustalla ole loppua, on vain avaamaton
umpisolmu välissä... Vaan entäpä siihen voisi syntyä vielä toinenkin
solmu, josta se taas alkuperäisen värisenä jatkuisi loputtomuuteen, ja
musta olisi vain pienenä pätkänä kahden valkoisen välissä... »Taivaan
isä antaa anteeksi.»... »Kristuksen veri puhdistaa...»
— Niin — niinhän se äiti. Mutta miksi se taas, erikoisesti tänään, niin
kummallisen raskaasti painaa mieltäni, se lapsi-vainaja?
Hän aukaisi ison raamatun vahvoista vaskihakasistaan ja alkoi
kuiskaavalla äänellä lukea sen viimeistä lukua:
»Ja hän osoitti minulle puhtaan elämän veden virran, selkeän niinkuin
kristallin vuotavan Jumalan ja Karitsan istuimesta...»
Laina ei ehtinyt päästä luvun loppuun, kun hänen korviinsa helähti
ulkoa kulkusen kilinää. Hän kääntyi akkunasta katsomaan ja näki pihaan
ajavan valkoisella hevosella pari miestä, jotka näyttivät olevan
outoja näillä tienoin. Turkinkaulukset pystyssä he istuivat korkealla
isoon heinähäkkiin ladotun kuorman sevillä. Toisella oli mustat
silmälasit päässä, ja aikamiehen turkkiin pukeutunut ajaja näytti
vielä poikaselta. Hän sitoi hevosen piha-aitaan ja taluttaen toveriaan
kädestä he menivät väen puolelle.
— Ketä lienevät, kaupustelijoita. Mies taitaa olla heikkonäköinen
tai sokea, koska poika sitä kädestä taluttaa, arveli Laina ja jatkoi
keskeytynyttä lukemistansa:
»Ja katso, minä tulen pian, ja minun palkkani on minun kanssani,
antamaan kullekin, niinkuin hänen työnsä on...»
* * * * *
»Hyvää iltaa», tervehti silmälasimies, pysähtyi tuvan ovensuuhun ja
herrasväen tapaan otti lakin päästään.
»Saisiko talossa yötä olla?»
»Onhan lämmintä. Mistä kaukaa ollaan?» kuului isännän vastakysymys
peräpenkiltä.
Kun vieras oli maininnut kotipitäjänsä, tutkaisi isäntä uteliaasti:
»Mistä sieltä?»
»Hirvaskylästä — ei isäntä taida tuntea niitä maita. Minä asun siellä
erään puuseppä Aletuisen luona.»
Sen kuullessaan isäntä hiukan hätkähti ja ponnahti kuin pelästyneenä
seisoalleen. Kasvoilla vastenmielisyyttä kuvastava ilme hän, käsi
miettivästi korvallisella, katsoi pitkään ja terävästi vieraaseen.
Käveli sitten ketterästi, vaikka jo hiukan kumaraisena, ovensuuhun,
ojensi kätensä vieraalle ja sanoi:
»Iltaa — ei ole vielä lähemmin tervehdittykään.»
Heidän puristaessaan toistensa kättä isäntä tutki nyt läheltä vieraan
kasvoja, ja näytti niinkuin hän samalla olisi ystävällisesti hymyillyt.
»Vieras käy tänne... kä-käydään tänne toiselle puolelle», pyysi hän.
Isäntä hiukan edellä, vetäen jäljessä harppailevaa sokeaa kädestä, he
kävelivät pihan poikki vieraspuolelle niin kiireesti, että näytti, kuin
taluttajalla olisi erikoinen hätä saada vieras piiloon mahdollisimman
pian. Lieneekö ollut sattuma vai tahallinen tarkoitus, että isäntä
johti sokean samaan kamariin, josta kaksikymmentä vuotta aiemmin eräänä
syysyönä oli hänet pienenä kapaloraukkana pois kyydinnyt.
»Vieras istuu — tässä on tuoli. En ole vielä nimeäkään kysynyt.»
»Mooses minun nimeni on», sanoi vieras.
»Niinpä. Vaan entäs sukunimi?»
Mooses punastui, ja käsi kohoutui sokeitten silmien eteen kuin häpeän
peitteeksi.
»Minä, hyvä isäntä, olen niitä semmoisia, joilla ei omaa sukunimeä
olekaan, kun ei ole mitään sukuakaan. Kasvatusisäni Aletuisen nimellä
olen kirjoissa kulkenut.»
Nähdessään sokean nuorilla kasvoilla kuin oman verensä häpeästä
leimahtavan isännän sydämen yllätti voimakas säälinpuuska. Hänen
huulensa tapailivat äänettöminä sanoja, niinkuin hän vastoin tahtoansa
aikoisi hämmästyttää Moosesta ilmaisemalla hänen salatun syntyperänsä.
Mutta melkein samassa hän huiskautti torjuvasti kättänsä ja
yhteenpuristettujen huuliensa takaa mumisi kuin itsekseen:
»Hm... hmm...! Eihän nimi miestä pahenna Moo... vieras istuu, on
vapaasti kuin kotonaan — ihan kuin kotonaan. Minä pistäydyn vähän
asioillani, mutta tulen tuokiossa takaisin.»
Hän jätti Mooseksen yksin kamariin hieman oudolta tuntuvaa
ystävällisyyttä kummeksimaan, meni tupaan ja sanoi tallimiehelle:
»Riisu vieraan hevonen talliin ja anna apilasta eteen. Ota lisäksi
aitasta kauroja korvoon ja sipulia leipää joukkoon. Jos hevonen on
hiessä, niin anna vettä vasta vähän myöhemmin, ettei saa köhää... Mikä
sen tämän nuoren miehen nimi on?»
»Sehvania minä olen», sanoi poika.
»Vai Sehvania. Siellä teidän maanääressä taitaa ollakin vain pelkkiä
rohveettoja. Miina vie Sehvanian keittiöön ja antaa suunavaukseksi
jotain lämmittävää ja ruokaa niin paljon kuin makoon mahtuu.»
Isäntä palasi vieraspuolelle ja pysähtyi hetkiseksi salin lattialle
miettimään.
— Se on ilmoitettava varovin lausein kuin odottamaton kuolonsanoma,
sillä äkillinen ilo voi vanhoille sydämille olla yhtä tuhoisa kuin ylen
suuri surukin, hän päätteli ja meni keittiöön, jossa emäntä ja Marjaana
olivat parhaillaan iltapäiväkahvia juomassa.
»Sepä sattui. Herunee sieltä pannunne pohjasta kuppi kuumaa
vieraallekin?» kysäisi hän.
»Vieraalle? Onko tullut vieraita? Ketä?»
»Koettakaapa arvata.»
Isännän äänensävystä ja koko olennosta uhosi niin outoa
salaperäisyyttä, että vanhukset käsittivät tavallista harvinaisemman
vierailun olevan kyseessä. Viitsimättä kuitenkaan ruveta arvoituksilla
leikkimään he tiukkasivat isäntää ilmaisemaan vieraan. Mutta kun tämä
ei heti siihen suostunut, katsoi Marjaana häntä kiinteästi silmiin ja
sanoi:
»Ellei näin vanhan hupsun unet ole jo merkitystänsä menettäneet, niin
se vieras ei voi olla kukaan muu kuin Änän.»
»Entäpä jos olisikin», myönsi isäntä.
»Voi, Herra jumala!» huudahti emäntä. »Mooses! Onko Mooses tullut?
Missä se on? Minkä näköinen se on?»
»Siellä on omassa kamarissaan. Tulkaa katsomaan, niin sittenpä näette
omin silmin. Mutta muistakaa: ei hiiskaustakaan, ei viittaustakaan
siitä — tiedätte kyllä mistä. Eikä Lainalle halaistua sanaa.»
»Vai _omassa_ kamarissaan. Kuinka sinä olet hyvä, ja kuinka sinä
samalla olet kova: eikö vieläkään äiti ja lapsi saa tavata toisiaan,
vaikka poika tulee kuin Jumalan lähettämänä emonsa luokse? Mutta minä
uskon, että vielä ne kerran... Kuule, Marjaana, älä jätä, älä jätä,
mennään yhdessä. Pitele minua vähän kädestä — tuntuu niinkuin jalkani
eivät jaksaisi pitää päällänsä ja päätäni pyörryttäisi. Älä, älä —, ei
niin lentämällä.»
Isännän aukaistua kamarin oven tähystivät molemmat naiset sykkivin
sydämin kynnyksen takaa hämärähköön huoneeseen. Odottamansa surullisen
näyn asemesta nähdessään kauniin, hienosti pukeutuneen nuorukaisen,
mustat silmälasit juhlallisina nenällä, istumassa tuolilla ryhdikkään
suorana, he eivät olleet uskoa silmiänsä. Hilliten ilmoille pyrkivää
iloansa mummot, huulet hymyssä ja päät maireina kallellaan, tyytyivät
vain pari kertaa koskettamaan kämmeniään kuulumattomasti vastakkain.
»Anteeksi — viivähdin vähän — vieras saanut istua yksikseen. Täällä
tulee pari naishenkilöä tervehtimään: emäntä ja talon vanha, uskollinen
palvelijatar», esitteli isäntä.
Mooses nousi seisoalleen, kumarsi kohteliaasti ovelle päin ja ojensi
kätensä tervehdykseen. Siihen tartuttiin kaksin käsin ja puristettiin
niin hellästi, kuin siinä kosketuksessa olisi hehkunut välittömästi
sydämen lämpö.
»Emäntä?»
»Niin. Noin nuori voisi sanoa minua mummoksikin. Jumalan terveeksi,
Jumalan terveeksi ... ja terve tulemasta.»
»Kiitos. Teidän kätenne vapisee.»
»Me vanhat vapisemme. Onko hän ollut terve? Miten hän on matkoilla
voinut? Ovatko ihmiset olleet hyviä — kotona ja kylässä?»
»Kiitos, kyllä. Ei minulla ole valittamista missään suhteessa — paitsi,
tietysti... huomaahan emäntä sen.»
Käsi taputti häntä hellästi olalle.
»Niin, niin. Jumalalle kiitos, että on hyviä oltu.»
Marjaana, joka emännän takana kärsimättömänä vuoroaan odottaen oli tätä
kiirehtien hihasta nykinyt, ei malttanut enää odottaa, vaan tarttui
emäntää käsipuoleen ja siirsi hänet yksinkertaisesti syrjään.
»No tuohon käteen! Herran terveeks, sanon minäkin. Ja terve tulemasta
minunkin puolestani.»
Mooses hiukan hölmistyi.
»Mutta emmekö me ole ennenkin tavanneet toisiamme?» kysyi hän.
»Vo-hooi! Montakin kertaa.»
Näin uhkaavan alun kuullessaan isäntä pui Marjaanalle kiivaasti
varoittaen nyrkkiään ja pudisteli tuskaisena päätänsä, ja levottomalta
näytti emäntäkin. Mutta Marjaana vain rauhallisesti huiskautti
kättänsä: kyllä minä tiedän.
»Mutta mistä Änän... tuota... Mooses — sanotaan me vanhat noin nuorta
poikaa vain ristimänimellä — mistä Mooses minut tuntee?»
»Äänestä ja... hm — hajusta.»
Marjaana nyrpisti nenäänsä hiukan loukkautuneena.
»Eipä minussa pitäisi liikoja hajuja olla, joka muutan puhtaan paidan
ylleni joka lauantai.»
Alkuun päästyään hän selitti sokealle pääpiirtein koko sikäläisen
sukunsa, maailmalle kulkeutumisensa ja tutustumisensa Moosekseen, tämän
ollessa vasta mustalaispojan kokoinen. Kyseli kuulumisia: miten jaksaa
vanha Aletuinen, miten Saara, Jahnukaiset ja muut hirvaset. Tokaisi
lopuksi:
»Joko sitä on Mooseksella niinkuin kaveria?»
»Ei ole», kielsi Mooses, mutta samoin kuin äsken isännän tutkaistessa
sukunimeä hän jälleen punastumisellaan ilmaisi, kuinka arkaan kohtaan
tämäkin kysymys koski.
»Eikäkö vielä tiedossakaan? Sanoo suoraan vaan, ei me kielitä», ahdisti
emännöitsijä.
»Mitäpä syytä olisikaan sitä teiltä näin etäällä peitelläkseni. Olen
salakihloissa — ollut jo viime syksystä asti.»
Kuin tyrmistyneinä kuulemastaan vanhukset vilkaisivat toisiinsa,
ja laajoin ihmetyksen elein läppäsivät mummot taas kämmeniään
kuulumattomasti vastakkain.
»Herra isä! Kuka? Mistä?»
»Ette taida tuntea Lehtimäen Hiljaa?»
»Lehtimäen Hiljaa?... Sekö! Muistanhan minä, kun Saaran kanssa
Aletuisen pihakoivun alla istuttiin ja katsottiin teidän sokkosilla
leikkimistänne. Se lippari karkasi silloin Mooseksen käsistä, mutta
näytätpä — sanon sinäksi, kun ollaan vanhoja tuttuja — näytätpä saaneen
jälkeenpäin lujemman otteen. Mutta olekin kärellä ettei lähde uudestaan
liesuun.»
Marjaana leväytti sylensä ja halata hätisti Moosesta hartioista.
»Eipä sitten muuta, kuin onneksi olkoon ja lapsia tulkoon.»
»Jumala siunatkoon, Jumala siunatkoon — teitä molempia», toivotti
emäntäkin surumielisesti, ristiriitaisin tuntein.
Isäntä, mitä lienee miettinyt, ei puhunut mitään.
»Vai niin, vai sillä lailla on Mooseksen asiat. No, sittenpä juodaankin
kihlajaiskahvit», sanoi Marjaana, meni keittiöön ja tuli pian takaisin
tarjotin kädessä.
»Mitä tavaraa Mooseksella — sanotaan nyt sitten Moosekseksi — on
heinähäkissä?» kysyi isäntä kahvia juodessa.
»Koriteoksia», vastasi Mooses.
»Myytävänä kai?»
»Niin. Ehkä isäntä ostaa jonkin?»
»Ties, vaikka ostaisinkin. Käydäänpä niitä katsomassa.»
Heidän kuormalle tultuaan Mooses kopeloi ensimmäiseksi viulukotelon
käsiinsä.
»Onko sekin myytävänä?» kysyi isäntä.
Sokea pudisti kieltävästi päätänsä.
»Ei, hyvä isäntä — ei hinnalla millään.»
Iso-Mannilassa, kuten kaikkialla muuallakin, herättivät Mooseksen työt
ihailevaa ihmettelyä ja peitettyä epäilyäkin siitä, voivatko sellaiset
mestariteokset olla ensinkään hänen itsensä valmistamia. Enemmän
kuin tositarpeen takia saattoi moni saidempikin ostaa jonkin esineen
vain sen vuoksi, että saisi näytellä sitä tuttavilleen kuin jonakin
harvinaisena ihmekapineena, siksi että oli sokean tekemä. Isäntä
aikoi ensi-innostuksessaan tyhjentää Mooseksen häkin pohjia myöten,
mutta tarkemmin harkittuaan tyytyi kuitenkin ostamaan vain kaikki
jäljelläolevat korituolit, jotka sijoitettiin isoon vierashuoneeseen.
Sitten hän meni kamariinsa hakemaan rahaa ostoksiensa maksuksi, mutta
naisten mielestä hän viipyi tarpeettoman kauan. Kun hän vihdoin palasi
ja antoi setelit myyjälle, tutki tämä niitä kutakin erikseen sormeansa
ja kättänsä pitkin mittaamalla. Tarkastuksensa tuloksena hän kummeksien
huomautti:
»Isännälle on varmaankin tullut erehdys: satamarkkasten asemesta olette
antanut pelkkiä viisisatasia. Tässähän on rahaa enemmän kuin minun koko
kuormani ja hevoseni maksavat yhteensä.»
»Ei siinä ole erehdystä tullut», sanoi isäntä. »Kun tässä äsken kuulin,
että Mooses aikoo avioliittoon ja tietenkin oman kodin perustamiseen,
niin se, mitä summassa liikaa lienee, on tarkoitettu meidän kaikkien
yhteiseksi huomenlahjaksemme tuleviin häihin.»
Kun naiset tiesivät isännän tavallisesti pitävän pennin syrjästä ehkä
liiankin tiukasti kiinni ja kun he nyt lisäksi käsittivät, että hänen
pitkällinen viipymisensä kamarissaan ei voinut johtua muusta kuin
raha-arkun ääressä käydystä ankarasta kamppailusta kahden vastakkaisen
voiman kesken, oli heistä isännän voitto mammonasta tällä kertaa
sitäkin suurempi. Vesikierteet silmissä he nyökäyttelivät kiitollisina
liikutuksesta tutisevia päitänsä. Mitä merkitsivätkään heidän tyhjät,
kyyneleiset onnittelunsa isännän miehekkään uhrin rinnalla.
Vanhukset odottivat Mooseksen ilahtuvan ikihyväksi ja puhkeavan
kiitoksiin niin kuninkaallisen runsaasta lahjasta. Mutta kävikin
päinvastoin. Sokea seisoi setelit kourassa kuin lyötynä. Hän ymmärsi
asian niin, että isäntä ainoastaan säälistä hänen sokeuttansa kohtaan
antoi häälahjansa. Mutta hänen elämänsä raskaimpana taakkana oli tähän
asti ollut yksinkertaisten, maitosydämisten ihmisten ymmärtämätön
sääli, eikä hän halunnut sitä lajia lisää, ei ainakaan vierailta,
tuntemattomilta ihmisiltä. Isännän olisi pitänyt nähdä ja ymmärtää,
ettei hän kulkenut hääapua kerjäämässä, vaan myymässä kättensä töitä
niille, jotka halusivat ostaa. Oltuaan aluksi kahden vaiheella, miten
menettelisi, ettei loukkaisi hyvää tarkoittavaa antajaa, hän vihdoin
päättävästi erotti rahoista tuolien hinnan lompakkoonsa ja laski
ylijäämän kiittäen isännän eteen pöydälle.
Tämän jälkeen oltiin salissa kotvan aikaa ääneti, ja tuntui puolelta ja
toiselta, niinkuin väliin olisi laskeutunut jotakin vierasta ja kylmää.
»Mooses taitaa olla hyvin rikas?» pisti Marjaana, suutahtaneena isännän
puolesta.
»Eikä niin rikaskaan, semmoinen vain omillaan eläjä», vastasi sokea
vaatimattomasti.
»On tainnut Mooses ennenkin omillaan elää ja kouluja käydä?»
Kuten taanoin pudisti isäntä Marjaanalle taas varoittavasti kättänsä ja
estääkseen hänen jatkamasta puuttui itse puheeseen:
»Minä en tarkoittanut lahjallani loukata enkä antaa sitä miksikään
vaivaisavuksi, mutta koska Mooses näkyy sen semmoiseksi käsittäneen,
niin en minä liioin tahdo tyrkyttää. Olen aina pitänyt niistä, jotka,
kuten minäkin, pyrkivät elämässään toteuttamaan sananlaskua: oma apu
paras apu.»
Hän veti salin akkunoitten kierrekaihtimet tarkasti alas, sytytti
tulen kattokruunuun ja haihduttaakseen välikohtauksen synnyttämää
painostavaa tunnetta pyysi Mooseksen soittamaan viulua. Siihen tätä
ei tarvinnutkaan kahta kertaa pyytää. Kotoisten kuulijoitten istuessa
uusissa korituoleissa salin seinämillä sokea soitti seisoallaan —
vanhoille enimmäkseen virsiä ja hengellisiä lauluja. Avarassa huoneessa
mahtavina ja tunnelmallisina kaikuvia säveliä kuuntelivat naiset
hartaina. Ja Mooseksen eläytyessä yhä syvemmälle soittoonsa alkoi
isännänkin sielussa tuntua välitöntä kosketusta hänelle oudoista
maailmoista, joissa seteleillä ei tuntunut olevan mitään tekemistä.
Vasta nyt hän saattoi ymmärtää perussyyn Mooseksen järjettömältä ja
vähän ylpeältäkin näyttävään kieltäytymiseensä ottamasta lahjaa vastaan
ja käsittää sokean soittajan kielteistä vastausta kysymykseensä viulun
myynnistä: »Ei, hyvä isäntä — ei hinnalla millään.»
Kesken rauhallista soittoa vanhukset yht'äkkiä hätkähtivät ja
vilkaisivat kysyvinä toisiinsa, samalla kuin heidän kasvoillaan
kuvastui jännitystä ja levotonta neuvottomuutta. Heidän aavistamattaan
astui Laina saliin ja pysähtyi eräälle sisähuoneisiin vievälle ovelle
kuuntelemaan. Pään Hyökkäyksillä ja muilla eleillä koetti Marjaana
salavihkaa tehdä isännälle ymmärrettäväksi, että odottamattoman
kohtauksen selvittäminen jätettäisiin hänen huoleksensa, on hän ennen
pahemmistakin pulmista suoriutunut. Kun vanhukset olivat Lainan
läsnäollessa jo parikymmentä vuotta keskustelleet tilaisuuden vaatiessa
osittain mykkien tapaan, oli heidän jotenkin helppoa silläkin tavoin
ymmärtää toistensa ajatuksia. Sormi varoittavasti huulilla isäntä
nyökäytti Marjaanalle myöntävän vastauksen. Tämä meni luvan saatuaan
Lainan luo ja puhua sopotti hiljaa hänen korvaansa:
»Tämä nuori mies on syntyisin... hm — kotoisin minun synnyinseudultani.
Sokea raukka, niinkuin näet. Ehkä haluat häntä kädestä pitäen
tervehtiä?»
Saatuaan hyvin epämääräisen vastauksen Marjaana sanoi ääneen:
»Ei Mooses taida tietääkään, että täällä on nuorempiakin kuulijoita
kuin me vanhat: talon tytär — haluaisi tervehtiä.»
Sokea pisti viulun kainaloonsa, kumarsi ja ojensi kätensä odottavasti
tervehdykseen. Lainan lähtiessä hiljaa kulkemaan häntä kohti ei emäntä,
vaikka juuri hän oli enimmän toivonut näiden kahden keskinäistä
tapaamista, nyt voinutkaan olla heidän tervehdyksensä näkijänä, vaan
pakeni kiireesti keittiöön. Isäntä käänsi katseensa poispäin ja
liikutuksesta tärähteli hänen leukansa. Mutta Marjaana vain hymähteli
ja hykerteli tyytyväisenä käsiään.
»Hyvää iltaa. Teidän kätenne vapisee — niinkuin emännänkin», sanoi
Mooses.
»Niin. Äiti on vanha ja minä olen sairas», selitti Laina niukasti,
ikäänkuin siten huomauttaakseen, että hän ei haluaisi ryhtyä pitempiin
keskusteluihin.
»Onko neiti jo kauankin sairastanut?»
»Hm!... Yli kaksikymmentä vuotta.»
»Niin kauan! Anteeksi — mikä neitiä vaivaa?»
Laina mietti hetkisen.
»Sydämessähän se taitaa suurin kipu olla.»
»Eivätkö lääkärit voi sitä parantaa?»
»Ei muut kuin se yksi, joka meidät kaikki tekee terveiksi.»
Niin toivottoman vastauksen kuullessaan joku muu olisi voinut valittaa
ja surkutella, mutta omien kokemustensa opettamana Mooses piti parhaana
vaieta.
»Laina, tuleppa tänne», kutsui Marjaana. »Istuppa tähän poi... (poikasi
tekemään tuoliin, aikoi hän sanoa). Et ole tainnut huomatakaan, ne on
tuon sokean pojan tekemiä.»
»Niinkö? Ihmeellistä. Ne ovat kauniita.»
»Ehkä haluat sinäkin yhden kamariisi? On siinä mukava istuaksesi.»
»Kyllä — jos vain annetaan.»
»Si-sinua vartenhan minä...» alkoi isäntä, mutta sai niin äkillisen
tarpeen niistää nenäänsä, että lause jäi kesken.
Kun Laina oli istuutunut poikansa tekemään korituoliin, värähti hiukan
Marjaanankin ääni hänen sanoessaan:
»No, Mooses, annappa nyt tulla viulustasi mitä siitä parasta lähtee.»
Mooses antoi. Isäntä ja Marjaana olivat ymmärtävinään, että sokea
soitti nyt erikoisesti viimeksi tulleelle, että hän sen osanottonsa,
minkä äsken jätti suullisesti sanomatta, nyt lausui viulullansa. Ja
saattoihan siinä käyrän alla valittaa osa hänen omaakin kohtaloansa.
Miten hän olisi mahtanut soittaakaan, jos olisi edes aavistanut
osankaan siitä, minkä he tiesivät. Tai, kuka ties, olisi hän siinä
tapauksessa iskenyt viulunsa säpäleiksi. Kun soitto oli lakannut ja sen
viimeinen sävel irrallisena kaikuna ilmassa värähtänyt, oltiin salissa
ääneti tovin aikaa.
»Kiitos. Hyvää yötä», sanoi Laina vihdoin ja poistui kamariinsa yhtä
aavemaisen hiljaisena kuin oli tullutkin.
Talvinen ehtoo oli jo pitkälle kulunut. Iltasen syötyä Mooses vietiin
maata »omaan kamariinsa». Emäntä itse oli laittanut vuoteen, ja
pehmeä se oli. Valot sammutettiin, ja talossa oli taas hiljaista ja
pimeää. Mutta Lainan kamarin akkunasta tuikki tuli myöhäiseen yöhön
asti. Soiton innoittamana hän pöytänsä ääressä Marjaanan viemässä
korituolissa istuen luki isosta puukantisesta perheraamatusta
Ilmestyskirjan näkyjä Uuden Jerusalemin ihanuuksista.