Vuosien vieriessä oli Aletuisen naapurien ja muitten kyläläisten
mielenkiinto Moosekseen ja hänen salaiseen syntyperäänsä vähitellen
väljähtynyt. Mutta syksyllä, Marjaanan käynnin jälkeen, leimahti
mielissä jo melkein sammunut uteliaisuus uuteen liekkiin. Sokea
poika oli kadonnut jäljettömiin, häipynyt puusepän mökistä yhtä
salaperäisesti kuin kesäisiin maihin muuttanut pääskynen pesästään
räystään alta, kenenkään huomaamatta, kenenkään osaamatta tarkalleen
sanoa päivää ja hetkeä, milloin hän oli lähtenyt ja minne mennyt —
tai paremminkin: viety. Sillä pojan poistumisen aikoina oli myös
itse Aletuinen ollut kateissa useita päiviä. Jotakin yhteyttä mahtoi
niinikään olla sen kesällisen, puusepän mökissä vierailleen vaimon
ja pojan katoamisen välillä. Arvailtiin sinne ja tänne. Ahdisteltiin
Aletuista ja Saaraa piinaavilla kyselyillä, mutta kun nämä vain
lyhyesti ja yli olan huomauttivat, että eipä sen asian pitäisi
sivullisia liikuttaa, suututtiin ja haukkua nalkutettiin takana päin,
hyvinkin myrkyllisesti.
»Miksi kidutetaan ihmisiä tietämättömyyden pimeydessä kuin käärmettä
pihdeissä, miksi ei sanota suoraan, minne sokea on viety. Ihan olisi
vallesmannille sana saatettava. Ties, vaikka puuseppä olisi vasarallaan
moukaroinut pojan kuoliaaksi, pistänyt ruumiin säkkiin, raahannut
sen selässään yön pimeydessä pois kotoaan ja upottanut Kuorejärven
syvyyteen.»
»Niin, niin, kukapa tietää. Vaikka kunnian kirjoissahan nuo ovat
puusepän väet näihin asti kulkeneet. Mutta ei tuntuisi oikein
sopeutuvan tähän karjanhoitajajärkeen se, että joku, ellei hän ole
aivan pähkähullu, tuhoaisi parhaan lypsylehmänsä. Elähtäneempi väki
muistaa: ei sitä ennen Aletuisen nokan edessä näkynyt juuri muita
herkkuja kuin kuorekuppi ja leipäkannikka, mutta siitä alkaen kun sokea
poika ilmestyi, on puusepän pöydällä höyrynnyt riisiryynipuurot ja
rusinasopat joka jumalan pyhä, usein arkinakin.»
»Entäpä jos asiat nykyisin ovat keikahtaneet niin päin, että Aletuinen
sen entisen emännän tapaan olisi pitänyt edullisempana teurastaa
kultamunia munivan kanan, kaapatakseen kaiken kullan — pojan suuret
perinnöt, näet — yhtaikaa.»
»Niinkin voisi olla.»
* * * * *
Kului vuosi vuoden jälkeen. Lapset kasvoivat aikuisiksi, aikuiset
huomaamattaan vanhenivat, ja tuolloin tällöin sai Aletuinen tehdä
kätkyen jollekin maailmaan tulevalle ja ruumisarkun jollekin hautaan
lähtevälle.
Mutta sokeaa Moosesta tuskin enää muistettiinkaan.
Hirvaskylän elämän näin mataessa eteenpäin vanhaa tuttua latuansa
ajoi eräänä hiljaisuuttaan torkkuvana keväisenä sunnuntaipäivänä
kylän läpi näköjään nuori herrasmies, joka kärryjen kuoppaisella
kylätiellä kallistellessa ja laiskan kyytipojanloikareen sinne
tänne retkahdellessa istui koukkupäiseen sauvaansa käsillään tukien
jäykkänä ja suorana kuin tikku, suurilla, pyöreillä, pikimustilla
silmälaseillaan naama totisena katsoen suoraan eteensä kuin pöllö
hongan oksalla, kertaakaan sivulleen vilkaisematta, kertaakaan
nostamatta valkoista olkihattuaan vastaukseksi harvojen vastaantulijain
nöyriin tervehdyksiin.
»Olisiko, ryöttä, ollut niin koppava, ettei ollut näkevinäänkään,
tai lieneekö uppoutunut niin syviin mietteisiin, ettei huomannut»,
arvelivat vastaantulijat ja pysähtyivät närkästyneinä katsomaan tuon
ylpeältä näyttävän matkustajan jälkeen.
»Niitä on tönöjä tässä tien poskessa useitakin. Ehkä se on tämä, johon
herra aikoo», sanoi kyytipoika vihdoin ja seisautti hevosensa erään
mökin eteen.
»Kuka...? Sus siunatkoon!» kuului tuvan avonaisesta ovesta käsien
läiskähdyksen säestämä huudahdus ja sen jälkeen kiireistä, ikäänkuin
hätääntynyttä liikehtimistä.
»Tuo kiljaisu lähti Jahnukaisen akan kurkusta. Aja eteenpäin ja muista:
suuri yksinäinen koivu pihan perällä», neuvoi kyydittävä.
»Tässä», sanoi ajaja hetken päästä ja pysähdytti hevosen Aletuisen
pihaveräjälle.
Oudon herrasmiehen äkkiarvaamatta ilmestyminen herätti puusepän
pirtissä melkein yhtä suurta hämmästystä kuin Jahnukaisenkin tuvassa.
Sukaistuaan takin ylleen Aletuinen meni vierasta vastaan, kouraisi
hatun päästänsä, kumarteli ja kohotti kätensä tervehtiäkseen, mutta
kun tämä ei näyttänyt häntä huomaavan, rykäisi puuseppä ilmaistakseen
läsnäolonsa.
»Onko se Aletuinen? Hyvää päivää. Terveisiä Helsingistä», sanoi vieras
ja puristi pitkään ja lämpimästi vanhuksen kättä.
»Ki-kiitos... Tuota... vai Helsingistä herra ... En taida tuntoakaan.»
Vieras naurahti.
»Vai ei setä minua enää tunne. Siitähän onkin kulunut aikaa jo
kolmetoista vuotta, kun viimeksi on yksissä oltu.»
Puuseppä kyhni niskaansa.
»Ei maar, mutta... ei suinkaan se liene — ei mitenkään...»
»Mooses, vai...?»
»Ei suinkaan hän mahtane se olla?»
»Sama mies. Mutta entäs — vieläkö täti elää?»
»Jumalan kiitos — tässähän minä», sanoi Saara ja niiata töksäytti
jäykillä jaloillaan. »Terve tulemasta, terve tulemasta. Vai hän...
Her... Mooses käy sisään, käy sisään.»
Aletuinen hiukan punastui ja ikäänkuin vieläkin olisi epäillyt
kuulemansa todenperäisyyttä painoi hatun verkkaan päähänsä.
Kun matkatavarat oli kannettu sisään, istui Mooses väsyneenä
keinutuoliin puusepän kamaripöksässä, otti kellon taskustaan, laski
sormensa sen lasille ja hetkisen tarkattuaan kuin lääkäri sairaan
valtimon sykintää sanoi: »Jaha, jopa se onkin kello kymmentä vailla
kaksitoista.»
Aletuinen ja Saara vilkaisivat toisiinsa ja hymähtivät, mutta eivät
puhuneet mitään. Tuommoisesta ihmeestä oli kyllä kuultu, mutta ei oltu
ennen nähty eikä jaksettu sitä todeksi uskoa.
»Ei ole tässä ehditty vielä kuulumistakaan kysellä. Koulun penkilläkö
hän on Mooses istunut kokonaista kolmetoista vuotta?» alkoi Saara.
»Niin, koulua olen käynyt, ensin kymmenen vuotta varsinaista koulua ja
sitten kolme vuotta työkoulua.»
»On siinä housujen takamuksia kysytty. Mutta aina siitä asti kun Mooses
sinne kouluunsa lähti, on minun mieltäni ehtimiseen kaivellut kysymys,
että millä kumman tavalla heitä opetettaneen ja mitä opetettaneen
niille, joilta puuttuu silmien valo», jatkoi Saara.
»Mitäkö opetetaan? Lukemista, laskentoa, kirjoitusta, monta muuta»,
sanoi Mooses.
»Lukemista? Ettäkö ihan sisästä, kirjasta, eikä vain korvakuulolta ja
ulkomuistin varassa?»
»Ihan sisästä, kirjan lehdiltä luetaan.»
»En oikein ymmärrä: eihän sitä tämä näkeväkään, kun painaa silmänsä
kiinni, osaa lukea...»
»Kiinni! Sitä ei moni meikäläinen osaa lukea, vaikka pitää silmänsä
aukikin», huomautti Aletuinen.
Saara heitti paheksuvan silmäyksen mieheensä, jonka lausunnossa hän
vainusi verhotun viittauksen omaan, varsin kangertavaan lukutaitoonsa.
»... osaa lukea muuta kuin sen, mitäpähän vähän virren värsyä, raamatun
lausetta ja katkismuksen kappaletta on vähän muistiin rippeeksi jäänyt.»
Vastaamatta mitään Mooses avasi erään matka-arkkunsa, pinosi
käsivarrelleen kannannaisen sylyyksen muutamia kirjojen näköisiä ja
kantoi ne selkä kenossa kamarin pöydälle:
»Kas tässä.»
»Mitäs ne ovat nuo?» kysyi Saara, jossa samoin kuin miehessäänkin noin
tavattoman isojen teosten näkeminen herätti hiukan ahdistavan tunteen,
vähän samanlaisen kuin lukuisten alkaessa suntion kannettua raskaat
kirkonkirjat kinkerituvan pöydälle.
»Kirjoja», vastasi Mooses lyhyesti.
»Onko hän, herra, lukenut läpi kaikki nuo?» kysyi Aletuinen
kunnioitusta ja arvonantoa värähtävällä äänellä.
»Ei mitään herraa. Enemmän, paljon enemmänkin olen lukenut, setä.»
»Jo pitää olla oppinut sen, joka on tuommoisen paperinpaljouden
aivoonsa ahtanut. Ei uskoisi yhden ihmisen pääkoppaan mokoman viisauden
määrän mahtuvankaan», arveli Saara.
»Pitää maar siinä nupissa olla muutakin kuin täitä», lisäsi Aletuinen.
Pyhällä kunnioituksella lähenivät aviopuolisot kirjoja. Mutta kun Saara
arkaillen ja hiukan vapisevin käsin uskalsi avata pienimmän niistä, hän
melkein hätkähti säikähdyksestä, ikäänkuin hän aarrelippaan avattuaan
olisi löytänyt vain tyhjän sisuksen.
»Taisi Mooses sittenkin pitää meitä yksinkertaisia maanmoukkia
narrinaan. Eihän täällä näy yhtä ainoata puustainta, ei muuta kuin
pelkkiä valkoisia lehtiä, jotka ovat paksuja ja jäykkiä kuin härän
vuota», sanoi Saara.
»Silmätkäähän vähän tarkemmin», kehoitti Mooses.
»Niin, katsotaanpas pilanpäiten, ripustetaanpas mekin, Henteri,
silmälasit nokalle ja tutkitaan tarkemmin... On, on maar siinä jotakin,
niinkuin valkoista risukkoa valkoisella pohjalla. Mikä mahtanee olla
tämä kirja — vai liekö tuolla tuommoisella nimeä ollenkaan?»
»Katekismus.»
»Kate...!»
»Lyhyt katekismus», lisäsi Mooses.
»Lyhyt — tuo, joka on kookas kuin raamattu. Entäs nämä muut, jotka ovat
isoja kuin kirkon kirjat?»
»Ne ovat virsikirja, Johanneksen evankeliumi ja Paavalin epistola
Roomalaisten tykö.»
Tämän nimiluettelon kuultuaan vanhuksista tuntui, niinkuin heidän
äsken kuvittelemansa, noihin kirjoihin kätketyn viisauden leiviskäisen
paino olisi pudonnut heidän sydämeltään. Olo tuntui taas keveältä ja
kodikkaalta, kuten ainakin vanhojen tuttavien parissa, ja Mooseskin
ikäänkuin läheisemmältä.
»Mooses lukisi, olisi tuo soma nähdä meidän vanhojen tuokin, ennenkuin
kuollaan, lukisi vähän niinkuin näkeeksi jotakin, vaikkapa siitä
Paavalin epistolasta», pyysi Saara.
Kohtaa erikoisesti valikoimatta Mooses avasi pyydetyn kirjan, kuljetti
molempien käsiensä sormia lehdillä ja lausui samalla ääneen:
»Mitästä me siis sanomme meidän isämme Abrahamin lihan puolesta
löynneen? Sillä jos Abraham on töiden kautta vanhurskaaksi tullut, niin
hänellä on kerskaamista, vaan ei Jumalan edessä. Mutta mitä Raamattu
sanoo: Abraham uskoi Jumalaan ja se luettiin hänelle vanhurskaudeksi...»
Lukemisen päätyttyä oli kamarissa hetkisen hiljaisuus. Saara vain
pyyhiskeli huivinsa kulmalla kyyneliä silmistään.
»Ihan tämä tuntuu luonnolle mahdottomalta, vaikka kyllä kai se nyt
uskoa pitää, kun tuon on omin silmin nähnyt. Kun katsoin noita
puustaimettomia lehtiä ja vain kuulin Mooseksen äänen, niin oikein löi
ihoni vilunsiiraan. Tuntui näet — ja eikö sinustakin, Henteri — kuin
itse pyhä Paavali olisi haastanut haudastaan valkoisen hangen alta.»
»Tai itse isäjumala suoraan lumisesta taivaasta», lisäsi Aletuinen.
»No niin — miks'ei niinkin. Käsilläänkö hän Mooses tosiaankin lukee?
Onko hänellä silmät sormien päissä?»
»Hm. Voisin minä lukea varpaillanikin, tai vaikkapa hätätilassa
nenälläni.»
»Vueh!... vai vaikkapa nenällä. Kummalliseltahan tuo tuntuu sekin
mykkien sormillaan puhuminen, mutta kyllä tämä on vielä ihmeellisempää.»
»Mitä hänellä on tässä mustassa sankaniekkalaatikossa, joka tuntuu
kevyeltä ja muistuttaa vähän pienen lapsen ruumisarkkua?» kysyi
Aletuinen, haluten kääntää keskustelun arkisempiin asioihin.
»Viulu siinä vain on», sanoi Mooses.
Vanhukset vilkaisivat taas toisiinsa ja hymähtivät, ikäänkuin tuon
iloisen nimen kuuleminen olisi herättänyt jonkun kaukaisen muiston
heidän nuoruutensa ajoilta, kenties hääillastaan.
»Osaako hän soittaa viulua myös? Onko hän käynyt koulua silläkin
alalla?» kysyi Aletuinen.
»Kyllä», sanoi Mooses, haukotteli ja kallistihe keinutuolin selustaa
vasten.
Vanhukset käsittivät sen merkiksi, että Mooses haluaisi nyt hetkisen
olla yksin, levähtääkseen pitkän matkan vaivoista. He hiipivät
varpaisillaan ulos, Saara tuliaiskahvin keittoon ja päivällispuuhiin,
Aletuinen paitahihasillaan loikoilemaan aurinkoiselle pihanurmikolle.
* * * * *
Kun Jahnukaisen akka, jonka täytyi urkkia tietoonsa kaikki kylän asiat,
päivällispataansa hämmentäessään ja alituiseen maantielle kurkkiessaan
huomasi äskeisen kyytipojan palaavan yksin takaisin, pisti hän hierimen
miehensä käteen ja läksi niistä jalkainsa teistä kuulustelemaan,
minne matkustaja oli jäänyt, mitä se oli miehiään ja mitä tekemistä
hänellä mahtoi olla täällä Hirvaskylässä. Saatuaan Aletuisen Saaralta
haluamansa tiedot ja vielä vähän enemmänkin hän juoksi asunnosta
asuntoon kuuluttamaan suurta uutistansa.
»Ette taida tietääkään...?»
»Mitä tietää?»
»Että Mooses on palannut.»
»Mikä Mooses?»
»Sokea Mooses. Hän, jota me hullut Jurvaset olemme pitäneet melkein
vainajana, on taas ilmestynyt Aletuisen mökkiin kuin kuolleista
nousseena.»
»Valehtele!»
Jahnukaisen akka sipaisi suutahtaneena kämmensyrjällä jäntereistä
kurkkuansa kuin puukolla:
»Tuosta poikki!»
»No ei sitten. Milloin se on tullut?»
»Nyt juuri, siunaaman aika sitten.»
»Missä se on ollut?»
»Helsingissä. Opissa. Se on käynyt koulua kolmetoista vuotta, kuulkaa:
kol-me-tois-ta vuotta. Mutta sittenpä se on tullutkin niin oppineeksi,
että tietää ajan kulun minuutilleen koettamalla vain kädellään kellon
lasia. Se osaa lukea varpaillaan ja nenällään semmoisia kirjoja, joista
tämä näkevä ei näe muuta kuin pelkkää tyhjää — kertoja pyyhkäisi
kämmeniään kuvaavasti vastakkain — ei tämän enempää. Ja herra se on
oikein: mustat silmälasit, valkoinen hattu, hopeahelainen keppi.»
»Jo toki sen pitää olla isokin herra, joka on käynyt koulua kolmetoista
vuotta.»
Jahnukaisen akan kulku kylässä oli vaikutuksiltaan samanlaista kuin
kasken sytyttäjän, joka tuikkaa tulen sinne tänne, kunnes se kerta
alkuun päästyään leviää omalla voimallaan oksasta oksaan ja leimauttaa
pian koko kasken ilmiliekkiin. Iltapäivään mennessä oli Mooseksen paluu
jo melkein kaikkien kyläläisten tiedossa ja ainoana puheen aiheena.
Niin merkillinen mies oli omin silmin nähtävä — tiesi, milloin hän taas
katoaa. Kuin salaisesta sopimuksesta alkoi ihmisiä kokoutua Aletuisen
mökille. Niitä istuksi pihanurmikolla, nojaili aitoihin ja salavihkaa
vilkuili kamarin akkunaan, jonka takana Mooseksen tiedettiin olevan.
Puhuttiin hiljaisella äänellä ja kartettiin koskettelemasta sitä asiaa,
jonka takia oli liikkeelle lähdetty, ikäänkuin hieman hävettäisiin
näyttämästä lapsekasta uteliaisuuttaan toisillensa. Oltiinpa vain
menossa kyläilemään sinne ja sinne, palaamassa sieltä ja sieltä,
mutta kun tästä ohi kulkiessa satuttiin kuulemaan, että se Mooseskin
on sieltä Helsingistä palannut, niin... Ja vähän asian nimellistä
itselleen puusepällekin: poika siinä puuhaillut akan ottohommissa,
niin olisi teetettävä sille laveampi sänky ja pyydettävä Aletuisen
veistämään yksin häpein kätkyen keikkapuut kuivamaan.
Saaran huomautettua Moosekselle pihamaalle kokoutuneesta väestä meni
tämä ulos, nosti kohteliaan sirosti hattuaan ja pyysi, että tultaisiin
häntä kädestä pitäen tervehtimään. Kului melkoinen aika, ennenkuin hän
tunsi ojennettuun käteensä tarttuvan luisevan kouran, jonka karhumainen
puserrus muistutti hänelle elävästi, että hän oli nyt kaukana
Helsingistä. Seurasi useita yhtä miehekkäitä tervehdyksiä, mutta niiden
loputtua alkoi niin pitkä väliaika, että Mooses, näköjään pettyneenä,
luuli jo kaikkien häntä tervehtineen, kunnes vihdoin kuuli jonkun
miesäänen komentavan:
»Mitäs siinä kursailette ja ujostelette, menkää nyt vaan — kun mielenne
kuitenkin tekee.»
Hetkistä myöhemmin läiskähti kuuluvasti kuin korvapuusti Mooseksen
käteen karhea, mutta edellisiä hiukan pienempi kämmen, luja likistys
molemmin käsin, Jahnukaisen akan vanhahko, honottava ääni jossakin
Mooseksen pään yläpuolella:
»No Herran terveeks, Herran terveeks — pitkästä aikaa.»
Vähitellen kädet tuntuivat käyvän yhä pienemmiksi ja pehmeämmiksi,
niiden otteet aremmiksi ja ujommiksi, mutta Mooseksen sitä lujemmiksi.
Muuan pieni käsi tuntui vapisevan, niin hiljaa, että kenenkään muun
kuin sokean herkät hermot eivät olisi kyenneet sitä tuntemaan.
»Kuka se on?» kysyi Mooses.
»Hilja vaan», kuului kuiskaava vastaus.
»Kuka Hilja? Mistä?»
»Hilja Lehtimäki — Lehtimäen torpasta.»
Tämän nimen kuultuaan Mooses tunsi omankin kätensä hiukan vavahtavan.
Hellittämättä tytön kättä omastaan hän kysyi:
»Muistaako Hilja vielä niitä aikoja, kun me yhdessä leikittiin?»
Viipyvä vastaus oli tuskin kuuluva:
»Eiköhän.»
Olisi ollut vielä monta esittäytymään pyrkivää neitosta, mutta Mooses
näytti unhottaneen kaikki muut. Pahastuneina ja ikäänkuin julkisesti
häväistyinä nämä tervehtimättä jääneet Mooseksen entiset lapsuustoverit
vetäytyivät kuin voitettuina syrjään keventämään loukattua mieltänsä.
»Sitä vartenko Mooses tämän pitkän kättelyn toimeenpanikin, että
löytäisi joukosta vain sen yhden ainoan.»
»Niin kai. Näittehän, ettei sillä ollut kenellekään muulle kuin
Hiljalle edes puolta sanaa lausuttavana. Mitähän salaista lienevät
keskenään kuiskutelleet.»
»Arvaahan sen! Ettekö huomanneet, kuinka Hiljan kasvot leimahtivat
punaisiksi ja katse painui kenkien kärkiin.»
»Ehkä he haluavat olla sokkosilla kerran vielä.»
»Leikkiä 'Aatamia ja Eevaa', niinkuin ennen lapsina.»
»Silloin Mooses poltti vain jalkansa nokkosiin, mutta sanokaa minun
sanoneen: tässä leikissä se polttaa vielä sydämensäkin.»
»Ja Hilja myös.»
»Hilja myös.»
Vieraitten pyynnöstä Mooses näytti heille kirjojansa ja luki
näytteeksi, jonka kestäessä ja kotvan aikaa sen päätyttyäkin väen
joukossa vallitsi hiiskumaton hiljaisuus, pidätetyn kummastuksen
lauetessa vihdoin hillityksi, pihan laajuiseksi ihmettelyn sorinaksi.
»Ei uskoisi — ei uskoisi... Jo pitää olla ikuinen ihme...»
Kun kuultiin, että Mooses osaa soittaa viulua, pyydettiin hänen sitäkin
taitoansa näyttämään. Aluksi hän soitti vakavia isänmaallisia lauluja,
sitten lemmenlauluja, joita kaikkia kuunneltiin yhtä hartaina, moni
kyyneltyvin silmin. Olihan kyllä ennenkin viuluniekkoja kuultu, olipa
sellaisia omassa kylässäkin, mutta halkojen sahaamista oli heidän
vingutuksensa tähän verraten. Siinä oli tässä opinkäyneen soittimessa
sellainen selittämätön, vapiseva sivusointu, jota ei ollut oman kylän
soitossa, ja joka iloisenkin sävelen kielillä laulaessa ikäänkuin
itki siinä vierellä. Se oli tämä surunvoittoinen valitus, joka sielun
salaisissa kielissä herätti herkimmän vastakaiun ja nosti kyynelet
silmiin.
Illemmalla uskallettiin nuorten taholta ehdottaa, että kun Mooses nyt
on palannut, niin sopisiko ehkä hänen kunniakseen panna pystyyn pienet
tulijaistanssit. Olisi tuo somaa kerran eläessään pyörähtää semmoisen
mestarin soiton mukaan. Ei Mooseksella enempää kuin Aletuisella ja
Saarallakaan ollut mitään sitä pyyntöä vastaan.
Sokea istui tuvan portaalla, kuten ennen poikasena, ja soitti polkkaa,
ja samat jalat, jotka kolmetoista vuotta sitten olivat tässä leskistä
juosseet, jytisivät nyt pihamaalla tanssin tahdissa. Mutta toiset
olivat hameet, joiden helmukset ohimennen pyörähtäessään humauttivat
lämmintä ilmaa hänen kasvoillensa. Ja samoin kuin silloin tuntui
Mooseksesta nytkin, kuin se töminä kuuluisi ajoittain hyvin kaukaa,
jostakin toisesta maailmasta, kuin oli se, jossa hän eli.
Vasta yömyöhällä lähdettiin kotiin. Mutta moni neitonen kääntelehti
lemmen tuskissa unettomalla vuoteellaan aamuun asti, korvissa yhä
yöllisen soiton sävel ja silmissä sokean soittajan hienostunut kuva.
Lehtimäen tyttären aitassa taidettiin itkeäkin, tietämättä oikein,
olivatko ne kyynelet ilon vai surun.
V
Huomenissa, Mooseksen paluun jälkeisenä päivänä, Saara lämmitti saunan.
Sillä hänen mielestään jokaisen, ken oli ollut kotoaan poissa pitemmän
ajan, täytyi ikäänkuin uudestaan syntyä, eikä sellainen ruumiin ja
sielun vieraista vaikutteista puhdistuminen voinut tapahtua missään
muualla niin hyvin kuin saunan lauteilla, sisäänlämpiävän, nokisen
saunan hautovassa höyryssä.
»En ole tullut kysäisseeksi, onko heillä siellä kaupungeissa saunansa
niinkuin täällä maallakin, ja kylpenevätkö heitin, vai millä tavoin
hikiänsä puhdistellevat — jos nuo, joutilaat, hikoillevat ollenkaan?»
kysyi Saara, joka löylyn lyöjänä seisoi kippo kädessä kiukaan edessä,
Mooseksen ja Aletuisen lauteilla kylpiessä.
»Kyllä, onhan siellä saunoja myös. Mutta ei ole löyly niissä niin
suloisen hautovata eikä kylpeminen muutenkaan tunnu niin kotoisen
rattoisalta kuin tällaisessa oikeassa maalaissaunassa», sanoi Mooses.
»Kunhan tässä kesä kerkiää pitemmälle ja koivuun kasvaa isompi lehti,
että saan taittaa käsiinne uudet vastat, niin kas sitten se kylpy
vasta oikein kylvylle tuoksahtaa», sanoi Saara hyvillään siitä, että
täällä maallakin oli sentään jotain yhtä hyvää ellei parempaakin kuin
kaupungissa.
Aletuinen ja Saara eivät olleet pitäneet sopivana Moosekselta heti
hänen tulennaltaan kysellä, minne tämä nyt opintonsa päätettyään
aikoi vakiutua asumaan ja mitä töitä aikoi toimitella. He toivoivat
hänen itsensä ottavan sen asian puheeksi, niinkuin nyt tänä iltana
tapahtuikin.
Heidän kolmisin istuessaan kylvyn jälkeen viillytteleimässä vihreällä
nurmikolla saunan edustalla, alkoi Mooses kertoa:
»Koko kouluaikani asuin saman, yksinäisen leskivaimon luona, jonne setä
minut aikoinaan vei. Vanhemmaksi ja ymmärtäväisemmäksi tultuani kyselin
usein emännältäni, kuka minun koulunkäyntini oikein kustantaa, valtioko
vai kunta. Mutta rouva taputteli vain ystävällisesti olkapäälleni,
hymähteli ja kiertäin kaartain vastaili, ettei minun sen asian takia
tarvitse ollenkaan mieltäni murheuttaa: on olemassa rikkaita, hyviä
ihmisiä, jotka ovat ottaneet minut siipiensä suojaan, vaikka eivät sitä
hyvää työtänsä tahdokaan maailmalle torvella toitottaa.»
Mooses oli hetkisen vaiti miettivän näköisenä. Sitten hän aivan
odottamatta heitti vanhuksille kysymyksen, jonka esiintuomisen he
olisivat suoneet jäävän ainaisesti tekemättä tai ainakin siirtyvän niin
kauaksi, että olisivat ehtineet vastauksesta keskenään neuvotella:
»Ehkä _te_ tiedätte, kuka se minun tuntematon hyväntekijäni on?»
Saara hädissään painoi sormen huulilleen ja pudisti miehelleen
varoittavasti päätänsä. Tämä nyökäytti ymmärtämyksen merkiksi.
»Tuota... sitä on vähän vaikea tietää», alkoi Aletuinen. »Sillä se
avunantaja ei itse lähetä rahoja, vaan on Mooseksen nimiin tallettanut
summan pankkiin, josta määrätyn suuruisen erän lähettäminen uusiutuu
joka kuukauden ensimmäisenä päivänä yhtä säännöllisesti kuin auringon
nousu.»
»Sen minä kyllä tiedän», sanoi Mooses ja teki kädellään kiivaan,
tyytymättömyyttä ilmaisevan liikkeen.
»Mutta kukas — —?»
Hänen vuoroin punastuvat, vuoroin kalpenevat kasvonsa alkoivat elehtiä
ja nytkähdellä hermostuneesti. Vihdoin hänen suustansa syöksähti
vastausta vaativana:
»Kukas minun _äitini_ on?»
Sitä kysymystä odottaessaan Saara oli pelosta ihan vapissut. Mutta kun
vanhukset eivät tahtoneet kasvatilleen teeskennellä tietämättömyyttä
eivätkä näin yhtäkkiä voineet myöskään totuutta ilmaista, ei heillä
ollut muuta keinoa kuin vaieta.
»Ja _isäni_...?» lisäsi Mooses.
»Jumala sen tietää», huokasi Saara totuuden mukaisesti.
Kuin äkillisen raivon puuskassa Mooses karkasi molemmin käsin tukkaansa
ja sähisi:
»Jumala! Enkö _minä_ sitten saa koskaan tietää vanhempiani?»
Hän kätki kasvonsa käsiinsä ja nyyhkytti:
»Pitääkö minulle kaikki olla yötä?»
Vanhukset vaikenivat liikutettuina, odottaessaan Mooseksen tyyntymistä.
Kauan ei viipynytkään, kun hän oli taas rauhallisempi, ja ilmeisesti
häpeillään tunteittensa tahdottomasta purkautumisesta kiiruhti
jatkamaan asiaansa:
»Jo varemmin keväällä oli rouva saanut jostakin kirjeen, jossa häntä
pyydettiin järjestämään asiat niin, että kun nyt olin tarpeeksi
oppinut, minä palaisin jälleen lapsuuteni kotiin asumaan. Kiitollisena
tuntemattoman ystäväni tähänastisesta avustuksesta minä olen kuitenkin
päättänyt, nyt mieheksi tultuani, yrittää lentää omin siivin ja
kieltäytyä vastaanottamasta kirjeessä luvattua, jatkuvaa avustusta.
Koulussa oppimani kotiteollisuuden avulla luulen itsekin voivani
henkeni elättää. Kunhan ehtivät sieltä Helsingistä lähettää lupaamansa
koripajut, teen niistä kesän pitkään erilaisia sen alan tuotteita,
joita talven tultua kiertelen pitäjillä ja kaupungeissa myymässä.
Hevonen olisi kuitenkin sitä varten ostettava- ja saatava joku
poikanen oppaaksi. Ehkäpä siinä sivussa voisin ansaita jonkin markan
viulunsoitollakin ja seinäkellojen korjaamisella, jonka taidon myös
olen koulussa oppinut. Niin, sillä tavoin ne muut ovat minun puolestani
puuhailleet. Mutta mitäs te, setä ja täti, tästä minun asuntoasiastani
sanotte? Sitä ei ole taidettu teiltä tiedustaa ollenkaan?»
»Sitä on toki turha ottaa huulilleenkaan. Avosylin otamme Mooseksen
vastaan — onhan hän meille melkein kuin oma poika», sanoi Aletuinen.
»Enemmän, Henteri, vielä enemmän kuin oma», lisäsi Saara ja osoitti
äänettömästi miehelleen sokean silmiä. »Oli niin haikea ollakseni
silloin Mooseksen mentyä, että se ikäväni pyrki toisinaan ihan itkuksi
pihahtamaan.»
»Siihen lisäksi se, että kun me kaksi ammattimme perusteella nyt olemme
tulleet ikäänkuin virkaveljiksi keskenämme, niin onhan meidän molempain
rattoisampi työskennellä yhdessä saman katon alla kuin kummankin
erikseen. Huononpuoleisethan tässä tosin vähän on oltavat, parempain
ihmisten, mutta jos Mooses tyytyisi tuohon kamaripöksään, niin voisi
siitä ehkä korjailemalla ja sanomalehtiä seiniin liisteröimällä saada
vielä jotenkuten mukiinmenevän», ehdotti Aletuinen.
»Näin kesän aikana olisi aitassa raittiimpi ja viileämpi maata. Sinne
minä jo Mooseksen vuoteen laitoinkin», sanoi Saara.
»Pahinta taitaa sittenkin olla se, miten Mooses muuten ruvennee täällä
sydänmaan hiljaisuudessa viihtymään, kun on niin pitkän ajan imenyt
veriinsä pääkaupungin melua. Minä, vaikka olin siellä vain käymättä,
en ole sitä Paapelin pesää saanut kokonaan haihtumaan mielestäni
vieläkään», sanoi puuseppä kuin suuttuneena.
Mooseksen maatessa yksin aitassa oli ympäröivä hiljaisuus äkikseltään
niin outoa, että hän ei tahtonut saada unta silmiinsä ollenkaan.
Iltayöstä kuului jostakin yksinäinen lehmän ammahdus kuin pasuunan
puhallus, kalahti kello, kulkeutui korviin aitan seinien himmentämänä
käen kukuntaa kuin maan alta ja pikku lintujen vaimenevaa viserrystä
isosta pihakoivusta, kunnes nekin äänet myöhemmin yöllä vaikenivat.
Tässä hiljaisuudessa johtui kuin itsestään Mooseksen mieleen lähinnä
eiliset tapahtumat: hänen tänne paluunsa, kyläläisten tervehdyskäynti
hänen luonansa, yöllinen soittonsa, tuliaistanssi. Mutta kaikkein
suloisimpana muistona jäi Lehtimäen Hiljan pieni pehmeä käsi värisemään
hänen käteensä — eikä ainoastaan käteensä — hänen vihdoin uneen
rauetessaan, yökehrääjän rukin tasaisesti hyrrätessä läheiseltä
niityltä.
Aletuisen lausuma pelko Mooseksen viihtymisestä osoittautui paikkansa
pitäväksi. Aluksi paikkakunnan muutoksen uutuus, keskustelut vanhusten
kera ja huoleton joutilaisuus tuntuivat Mooseksesta hyvinkin
viehättäviltä. Mutta kun tuossa pienessä perheessä elettiin ei
ainoastaan ikään, vaan koko hengen sisältöön nähden niin erilaisissa
maailmoissa kuin hän, olivat yhteiset keskusteluaiheet pian lopussa.
Kun lisäksi päivästä päivään jatkuvaa hiljaisuutta häiritsi vain
Aletuisen veistokirveen säännölliset kopsahtelut tai höylän sihahtava
ääni ja joskus Saaran vanhuuttaan vapiseva virren veisuu, alkoi Mooses
tuntea yhtä voimakasta kaipuuta täältä pois kuin kymmenvuotiaana tänne
takaisin. Vaikka hän ei kaihoansa vanhuksille valittanutkaan, olivat
nämä kuitenkin huomaavinaan hänen jotakin, sen tapaista kärsivän, kun
Mooses haikeimpina hetkinään otti viulunsa kamarin seinältä ja soitti
— soitti vähin niin kauan, että siitä ei ollut loppua tullakaan. Mutta
vasta sitten kun Saara varmempaa todistuskappaletta etsiessään eräänä
lauantai-iltana, Mooseksen muutettua kylvyn jälkeen puhtaat yllensä,
löysi hänen käytetyn paitansa kauluksen kureesta jotakin, vakuutti hän
miehelleen löytöänsä näyttäessään:
»Ikävä sillä pojalla on.»
»Jollei tuo ole tartuntatäi», epäili Aletuinen.
»Tai jollei se ennusta jotakin onnettomuutta», lisäsi Saara.
Töllin yksinäisyyden painaessa raskainna Mooseksen mieltä hän koetti
pelastautua siitä pakenemalla vielä suurempaan yksinäisyyteen.
Hän istuskeli vähin päiväkaudet järven rannalla, ja kun tärkein
ulkomaailmaan johtava tiedonportti oli ikuisesti suljettu eikä
korvienkaan kautta ohut sen vaativampia sisään pyrkijöitä kuin käen
kukunta, pikku lintujen laulu ja laineiden hiljainen lipatus laituria
vasten, saattoi hän uppoutua muistoihinsa häiritsemättömämmin kuin
näkevä. Mooseksen muistot tulivat hänen sieluunsa sokeina, muotoa
vailla olevina elämyksinä, eivätkä ne kaikki olleet yksinomaan iloista
laatua. Mutta oli joukossa semmoisiakin, surullisen lystillisiä, jotka
vielä vuosien kuluttua pyrkivät vetämään huulia hymyyn.
Kerrankin muuan poika oli vastannut opettajalle, joka liiallisen
ankaruutensa tähden oli oppilaiden epäsuosiossa, niin näsäviisaasti,
että koko luokka remahti raikuvaan nauruun. Opettaja oli suuttuneena
määrännyt naurun aiheuttajalle jälki-istuntoa, mutta kaikki muut
pojat olivat toverinsa puolesta tehneet käsin ja jaloin jyrisevän
vastalauseen. Siitä opettaja oli kimmastunut yhä enemmän ja
jalkaa polkaisten uhannut salvata koko luokan lukkojen taakse
jälki-istuntoon. Silloin pojat olivat kaapanneet keppinsä kupeeltaan,
nousseet seisoalleen ja aseet koholla alkaneet mennä opettajan
pöytää kohti, mutta melua hyväkseen käyttäen uhattu oli onnistunut
kenenkään kuulematta pujahtamaan ovesta ulos. Näkymätöntä vihollista
tapaillessaan tarkoitti joku iskeä kepillään siihen kohtaan, missä
arveli opettajan istuvan, mutta onnettomuudekseen osuikin kopsauttamaan
toveriansa päähän, samoin toinen, kolmas. Mutta kun lyödyt antoivat
samalla mitalla takaisin, oli pian kaikkien sota kaikkia vastaan. Se
oli sokeaa ympärihuitomista, huutamista, valitusta, siunailemista,
kiroilemistakin. Kun opettajista yksi ja toinen yritti mennä
kiihtynyttä laumaa hillitsemään, sulkivat he nopeasti oven, ikäänkuin
olisivat pistäneet päänsä ampiaispesään: sojottavia aseita oli heti
suunnattuina opettajaa kohti. Kylmänä vetenä niskaan vaikutti vasta
johtajan uhkaus mennä noutamaan konstaapeli kadulta kapinaa kukistamaan
ja viemään pojat poliisiputkaan. Rauhan palattua havaittiin joukossa
sinikuhmuisia otsia ja verta vuotavia neniä, mutta kuitenkin ainoastaan
yhden kapinoitsijoista oli pakko turvautua lääkärin apuun. No,
rangaistushan siitä sitten tuli ja ankara tulikin, mutta kärsittyähän
on nyt sekin.
Tämäntapaiset ja monet muut Mooseksen muistot tulivat ja menivät ja
palautuivat yhä uudelleen. Mutta joka kerta toistuessaan ne olivat
menettäneet osan alkuperäistä voimaansa ja tuoreuttansa. Kun ne
kalvenneina vihdoin olivat häipyneet kuin jonnekin hyvin kaukaisen
ajan taakse, silloin tapahtui, että tähän asti sulkeuksissa ollut
aistien ainoa valtaportti avautui, ja hän alkoi kuulla käen kukuntaa,
pikkulintujen laulua ja laineiden lipatusta samalla korvalla kuin
kolmetoista vuotta sitten. Aletuisen kirveen kopsahtelut ja höylän
sihahtelut olivat taas niin kotoisen rattoisia kuulla, ja Saaran
virrenveisuu herätti rinnassa samanlaista pyhää hartautta kuin ennen
lapsuuden aikoina.
Vihdoin tuli ilmoitus koripajujen lähetyksestä. Aletuinen haki niitä
kaukaiselta rautatieasemalta kokonaisen hevoskuorman. Joutilaisuuteen
kyllästyneenä Mooses ryhtyi heti ahkeraan työhön. Hänen punoessaan
pajuista erimuotoisia ja erikokoisia koreja, korituoleja ja muita
huonekaluja istua könötti Aletuisen tuvan penkillä melkein aina
uteliaita kyläläisiä ihmettelemässä hänen hämmästyttävää taitoansa.
— Eivät ikinä he, koira vie, vaikka ovat näkeviä, kykenisi saamaan
moisia teoksia käsistään irti — ei sinnepäinkään. Siinä ja siinä, jos
monikaan poropeukalo osaisi kyhätä kokoon yksinkertaista pärekoppaa,
kiertokopasta puhumattakaan.
Luottamus sokean taitoon kasvoi vähitellen niin suureksi, että muuanna
päivänä nähtiin erään vanhan vaarin kulkevan Aletuisen tölliä kohti,
helisevä seinäkello kainalossa, pitkä heiluri kädessä ja nuoralla
yhdistetyt hiekkapussit niskan varassa rinnalla roikkumassa. Tutiseva
pää miettivästi kumarassa hän väliin hidastutti askeliaan, vähin
pysähtyi kokonaan, niinkuin aikoisi kääntyä takaisin. Katsoi väliin
surullisesti kellonsa mustuneita, muumiomaisia kasvoja, painoi taas
koperon hellävaroen kainaloonsa ja jatkoi epäröivänä helisevää
kulkuansa. Puusepän pirttiin tultuaan hän esitti Moosekselle asiansa:
»Tämä kello ei ole enää mikään eilispäivän teerenpoikanen. Isäni
isä kuuluu sen aikoinaan kaupungista ostaneen. Kuulopuheiden mukaan
pitäisi sen oleman itsensä Könnin käsialoja — liekö totta, en
tiedä. Vaari-vainajani ajoista asti on se jotenkin täsmällisesti
tätä ajallista armonaikaa näyttänyt, mutta on nyt viime aikoina
ruvennut reistailemaan — olisiko mennyt russakka rattaiden vähin vai
kuolemaaniko ennustellee.»
»Miten se on reistaillut?» kysyi Mooses.
»On vähin käynyt, väliin seissut, kunnes tässä muuanna ehtoona —
oltiin juuri iltasta syömässä — sen sisälmyksissä korahti kuin
kuolevan rinnassa, ja siitä hetkestä asti se on näyttänyt ajatonta
iankaikkisuutta, joka ei kulje eteen- ei taapäin.»
»Lyökö se?» tutkaisi Mooses taas.
»Sehän siinä melkein hirvittääkin, että se lyö, kun taulua vain hiukan
täräyttää. Että on, näet, mielestäni kuin seinälle nostettu ruumis,
jota kun sormella otsaan kopsautat, se alkaisi puhua.»
»Vai könniläinen? No herätetään se vainaja sitten henkiin», sanoi
Mooses ja haki säilystään melkoisen varaston erilaisia kellosepän
työkaluja.
Hänen alkaessa purkaa kellon sisuksia tarrautui ukko yht'äkkiä molemmin
käsin sokean ranteeseen, niinkuin olisi tahtonut estää tämän jatkamasta
hajoitustyötään.
»Mitä? Ettekö te usko minun osaavan tätä korjata?» kysyi Mooses hiukan
närkästyneenä.
»Ky-kyllähän minä, mutta... Mooses antakoon anteeksi tämmöiselle
vanhalle hupsulle... On tuo niin rakas — rakas...»
Kun Mooses oli purkanut kellokoneiston pöydälle, meni ukkoon entistä
väkevämpi epäuskon henki: eivät ikinä nuo monet rattaat ja ruuvit tule
sokean taidolla takaisin oikeille paikoilleen. Mutta kun ne kuitenkin
tulivat, ja kun kello lisäksi näyttäytyi korjauksen jälkeen tarkaksi
tehtävässään, oli se vaarista likipitäin yhtä suuri ihme, kuin jos
sokea olisi oikean kuolleen herättänyt henkiin.
Tämä Mooseksen ensimmäinen kellonkorjaus kotikulmallaan oli
kyläläisille kuin hyvin suoritettu, luottamusta herättävä koenäyte
Seurauksena siitä oli, että Aletuisen kamarin seinällä käydä
raksutti yht'aikaa vähin kaksi, kolmekin vierasta kelloa korjattuina
hakijoitansa odottamassa.