Kesän kuluessa Mooses teki työtä niin herkeämättömän ahkerasti, että
vanhuksista näytti, kuin moinen uupumaton aherrus ei voisi johtua
pelkästä työnilosta, vaan että hänellä kannustimena täytyi olla
jokin muu, salainen päämäärä, johon hän erinomaisella ahkeruudellaan
hikiotsin pyrki.
Mutta syksyn tultua vanhukset olivat havaitsevinaan hänessä jälleen
samantapaisia ikävänoireita kuin aiemmin keväällä. Eräänä päivänä
Aletuisen tehdessä akkunankehystä höyläpenkkinsä ääressä ovensuun
puolella ja Saaran kehrätessä villoja peräpenkillä he molemmat
keskeyttivät työnsä, vilkaisivat päätä nyökäten toisiinsa ja katsoivat
taas Moosekseen, joka keskellä lattiaa tavalliseen työasentoonsa
polvilleen unohtuneena, keskentekoinen kori edessänsä ja pää hiukan
eteen kumartuneena näytti ikäänkuin rukoilevan. Hänen kauneilla,
eloisilla kasvoillaan ilmehti sisäinen onnellisuus iloisena kuin
auringonpaiste, ja hymyilevät huulet hihkuivat tuskin huomattavasti,
niinkuin hän olisi kuulumattomasti kuiskaillut jollekin näkymättömälle
hyvin helliä sanoja. Hetkisen kuluttua hän nosti molemmat kätensä ylös
kasvojensa kohdalle ja liikutti vilkkaasti sormiaan.
Aviopuolisoiden jännittyneinä seuratessa sokean outoja eleitä ja
koettaessa turhaan arvailla niiden tarkoitusta, jäykistyivät Mooseksen
sormet yhtäkkiä aivan liikkumattomiksi, kädet retkahtivat raskaasti
alas ja kasvot ikäänkuin kivettyivät. Vähäistä myöhemmin he näkivät
pikimustan silmälasin alta valuvan ison, kirkkaan kyynelhelmen,
vierivän kovettunutta poskea pitkin ja tipahtavan alas, sokean itsensä
siitä nähtävästi mitään tietämättä.
Kun Mooses vihdoin hiukan hätkähtäen ja punastuen heräsi
haaveistansa, alkoi Saaran rukki hyrrätä ja Aletuisen nuija paukkua
taltan päähän; sillä vanhukset hienotunteisesti tahtoivat jättää
sokean siihen luuloon, että he eivät olleet tästä kaikesta mitään
huomanneet, vaan olivat koko ajan näinikään ahkerasti ahertaneet.
Mooses ryhtyi kiireesti jatkamaan keskeytynyttä työtänsä, ikäänkuin
siten korvatakseen hukkaan kulunutta aikaa. Mutta Aletuisen
ammattimiessilmä näki heti, että nyt tulee »susi». Vihdoin Mooses
näkyi sen itsekin huomaavan, purki kudontaansa ja yritti uudelleen,
mutta kun hajamielisyydessään ei onnistunut sen paremmin, heitti hän
hermostuneena tekeleen syrjään ja meni ulos.
»Mitäs tuo oli? Mitä ihmeen ihanuuksia hän sielunsa silmillä mahtoi
nähdäkään?» huomautti Saara miehelleen rukkinsa takaa.
»Ja mitä kummaa hän sormillaan haparoi tyhjää ilmaa, niinkuin olisi
koetellut jotakin, soittanut viulua tai lukenut niitä sokeankirjojaan»,
ihmetteli Aletuinen.
»Iloiselta tuo aluksi näytti, mutta kyynelpä sen silmälasin alta
lopuksi tipahti kuin raskas sadepisara mustasta pilvestä.»
»Se pisarapa tuo tainnee tässä maailmassa monenkin povessa pohjinna
olla», arveli Aletuinen.
Sinä päivänä Mooses ei yrittänytkään enää työhön. Koko iltakauden hän
käveli, seisoskeli, istuskeli levottoman näköisenä järven rannalla,
Mutta siellä ei kuulunut enää keväällistä käen kukuntaa, ei lintujen
laulua eikä laineiden rattoisaa lipatusta. Niiden asemesta tunkeutui
nyt sokean korviin korkeina vyöryvien aaltojen kumeata kohinaa järven
selältä, laineiden raskasta loiskintaa laituria vasten ja tuulen
ulvahtelevaa huminaa rannan puista.
Illan tultua Mooses sulkeutui aittaansa tavallista aikaisemmin.
Huomatessaan tämän, kaiken muun lisäksi, vanhukset pudistelivat
huolestuneina päätänsä: eihän ihminen, vaikkapa nuori ja voimakaskin,
ole sentään mikään kone. Kun poika heidän ystävällisistä
varoituksistaan huolimatta oli kaiken kesää ahertanut yötä ja päivää,
näyttää käyvän niin, että hän rangaistukseksi tottelemattomuudestaan
luontoa vastaan saa nyt syyspuolella nukkua päivää ja yötä.
Mutta kun Saara myöhään yöllä pistäytyi ulos asialleen, jäi hän
hämmästyneenä pihaan seisomaan, käänteli päätänsä puoleen ja
toiseen ja vilkaisi taivaallekin, kuuluiko sieltä enkelien laulua
vai valehtelivatko hänen vanhat korvansa. Päästyään selvyyteen,
että soitto kuuluikin Mooseksen aitasta, oli sen sävy hänestä
tällä kertaa niin erikoista, että hän ei malttanut olla kutsuvasti
kopsauttamatta miehelleen tuvan akkunaruutuun. Aletuisen tultua ulos
vanhukset kyykkivät hiljaa aitan ovelle kuuntelemaan. Heidän siinä
alusvaatteisillaan, virsut jalassa seistessään Saara liikutettuna
kopeloi miehensä käteen kiinni, pusersi sitä vähäisen ja kallistihe
ruumistaan hiukan Henteriin päin. Aviopuolisot unohtivat kotvaseksi
ajan kulun, mutta kun he vihdoin palasivat takaisin tupaansa lämpimään
vuoteeseen, Mooseksen jäädessä aittaan jatkamaan yöllistä soittoansa,
siirsihe Saara hyvin lähelle miehensä kupeeseen ja sanoi:
»Tuolla aitan ovella seistessämme minusta tuntui, että sen saman hymyn
ja kyynelen, mitkä päivällä näin Mooseksen kasvoilta silmilläni, nyt
sain hänen viulustansa kuulla korvillani.»
»Semmoiseltapa se vähän soinnahti minunkin mielelleni», myönsi
Aletuinen.
* * * * *
Tuli jälleen yö, pilkkoisen pimeä syksyinen yö. Aikansa taaskin
soitettuaan Mooses laski viulun koteloon niin hellästi kuin äiti
rakkaimpansa kehtovuoteelle. Kopeloi sitten keppinsä aitan nurkasta ja
lähti oikopolkua, joka hänelle oli tuttu lapsuudesta asti, kulkemaan
Lehtimäen torppaan. Sinne päästyään hän sauvansa ponnella kopsautti
pari kertaa tyttären aitan ovelle. Sen hiukan viipyen avauduttua Mooses
astui sisään, haparoi tervehtiäkseen Hiljan käden omaansa ja siitä yhä
kiinni pitäen istuutui tytön viereen vuoteen laidalle.
»Tulin taas sinua katsomaan», sanoi hän puheen aluksi.
»Katsomaan!» pääsi Hiljalta tahtomattansa melkein kuin hätähuuto.
Hänen olonsa näin Mooseksen välittömässä läheisyydessä tuntui ja oli
aina tuntunut samanlaiselta kuin nuotiolla lämmittelijän pakkasyössä:
kun toista puolta polttaa, palelee toista.
»Minulla on ollut sinua niin ikävä, etten ole voinut olla tänne
tulematta, semmoinen selittämätön kaipaus, että näinä viime viikkoina
en ole voinut tehdä juuri mitään muuta kuin viulua soittaa ja sinua
ajatella. Meidän vanhukset sanovat, että heistä tuntuu, kuin minä
soittaisin yht'aikaa häitä ja hautajaisia», sanoi Mooses.
»Häitä ja hautajaisia!... Mutta miten ihmeessä sinä osaat kulkea
kapeaa, mutkittelevaa metsäpolkua näin säkkipimeässä? Vai eikö sinulle
yö ole yhtään pimeämpi kuin päiväkään?»
»Kyllä niiden välillä eroa on, minunkin silmissäni. Mutta kuta pimeämpi
ja hiljaisempi yö on, sitä paremmin minä osaan kulkea, kuta kirkkaampi
päivä, sitä huonommin.»
»Mitenkä niin voi olla?» kummasteli Hilja.
»Päivällä, näet, kaikenlaiset äänet vaikuttavat huomiota hajoittavasti,
mutta varsinkin valon ja varjon vaihtelut pyrkivät harhauttamaan
oikeasta suunnasta. Onhan siinä osaamisessani sitten vielä jotakin
muutakin, jota en osaa oikein sanoa, etkä sinä sitä taitaisi ymmärtää
selittämälläkään, kun teillä näkevillä ei sellaista kykyä ole. Mutta
tänne sinun luoksesi minä osaan yöllä ja päivällä, vaikka pitäisi
takaperin kulkeakseni.»
»Tokkohan sentään takaperin?» naurahti Hilja ja pusersi kuin
kiitollisuuden osoitukseksi hiukan lujemmin Mooseksen kättä.
Mutta kun tämä ei hänen kysymykseensä enempää kuin
kädenpuserrukseensakaan mitään vastannut, tuntui Hiljasta, kuin sokea
olisi tullut vielä mykäksikin.
»Minkä tähden sinä sitä minun näkemistäni nyt kyselet? Peloittaako
sinua se, että olen sokea?» kysyi Mooses.
»Anna anteeksi, Mooses, enhän minä mitenkään tahtoisi loukata enkä
mieltäsi pahoittaa. Mutta vaikka minä hammasta purren koettaisin
karaista luontoani, niin minä en mahda mitään sille enkä voi sitä
sinulta salata, että kun sinä nyt syyspimeitten tultua istut tässä
vuoteen laidalla näinikään vierelläni, niin tuntuu minusta kuin
istuisin kahden yön välissä.»
Alkoi pitkä äänettömyys. Hilja tunsi Mooseksen otteen kädessänsä
herpautuvan, sitten lievän yrityksen irroittaa kätensä kokonaan pois,
mutta säälistä tyttö esti sen.
»Näetkö sinä minua nyt?» kysyi Mooses vihdoin.
»En hitusen vertaa», vastasi Hilja.
»No, mutta eikö meidän näin käsikädessä istuessa ole yhtä hyvä olla,
vaikka emme näekään toisiamme?»
»Kyllä — joskus. Mutta minusta tuntuu hirveältä ja ihan kuolemankammo
värisyttää sydäntäni, kun kuvittelen, että tällaista pimeyttä, kuin
nyt tämäkin yö, jatkuisi aina, että aurinko ei koskaan nousisi eikä
aamu valkeneisi. Ja semmoista aamutonta yötähän on sinun elämäsi. Ethän
sinä ole edes minun kasvojani nähnyt etkä tule milloinkaan näkemään.
Voisinhan olla niin ruma, että et minusta näkevänä huolisikaan.»
»Sinäkö! Sinä olet kaunis, olenhan sinut monta kertaa nähnyt. Aina
siitä asti, kun ennen lapsina yhdessä leikittiin, on sinun kuvasi
ollut mielessäni niin ilmielävänä, että voisin sen savesta muovata. Ja
sanoinhan äsken, että ikävissäni tulin sinua nytkin katsomaan — kas
näin.»
Mooses alkoi molempien käsiensä sormien päitä hyvin hellästi hivuttaa
tytön kasvoilla, vähän samaan tapaan, kuin hän lukiessaan kuljetti
niitä kirjan lehdillä. Hän koetteli tutkien sileitä poskia, nenän
muotoa, huulia, leuan pyöreyttä, korvia, kaulaa, kulmakarvojen
kaarevuutta, tukan pehmeyttä. Hiljan ruumiissa sokean lempivä »katse»
tuntui aluksi melkein siltä, kuin kuollut olisi pimeässä aitassa
kylmillä sormillaan kopeloinut hänen kasvojansa. Mutta sen jatkuessa
hän tunsi vähitellen vaipuvansa jonkinlaiseen suloiseen puoliuneen.
Vaistomainen tunne kyllä sanoi, ettei pitäisi antaa ylivaltaa
sellaiselle herpautumiselle, vaan olisi koetettava äkillisellä
voimainponnistuksella riuhtautua lumouksesta irti kuin painajaisesta.
Mutta raukea väsymys oli mennyt jo niin pitkälle, että hänellä ei ollut
enää voimia eikä lopulta haluakaan siitä vapautua.
Melkein yhtä ohjatonta oli Mooseksenkin rakkaus. Niin sileä, pehmeä ja
lämmin oli hänen Hiljasta saamansa kuva, ettei hän enää voinut hillitä
itseänsä, vaan ikäänkuin nälkäisen iskiessä leipäkannikkaan kietaisi
kätensä tytön vyötäisille, nosti hänet syliinsä ja aistiviallisen
sairaalloisella intohimolla pusersi häntä rajusti rintaansa vasten.
Kuin itsestään kiertyivät Hiljan kädet Mooseksen kaulalle ja pää
nojautui hänen olkaansa vasten. Heidän vuoteen laidalla näin sylikkäin
istuessaan Hiljasta tuntui, niinkuin he olisivat jossain kaukana
virran vietävänä venheessä, jossa ei ollut airoja eikä perämelaa.
Valtoinaan kiitävän venheen vauhti huumasi suloisesti aisteja, mutta
toisaalta vihloi sydäntä värisyttävä pelko. Lieneekö ollut kuuman veren
kohinaa korvissa tai jotain outoa aavistelua, Hilja oli ihan selvästi
kuulevinaan jostakin alempaa kuohuvan kosken pauhua, jonka pyörryttävää
putousta kohti virran voima heitä, sokeita ja avuttomia, veti pimeänä
syysyönä yhä kiihtyvämmällä vauhdilla.
Heidän äänettöminä nauttiessaan sanattomasta lemmestänsä Mooses tunsi
vihdoin Hiljan raukean ruumiin alkavan vavahdella ja kuuli hänen hiljaa
nyyhkyttävän. Sokea hellitti syleilynsä tytön vyötäisiltä, jolloin tämä
siirtyi jälleen vuoteen laidalle istumaan.
»Miksi sinä itket?» kysyi Mooses.
»En minä tiedä sitä itsekään. Sydämessäni tuntuu vain niin vaikealta,
kuin sitä olisi painamassa raskas kivi», sanoi Hilja.
Mooses mietti hetkisen.
»Raskas kivi?... Niin, en minä sitä ymmärrä, kuinka raskasta sinulle
olisi, jos aurinko ei enää, nousisi eikä aamu valkenisi. Minulle se
olisi yhdentekevää: eihän ole mitään menettämistä siinä, jota koskaan
ei ole ollutkaan. Mutta minä tahtoisin vihdoinkin tietää, voitko sinä
rakastaa minua — tämmöisenä kuin olen.»
»Rakastanhan minä. Olenhan jo ennen sanonut, että minun aittani ovi ei
milloinkaan ole avautunut muille pojille kuin sinulle.»
»Onkos ollut pyrkijöitä?» kysyi Mooses hiukan mustasukkaisena.
»Olenko minä sitten mielestäsi niin ruma, että poikien olisi pitänyt
kaukaa kiertää minun aittani ohi?»
»No, no, mitä sinä nyt. Kaunis ja ihana sinä olet.»
»Mutta mitenkäs sinun laitasi on siinä asiassa? Oletkos sinä koputellut
kepilläsi muittenkin tyttöjen aittojen oville kuin minun?»
»Hm... Totta pulinakseni: yhden kerran, vain yhden ainoan kerran.»
»Miksi vain yhden?»
»Sillä tytöllä taisi olla petos mielessä houkutellessaan minut
luokseen. Ehkä hän ei ollut saanut muita, niin lienee ajatellut, että
tuon, sokean, joka ei mitään näe, hän voi viekoitella pauloihinsa.
Mutta siinä hän erehtyi. Minäpä vilkaisinkin sormillani hänen
kasvojansa ja sanoin samalla ikuiset hyvästit.»
»No minkä näköiset sen kasvot olivat?»
»Kuin riivinrauta tai raspiviila. Näkevät sanoivat jälkeenpäin,
että sen tytön naama on täynnä näppylöitä ja rokonarpia. Siitä
pitäen minulla on ollut hienoksittain epäluuloa ja kammoa kaikkia
tuntemattomia naisia kohtaan.»
»Niin, että viattomia ja puhtaita siis ollaan — mutta...»
»Mitä mutta?»
»Se avioliitto minua peloittaa.»
»Sinä taidat pelätä sitä, etten voi sinua elättää?»
»Enhän minä niin sitäkään. Olenhan minä tottunut työtä tekemään, niin
että tarpeen vaatiessa voisin elättää meidät molemmatkin.»
»Oho! Niinkuin mustalaisakka. Ei, kyllä minä, jos luoja antaa
terveyteni tällään säilyä, pidän huolta meistä molemmista — ja lapsista
myös.»
»Herra Jumala! Lapset?... Niitä minä en ole tullut ajatelleeksikaan.
Mutta jos ne nekin syntyvät sokeina kuin kissanpojat tai koiranpenikat.»
»Ei niin kuulu olevan, ei sokeus periydy. Mutta mennäkseni vielä
äskeiseen, minun työni on kalliimpaa kuin monen muun, jopa niin
kallista, että harva täällä Hirvaskylässä kykenisi arvokkaimpia
teoksiani ostamaan.»
»Niin kai. Mutta mitäs sinä tekisit, jos en suostuisikaan tulemaan
vaimoksesi, vaan ottaisin miehekseni jonkun toisen?»
Mooses mietti.
»En minä nyt ehkä ihan järveenkään taitaisi mennä. Mutta jos sinä
toisen ottaisit, niin kyllä minä silloin puhdistaisin Hirvaskylän tomut
jaloistani ja lähtisin — kauas pois.»
»Ei, ei! Ei pois!» hätäytyi Hilja ja kuin pidättääkseen Moosesta
lähtemästä kietoi lujasti käsivartensa hänen vartalonsa ympäri, hän nyt
vuorostaan.
Tytön hellää halailemista ja rukoilevaa pyyntöä Mooses piti puolittain
avioliitto-lupauksena. Mutta hänen mielestään asia ei ollut vielä
kypsynyt sille asteelle, että hän olisi uskaltanut Hiljalle tarjota jo
aikoja sitten varaamaansa kihlasormusta.