Täysikuu nosti pyöreää naamaansa Mustikkamäen takaa ja kurkisti puitten
välistä nukkuvaa Hirvaskylää. Kohoutui siitä vähitellen ylemmäksi,
jolloin vuoren laella törröttävät petäjien latvat kuvastuivat sen
pintaan tummana maisemamaalauksena, joka pyöreän kehyksen alaosaan
painautuen pieneni pienenemistään. Sen vihdoin kokonaan näkyvistä
kadottua halkaisi taulun pintaa ylhäältä alas ulottuva patsas. Sitä
myöten kiipesi pallo yhä ylemmäksi, mutta patsaasta ei näyttänyt
tulevan loppua. Vasta sitten kun kuu oli jättänyt äskeisen puuryhmän
kappaleen matkaa allensa, kuvastui sen kirkkaalle pinnalle mustana
varjokuvana kelohongan käkkyräinen latva. Näytti kuin vuoren
korkeimmalla kiireellä näkymättömänä seisova jättiläinen olisi
ojentanut ylös paksua käsivarttansa, pitänyt kuuta hetken kourassaan
ja työntänyt tuon hopeisen jättiläiskuulan kulkemaan komeassa kaaressa
halki avaruuden.
Kuu ei nähnyt kylässä aluksi mitään liikettä, mutta korkeammalle
kohottuaan se huomasi erään aitan oven avautuvan, mieshenkilön tulevan
siitä ulos, pysähtyvän aitan eteen ja kääntävän mustat silmälasinsa
kuin valoa vaistoten kohti kuuta, joka hetkisen katseli kasvojaan
noissa synkissä kuvastimissa. Kauemmin viivyttelemättä mies lähti
kulkemaan saunan taitse metsään päin, varjo kupeellansa. Ylhäällä
katsoja olisi voinut luulla siinä kulkevan kaksi sokeaa, jotka
yht'aikaa tökkäsivät keppinsä aina samaan kohtaan.
Kun Mooses oli ehtinyt noin puoliväliin tuttua tietänsä, joka vie
Aletuisen mökistä Lehtimäen torppaan, ja oli sivuuttanut polun poskessa
kyyköttävän yksinäisen metsätönön, näki kuu tässäkin asunnossa aitan
oven avautuvan ja sen mustasta kidasta työntyvän kumarassa kuutamoon
nuoren miehen, joka kappaleen matkaa jäljessä pysytellen alkoi hiipien
seurata äsken mennyttä yhtä uskollisesti kuin varjo: edellä kulkijan
kävellessä käveli hänkin, milloin tämä pysähtyi, seisahti seuraajakin.
Lehtimäen kartanolle tultua hyyvistyi jäljessä kulkija navetan
seinukselle varjoon ja tuijotti kiiluvin silmin nurkan takaa
Moosekseen, joka vähääkään arkailematta ja näköjään varmana asiastaan
meni pihan halki Hiljan aitan ovelle kuin kassalleen. Nuoren miehen
kuullessa sieltä pian hiljaista koputusta, koski se häneen niin
kipeästi, kuin jos sokea olisi sauvansa ponnella iskenyt olan takaa
hänen jyskyttävään sydämeensä.
»Saatana!» sähähti kuin kyyn kähähdys hänen yhteen purtujen
hampaittensa välistä, kun aitan ovi Mooseksen sisään mentyä sulkeutui
ja salpa kuului kolahtavan sen eteen. Yksin jäätyään hän hiipi aitan
kupeelle varjon puolelle ja korva seinän raossa koetti kuunnella, mitä
sisällä puhuttiin, mutta keskustelu oli niin hiljaista sipinää, että
hän ei voinut erottaa sanoja. Äänen hellästä sävystä hän kuitenkin
ymmärsi, että rakkaita oltiin. Hän ei ollut mikään oppinut mies, vaikka
olikin kantanut kahta konttia rippikoulussa, mutta olipa kuin itse
paholainen olisi muun kiusan kukkuraksi puhaltanut nyt hänen sieluunsa
sen vähäisen tiedonrippeen, mikä niiltä ajoilta oli hänen muistiinsa
jäänyt: kertomuksen häähuoneesta, jonka ovet toisille avataan, toisilta
suljetaan.
— Jumaliste! Enkö minä itse juuri tällä kirotulla hetkellä ole yksi
niitä, jotka hampaitaan kiristellen jäävät värjöttämään hääsalin
ulkopuolelle, samalla kuin toiset sisällä riemuitsevat. Sitä
kertomusta, enempää kuin monta muutakaan, en silloin osannut enkä
ymmärtänyt, mutta tämänsyksyisen kokemuksenkoulun käytyäni taitaisin
selittää sen paremmin kuin pappi, se vanhapoika, joka luultavasti ei
itse ole milloinkaan ollut häähuoneen sisä- eikä ulkopuolella, mietti
hän synkässä mielessään.
Tällä välin oli puhelu aitassa käynyt vähän äänekkäämmäksi, joten
ulkona-olijakin saattoi siitä erottaa joitakin yksityisiä lauseita.
»Ettäkö ihan varmaan aittasi ovi ei milloinkaan ole auennut muille kuin
minulle?» kuului Mooses vannottavan.
»No mutta hyvänen aika, etkö sinä nyt saata sitä uskoa. Olenhan sinulle
jo tuhannenkin kertaa penännyt, että ei», oli Hiljan vastaus.
»Valehtelet!» teki salakuuntelijan mieli ärjäistä ja sanansa vakuudeksi
iskeä nyrkillänsä aitan seinään, mutta saadakseen lisää tyydytystä
uteliaisuudelleen, hillitsi kuitenkin mielensä ja pysyi hiljaa.
»Mitä se asiamme enää vitkuttamisesta paranee», kuului taas Mooseksen
ääni sanovan. »Rohkaisepas mielesi, kultaseni, ja ota tämä... tämä
kultainen kahle.»
»Mikä se on? Sormusko?»
»Tai ei, annahan kätesi tänne, niin minä painan itse sen sormeesi.»
»Voi, hyvä Jumala, minua vieläkin niin peloittaa, että mitä tästä
oikein tulee, ja mitä siitä ihmisetkin sanovat. Eikähän tästä äitini ja
isänikään tiedä vielä yhtään mitään.»
»Ei vanhempaisi eikä kenenkään muunkaan tarvitse tästä toistaiseksi
mitään tietääkään. Ollaan aluksi vain salakihloissa.»
»Voi, Jeesus... no ollaan nyt sitten... Kyllä se yhtäkaikki somalle
sormessa tuntuu. Kiitos vaan, kiitos vaan, rakas Mooses.»
Varjossa piileksijän silmissä pimeni kuun kirkastama maailma hänen tätä
keskustelua kuullessaan. Kun hetkistä myöhemmin aitan hiljaisuudesta
kuului tai oli kuuluvinaan hänen humiseviin korviinsa pitkien
suutelojen suriseva ääni, ikäänkuin juuri tehdyn liiton vahvistukseksi,
tempasi hän puukon kupeeltansa. Vavahteleva käsi uhkaavasti koholla,
ikäänkuin tahtoisi iskeä aseen seinän läpi, hän tuokioksi jäykistyi
lyöntiasentoonsa kuin rajatonta vihaa esittävä kuvapatsas. Yhä
tulisemmilta kuulostavien suutelojen polttaessa piileksijän rintaa
hän helvetillisessä tuskassaan piirsi puukkonsa kärjellä ristin aitan
seinähirteen, painoi puukon tuppeensa, otti tulitikkurasian taskustaan
ja, pää miettivästi kumarassa, tuijotti sen punaiseen kanteen, huulilla
hirveä hymy. Tähyili sitten pimennostaan valoisalle kartanolle,
niinkuin olisi katseellaan etsinyt sopivaa ovea, tukevaa pönkkää ja
helposti palavaa sytykettä.
Mutta ennenkuin hän ehti ryhtyä suunnitelmaansa toteuttamaan, jos olisi
siihen ollenkaan ryhtynyt, kuului aitassa hyvästeltävän. Mooseksen
päästyä polulle hän alkoi taas seurata sokeaa kappaleen matkan päässä,
kuten tulomatkallakin. Mooses käveli patiineillaan kevyesti kuin
vietereillä, kasvot loistavina ja melkeinpä hypähdellen iloisesti
viheltämänsä tanssikappaleen tahdissa. Mutta jäljessätulijan punaiset
pieksut putoilivat raskaasti polkuun kuin puupölkyt. Kuitenkin oli
hänen kulussaan jotakin kavalasti hiipivää kuin ketulla jänistä
seuratessaan, ja väliin näytti, kuin hän aikoisi lähteä juoksuun
väijymäänsä tavoittaakseen, mutta jokin salainen voima pidätti häntä.
Jotenkin lähellä Lehtimäen torppaa leikkaa polku pienen niittypataman
nurkkaa. Miesten sinne saavuttua pysähtyi jälkimmäinen, ja ensikerran
koko matkalla vetäytyi hänen suunsa jonkinlaiseen naurunirvistykseen.
Miten lienee Mooses erikoisesti tällä kertaa ollut niin ajatuksiinsa
kiintyneenä, että hän niityllä harhautui polulta, mutta sitä
huomaamatta kulki vain keppiään ilmassa heiluttaen ja iloisesti
viheltäen eteenpäin. Ennen pitkää hän kuitenkin äkkäsi erehdyksensä
ja kadottamaansa polkua etsiessään harhaili eksyneen tavoin ristiin
rastiin. Vihdoin hän läksi päättävästi kulkemaan määrättyyn suuntaan.
Sen nähdessään paikallaan seisoja veti suunsa entistä leveämpään
irvistykseen, kunnes hän lopuksi hengitystään pidättäen painautui
ihan koukkuun pelkästä jännityksestä. Yks kaks, kuului niityltä
loiskahdus, eikä Mooseksesta ollut enää jälkeäkään näkyvissä. Silloin
se salaseuraaja kaappasi aidan varrelta ison, laakean kiven ja sitä
sylissään kantaa retuuttaen lähti suoraan sitä paikkaa kohti, minne
sokea oli kadonnut.
»Ähähähä!» kuuli Mooses jostakin yläpuoleltansa, pian sen jälkeen veden
loiskahduksen alhaalta viereltänsä, ähkymistä, pärskymistä ja lopuksi
kiukkuisen:
»Op perkele!»
Tapaukset seurasivat toisiaan niin nopeasti, että sokea ei ollut vielä
ehtinyt selvitä edes ensi säikähdyksestään, kun hän tunsi lujan kouran
tarttuvan kurkkuunsa, työntävän hänet selin jotakin pehmeää vasten ja
kuuli äskeisen äänen ärjähtävän kuin peto:
»Jumalaut'! Nyt tapellaan!»
»Minkä tähden?» koki Mooses kähistä, puristuksen hengitystä salvatessa.
»Tytön tähden.»
»Minkä tytön?»
»Hiljan.»
»Hiljan!» kiljaisi Mooses, hän nyt vuorostaan, ja ikäänkuin tuo sana
olisi leimauttanut tulen hänen suoniinsa, hän karkasi terävästi kuin
pii vastustajansa kurkkuun.
Syntyi tuima ottelu, joka kiivaudessa veti vertoja kahden villipedon
taistelulle samasta naaraasta. Aluksi oli epävarmaa, kumpi voitolle
pääsee, mutta vähitellen alkoi tappelun aloittajan ote höltyä, ja hän
peräytyi askel askelelta, kunnes tulla töksähti seinä eteen.
»Älä... älä hiidessä... kurista... tukehdun», hän kähisi.
Mutta ennenkuin Mooses uskalsi hellittää otettansa, kopeloi hän
vapaalla kädellään vastustajansa vyötäisiä, nykäisi puukon tämän
tupesta ja nakkasi sen ylös niitylle. Peräytyi sitten takaperin, kunnes
hänkin sai seinän selkänsä suojaksi.
»Kuh-kukas se on?» kysyi hän huohottaen kuin palje.
»Jaa mih-minäkö? Eikös sitä soh-sokeakin äh-äänestä tunne?» läähätti
kysytty vastaukseksi.
»Eh-eikös se ole Muh-mullikan Topi?»
»Sah-sama mies.»
»Mih-missäs meh ollaan?»
»Missä?... Heh-elvetti! Suh-uohaudassa.»
»Puh-utositko sinäkin?»
»Puh-utosin... juuri kun aioin...»
»Niin mih-mitä aioit?»
»... mätkäyttää kiven päähäsi», piti hänen sanoa, mutta huomatessaan,
että Mooseksen kanssa ei ollut leikkimistä, hän lausui ääneen:
»Ah-auttaa sinua.»
»Vah-vai niin!»
Keskustelu kävi niin vaikeasti, että heidän täytyi kotvaksi keskeyttää
se, rauhoittaakseen ja tyynnyttääkseen hengitystään.
»Mitäs pahaa minä olen Topille tehnyt, että sinä minua niin
kovakouraisesti tervehdit?» alkoi Mooses puuskuttamasta lakattuaan.
»Mitä pahaa! Eikö sinulla silmittömällä ole edes korvia päässäsi:
sanoinhan jo äsken, että tytön tähden», vastasi Topi.
»Älä hauku. Jos sinä tarkoitat Hiljaa, niin on parasta, että et
tunkeudu puun ja kuoren väliin. Sinulle voin sanoa, että me olemme
kihloissa. Hilja on minun kihlattu morsiameni.»
»Jukuliut! Minä tiedän sen sanomattasikin melkein paremmin kuin sinä
itse.»
»Mistäs sinä sen tietäisit?»
»Siitä, että minä tänä saatanan syksynä olen aitassani valvonut ja
vahtinut sinua kuin kartanokoira. Ja joka jumalan yö, kun keppiäsi
tiehen tökkien olet nokka pystyssä mennä köpittänyt oveni ohi
Lehtimäkeen, olen minä seurannut sinua puukko kourassa, kyyröttänyt
korva seinänraossa aitan kupeella sinun sisällä ollessasi ja saattanut
herraa taas kotimatkalla, välistä Aletuisen palatsiin asti.»
Mooseksen ruumiissa risteili kylmiä väreitä, ikäänkuin jäistä rautaa
olisi viiltäen vedetty hänen selkäänsä pitkin.
»En minä kai ole sinulta sitä palvelusta pyytänyt», sanoi hän.
»Et kai, enkä minä olisi sitä käskemälläsi tehnytkään. Mutta tiedä,
että minäkin rakastan Hiljaa ja tytön lähimpänä naapurina olen tottunut
pitämään häntä kuin omanani jo lapsuudestani asti. Ja jos sinua,
jota kaikki pitivät jo kuolleena, ei olisi ilmestynyt taas tänne
Hirvaskylään kummittelemaan, niin Lehtimäen tyttären sormessa voisi
kiiltää nyt minun sormukseni... Vai luuletko olevasi ainoa, jolle
Hiljan aitan ovi on auennut?»
»Mitä! Mitä sinä sanot?»
»Ähähähä! Maistahan nyt sinäkin kerran pisara sitä sappea, jota minä
olen koko syyskauden latkinut.»
»Hilja on vakuuttanut toista.»
»Usko sinä ykslahkeisia.»
»Valehtelet!» karjaisi Mooses ja teki terävän liikkeen, kuin aikoisi
uudestaan karata Topin kimppuun.
Kuu osui parhaiksi paistamaan pitkin suorakaiteen muotoista hautaa
ja valaisi kokonaan sen pääsemän, jonka luona Mooses seisoi. Topi
hyyvistäytyi vastakkaisen, varjoisan seinän nurkkaan ja vapisi pelosta.
Hiljan epäröivistä vastauksista Mooseksen rakkaudentunnustuksiin
hän oli vielä näihin asti koettanut sydämessään elättää kalpeata
toivoa tyttöön. Mutta äsken tapahtuneen kihlauksen musertaessa
lopullisesti hänen haaveensa rippeetkin, ei hänellä silmittömässä
vihassaan hautaan pudotessaan ollut aikaa ajatella, kenen kanssa oli
tekemisissä. Siksi hän uskalsi tapella. Mutta nähdessään nyt Mooseksen
ja osan mustaa hautaa kuun valossa, Topista tuntui, kuin hän olisi
hiljaisella hautausmaalla avonaisessa ruumishaudassa, jonka pohjalle
laskettu vainaja oli noussut ylös arkustaan seinää vasten seisomaan ja
sanattomana tuijotti häneen mustilla silmäkuopillaan. Äskeistä tapausta
lukuun ottamatta oli tämä kummituspelkoon verrattava kammontunne
pidättänyt häntä vahingoittamasta kadehtimaansa ja verisesti
vihaamaansa Moosesta. Eikä hän voinut ymmärtää, miten Hilja rohkeni
olla aitassaan yöllä kahden kesken sokean kanssa, jota hän itse kammosi
kuin kuollutta, hullua, unissakulkijaa.
»Meidän on yritettävä päästä täältä pois», urahti hän nurkastaan
värähtävällä äänellä.
»Mitä?» tutkaisi Mooses, niinkuin olisi mietteistään herännyt.
»Pois...»
»Niin kai. Mutta mitenkäs täältä päästään?» Topin pysytellessä
mahdollisimman etäällä kolkosta toveristaan miehet alkoivat kulkea
pitkin haudan sivuja, kurkottivat käsiään ylös ja yrittivät hyppäämällä
päästä äyrääseen kiinni, mutta pohja oli pehmeää ja seinä liian korkea
heidän ylettyäkseen partaalle.
»Niillä miehillä on täytynyt olla jättiläisvoimat ja Koljatin pituus,
jotka täältä kaivonpohjasta ovat ylettyneet ja jaksaneet mättää märkää
mutaa ylös partaalle», arveli Mooses.
»Mitä vielä. Haudan toisessa päässä on aikoinaan ollut maahan lapiolla
luodut askelet, joita myöten miehet ovat nousseet kantamuksineen ylös
kuin portaita», tiesi Topi.
»Missäs ne portaat nyt ovat?»
»Sateet ja tulvavedet ovat ne vuosien kuluessa liottaneet ja huuhtoneet
liejuksi haudan pohjaan.»
Miesten asema kylmähkössä vedessä seisten alkoi käydä vakavaksi.
»Jos huudettaisiin?» ehdotti Mooses.
»Ei helkkarissa! Pidetään hiidessä turpamme kiinni koko asiasta, nyt
ja vastakin. Jos tämä tulisi tiedoksi, niin johan meille nauraisi
harakatkin», sanoi Topi.
»Niinpä taitaisi olla.»
Kun miehet vielä kerran olivat kiertäneet haudan ympäri matalinta
kohtaa etsimässä, pysähtyivät he taas neuvottomina kuopan eri päihin.
»Muistatkos sinä, Topi, kun me ennen lapsina 'Aatamia ja Eevaa'
leikkiessämme kiruimme ja potkimme paljaine säärinemme Aletuisen
pihassa samassa nokkospensaassa?» kysyi Mooses.
»Perhana! Taittiinpa jo silloin sätkyttää sääriämme Hiljan tähden.
Nokkoset polttivat jalkani rakoille.»
»Niin minunkin. Mutta nyt tuntuu, niinkuin tassuja alkaisi palella.»
»Ei kahta kolmannelta. Saapa nähdä, milloin ja millaisessa paikassa me
kolmannen kerran yhdymme», sanoi Topi.
Poispääsyn näyttäessä mahdottomalta ja Topin päätyessä siihen
vakaumukseen, että hänen on koko yö oltava sokean kanssa yksin syvässä,
mustassa haudassa, yltyi hänen kammonsa sydäntä jyskyttäväksi peloksi.
»Miten ihmeessä me pääsemme tästä sudenkuopasta pois?» vaikeroi hän
hädissään.
»Sudenkuopasta?» matki Mooses, mietti hetkisen ja kysäisi:
»Oletkos sinä kuullut satua sudesta ja ketusta, jotka putosivat samaan
kuoppaan?»
»Totisesti, mutta siinähän meillä onkin pelastus», sanoi Topi. »Sinun,
joka olet ryöstänyt minulta tytön, sopii olla sutena, minä kettuna
nousen selkääsi, kapsahdan partaalle ja autan sinut sitten ylös.»
Mooses kumartui, Topi kapusi hänen selkäänsä ja siitä olkapäille
seisomaan. Saatuaan äyräästä lujan otteen hän hypähti ylös ja
samalla hihkaisi: »Hyvästi!» Sen kuullessaan Mooses teki nopeasti
kaksijalkaiselle ketulle saman tempun kuin susi aikoinaan
nelijalkaiselle: puuttuvan hännän asemesta hän tarttui haudan reunalta
roikkuviin Topin sääriin ja suuttuneena tempasi niin voimakkaasti, että
mies pudota roiskahti nurinniskoin haudan pohjaan selälleen.
»Ei talosta niin lähdetä kuin torpasta. Sinä et tainnutkaan tuntea
satua kokonaan», sanoi hän, tarttui Topin niskaan, painoi hänet haudan
kupeelle kumaraan ja kapusi nyt itse partaalle.
»Etsippäs keppini, kai se siellä veden pinnalla jossakin uiskentelee»,
komensi hän.
Topi teki nöyrästi työtä käskettyä ja kepin löydettyään ojensi sen
Moosekselle. Sokean pitäessä koukusta kiinni kiipesi hän sitä myöten
ylös ja ponnisti samalla jaloillaan haudan reunasta. Partaalle
päästyään hän aikoi hyvästiä sanomatta lähteä tiehensä, mutta Mooses
tarrautui hänen kainaloonsa kiinni ja sanoi:
»Ei niin kiirettä. Kun sinä olet minua ennenkin saatellut, niin teeppä
vielä kerran pieni palvelus ja ohjaa minut tästä polulle — sitten saat
mennä sen pitkän tien.»
Topin jouduttua tahtomattaan näin kiinteään kosketukseen sokean kanssa
valtasi hänet niin kammottava pelontunne, että hänen viimeinenkin
vastustuskykynsä lopen herpautui. Hän tunsi jollakin käsittämättömällä
tavalla olevansa kuin Mooseksen salaperäisen voiman vankina, ja
uskaltamatta yrittääkään tempaista kättään pois tämän kainalosta, hän
ei voinut muuta kuin totella.
— Jos Hiljakin on näin avuton Mooseksen läheisyydessä, niin
silloinhan hän on yhtä turvaton kuin minä nyt, ajatteli Topi. —
Mutta miksi se sitten päästää Mooseksen aittaansa? Se heitä tiennee
ja tuntenee, hameväkeä. Sanotaan niillä vähin olevan kummallisen
vetämyksen kauheihin ja hirveihin miehiin, kunhan vain jotenkin ovat
tavallisuudesta poikkeavia. No, tämä tässähän kyllä on puolivillainen
herra, soittoniekka ja kirjanoppinut — viis silmistä..
Läntiselle taivaalle kiertänyt kuu näki aamupuolella yötä kaksi
märkyyttään kiiltävää, suomudan neekereiksi värjäämää kilpakosijaa
äänettöminä astelevan käsikoukkua kalpeavaloisella niityllä, ikäänkuin
olisivat olleet keskenään hyviäkin ystäviä.