Puuseppä Aletuisen tuvan portailla istui noin kymmenvuotias poika,
jonka hieman elähtäneissä kasvoissa, kumaraisessa asennossa ja
tukevassa, polvien välissä seisovassa sauvassa, josta hän piti lujasti
kiinni molemmin käsin, oli jotakin vanhusta muistuttavaa. Hän, sokea,
ei nähnyt mitään, mutta siitä salaperäisestä hiljaisuudesta, joka nyt
leikkien vaihteessa vallitsi puusepän pihamaalle kokoontuneitten kylän
lasten kesken, hän ymmärsi, että jotakin jännittävää oli tekeillä.
»Viimeinen pari!» kajahti vihdoin kimakka lapsen ääni hänen korviinsa.
Siinä tuokiossa alkoi tanner jytistä. Nopeat juoksuaskelet milloin
etääntyivät, milloin lähenivät ja kaapasivat väliin ohi niin
likeltä, että portailla istuja tunsi vauhdin aiheuttaman lämpimän
ilmavirran leyhähtävän kasvoillensa. Hän kohensihe ryhtinsä istuessaan
suoraksi, sauvaa yhä jännittyneempänä puristavat kädet ojentuivat
eteenpäin, herkästi elehtivät kasvot värähtelivät ja ripsireunaiset
silmäluomet takoivat kelmeänä maitona muljahtelevien valkuaisten yli,
ikäänkuin silmien vangittu valo olisi kiinni sidotun linnun tavoin
räpyttänyt siipiänsä vapauteen pyrkiessään. Kun jäljekkäin kiitävien
paljaitten jalkojen jytinä pihamaan pintaan kuului yhä sakenevan
ja ohi vilkaisevien huohottava hengitys käyvän yhä kiivaammaksi,
ponnahti sokea poika vihdoin kuin jonkin sisäisen voiman ampaisemana
seisoalleen, juosta vilisti paikallaan, että keppi kädessä heilui,
ja huohotti kuten muutkin juoksijat. Kuullessaan kentältä ahdinkoon
joutuneen pakenijan hätäisen kirkaisun, parkaisi hänkin ja hypähti
sykähtävin sydämin syrjään, ikäänkuin sillä ovelalla tempulla
pettääkseen kuvittelemaansa takaa-ajajaansa, jonka kurkottavan käden
kouraisun hän oli jo tuntevinaan niskassansa. Askelten aivan liki
lähetessä hän juoksijoita kiinni tavoittaakseen kahmaisi käsin eteensä
kuin kolossaan pyytävä rapu pihdeillään saalista, joka on osunut sen
saksien ulottuville.
Sokea poika oli leikissä mukana sieluineen ja ruumiineen ehkä
innokkaammin kuin kukaan muu. Mutta kun lesken vihdoin onnistui iskeä
toinen pakenevista parikseen, lyyhähti hän jännityksen lauettua
herpautuneena portaille istualleen ja kätki kasvonsa käsiinsä häpeäänsä
salatakseen.
Oli taas, niinkuin aina ennenkin, hänen leikkinsä ollut vain pelkkää
kuvittelua, leikin leikkiä.
Sokean pojan portaalla murheellisena istuessa ja verratessa itseänsä
näkeviin lapsiin paistaa pohotti heinäkuinen sunnuntai-iltapäivän
aurinko hänen lakittomaan päähänsä. Hänelle se ei paistanut taivaalta,
vaan taivaasta Jumalan luota. Siellä — niin oli »täti» aina kertonut —
hänenkin silmänsä kerran selkenevät ja hän saa nähdä paljon sellaista,
jota täällä maan päällä ei näe näkeväkään. Hän saa siellä enkelien
kanssa olla hippasilla ja juosta leskistä pitkin taivaan tasaisia
tanteria, kompastumatta ja päätänsä seiniin ja aitoihin mustelmille
kolhimatta. Siellä hän osaa lukea aapista niinkuin muutkin lapset, voi
kiipeillä katoille ja pitkiin palmupuihin, hyppiä ojien yli ja sauvalla
eteensä tunnustelematta kulkea kivikkoisiakin polkuja, lankeilematta
polviaan nahattomiksi ja lyömättä varpaitaan verille. Niin, ja
lentääkin hän voi, kun kerran siivet on.
Kiitollisena kaikesta tästä hän surunsa unohtaen käänsi kasvonsa kohti
aurinkoa, jonka hehku sihisi korvissa, pisteli ja nipisteli leikkisästi
ihoa ja tunkeutui lempeästi hyväilevänä aina sydämeen asti. Suoraan
avoimiin silmiin paistava aurinko valaisi hänen sokeutensa harmaata
hämärää kuin sen suuren, tulevan kirkkauden maidonvalkea kajastus.
Lämmön vaikutuksesta hän tunsi kuin kohoutuvansa ylös aurinkoa kohti ja
sulautuvansa sen hehkuun niin välittömästi, että leikkijäin jalkojen
töminä kantautui vain aika-ajoin hänen korviinsa heikosti kuin jostakin
hyvin kaukaa, hänelle vieraasta maailmasta.
Pihan perällä koivun katveessa istui kaksi vanhaa vaimoa: puuseppä
Aletuisen emäntä ja muuan naishenkilö, jota paikkakunnalla ei tunnettu.
Räätäli Jahnukaisen akka tosin arveli, että vieras ei voinut olla
kukaan muu kuin se salaperäinen kulkija, jonka hän kymmenen vuotta
sitten eräänä syksyisenä kuutamoyönä oli nähnyt käärö käsivarrella
ajavan Aletuisen mökkiin ja jo samana yönä sieltä kääröttömänä
lähtevän, sellaisin seuraamuksin, että aamulla oli puusepän pirtistä
alkanut kuulua itkunvikinää, ikäänkuin lapsi olisi sinne yön aikaan
taivaasta tipahtanut. Nuorten jaloista nöyrästi syrjään vetäytyneinä
vanhukset katsoivat ääneti lasten leikkiä, ristiin liitetyt kädet
hartaina helmassa.
»Muistatkos sinä, Marjaana, vielä niitä aikoja, kun sitä mekin noin
hapset hajalla ja hameet hulmuavina leskistä juostiin?» huomautti
puusepän emäntä vieraalle hiukan surumielisesti.
Puhuteltu nyökäytti myöntävästi päätänsä.
»Muistanko? Eihän sitä meidän iällä enää paljon muuta muistetakaan.
Niistä eväistähän meidän, Saara hyvä, on loppuikämme elettäväkin. Mutta
niitä on sellaisiakin, joilla elämänsä ehtoolla ei tule olemaan edes
sitä iloa, joiden muistoon vanhuksina, jos sinne asti elävät, yksinpä
vihreimmät nuoruusmuistotkin kompuroivat kolmella jalalla», sanoi
vieras ja viittasi kädellään portaalla istuvaan sokeaan poikaan.
»Kyllä ymmärrän — Moosesta tarkoitat. Mutta onhan hänellä nyt sentään
jotain iloakin, niinkuin äsken näit. Ja saahan hän tuolloin tällöin
leikkiä myös yhdessä muitten lasten kanssa. Odotahan, kun kyllästyvät
tuohon kisaansa, niin saatpa nähdä, että niitä on semmoisiakin
leikkejä, joissa Mooses on parasta mestaria.»
»Näyttää vähän siltä, että ne Mooseksen pienet ilot on kyynelillä
maksettava. Mutta kiitollinenhan tulee olla vähästäkin. Onhan,
toisekseen, olemassa vielä onnettomampia, sellaisiakin, joilta kaikki
valtatiet tähän näkyväiseen maailmaan ovat suljetut, jotka samalla ovat
sekä sokeita että kuuroja ja mykkiä.»
»Mitä mahtanee Jumala viisaudessaan ajaa takaa siinä, että hän, joka
itse näkee näkymättömätkin, kuulee kuulumattomatkin ja ymmärtää kaikki
kielet, sallii syntyä sellaisia luomuksia, joiden silmille maailma on
vain loputonta syksyistä yötä, korville ainaista haudan hiljaisuutta
ja joiden eläinten ääntä muistuttavassa mölinässä on kuulevinaan
kielelle sidottujen sanojen rimpuilevan raudoissaan kuin elinkautiset
kahlevangit?»
»Sitä se siinä takaa ajaa, että nekin, jotka aina marisevat
köyhyyttään, saisivat heistä nähdä kuin kuvastimesta, kuinka äärettömän
rikkaita he itse ovat.»
Marjaana vaikeni hetkiseksi ja sanoi sitten syvään huokaisten:
»Eikähän ole aina Jumalan syy...»
Saara heitti häneen tutkivan silmäyksen ja kysyi kuin matkien:
»Jumalan syy?... Kun sinä aikoinaan laskit tuon portailla istuvan
pojan kolmikorttelisena minun syliini ja pistit setelitukun kouraani,
oli sinulla sellainen hoppu, että tuskin kahvikuppia maltoit odottaa.
Suhahdithan vain hät’hätää korvaani, että poika on parempain ihmisten
lapsia ja hoitopalkkio sen mukainen. Silloiseen vaiteliaisuuteesi ja
kiireeseesi saattoi sinulla olla omat syysi, — pelkäsit kai, että
sinut täällä tunnetaan, mutta se oli turhaa luuloa, koska minäkään en
sinua enää tuntenut. Enkähän minä salaisuuttasi liioin kärkkynytkään.
Mutta kun tulen pian kymmenen vuotta olleeksi lapsen äitinä, olen
kantanut poloisen kasteelle, kuormittanut kummina puolet sen syntejä
hartioilleni ja hoitanut sitä, sokeaa raukkaa, hellemmin kuin omaa
lastani, niin minulla on oikeus saada vihdoinkin tietää pojan syntyperä
ja alkuvaiheet pohjia myöten.»
»Kasteelle, sanot. Kenenkäs nimeen se on kastettu?» tutkaisi Marjaana.
»Herra nähköön! Isän, Pojan ja Pyhän hengen nimeen.»
»Ole tuossa viisastelematta, ikä-ihminen. Tarkoitan, kenen nimiin poika
on merkitty kirkonkirjoihin?»
»Omiin nimiinsä. Me kummit, mieheni ja minä, esitimme sen papille
löytölapsenamme, jonka isän ja äidin Jumala yksin tietää.»
»Ja Mooseksenko annoitte lapselle nimeksi?»
»Osui olemaan silloin ristimispäivänä, syys kuussa, Mooseksen päivä.»
Marjaana mietti hetkisen.
»Niin... no niin... hm!... Se kastamisasia, kuulen mä, on tainnut mennä
vähän vikaan. Näin meidän kesken: pojan nimi pitäisi oikeastaan oleman
Änän.»
»Häh? Mikä Änän?»
»Katsos, minä annoin lapselle heti sen synnyttyä hätäkasteen ja nimen,
mutta kun vielä pappikin on nostanut sen päälaelle kolmasti vettä,
tuntuu minusta, kuin poika olisi kastettu kuusiyhteisen jumalan nimeen.»
»Varmempi on.»
»Muutenhan Mooses on sille pojalle hyvinkin sopiva nimi.»
»Miten niin: _sille_ pojalle? Onkos se tämä meidän Mooses myös vedestä
pelastettu?»
Marjaana katsoi kaiken likellä olevan ohi kauas taivaan rannalle,
ikäänkuin hän sieltä etäisyydestä olisi tahtonut palauttaa kymmenen
vuoden takaiset tapahtumat kuvina muistiinsa. Vannotettuaan Saaraa
ikuiseen vaitioloon kaikesta siitä, mitä tämä nyt saa tietää, hän
kertoi Mooseksen varhaisimman lapsuuden surullisen tarinan aina siihen
asti, jolloin hän jätti lapsen Saaran haltuun.
Nyt Marjaana puolestaan olisi halunnut tietää jotakin Mooseksen
myöhemmistä elämänvaiheista, mutta Saara ei ehtinyt vielä kertomuksensa
alkuunkaan, kun heidän mielenkiintonsa kohdistui toisaalle. Leskisen
juoksuun kyllästyneinä lapset olivat muodostaneet pihaan ison, suljetun
piirin ja kutsuivat Mooseksen mukaan leikkimään »Aatamia ja Eevaa».
Kun tämä ei ollut voinut ottaa osaa muuhun leikkiin, annettiin hänen
nyt ikäänkuin sen korvaukseksi melkein aina olla Aatamina, tyttöjen
vuorollaan ollessa Eevana sidotuin silmin.
Näiden kiinni saaminen oli Moosekselle niin helppoa, että Marjaana,
joka ei ollut tätä hänen taitoansa ennen nähnyt, epäili hänen näkevän.
Kuitenkin hänestä näytti Mooseksen innostus odottamattoman laimealta.
Pojan kuullessa aina uudelta Eevalta ilmeisellä mielenkiinnolla
odottamansa vastauksen tavanmukaiseen kysymykseensä: »Missä Eeva?»
näytti hänen kasvoillaan joka kerta kuvastuvan pettymystä.
Kaikki tähän asti mukana olleet tytöt olivat kilvan pyrkineet sokoksi,
mutta joukossa oli muuan vaaleaverinen tyttönen, joka aina uutta
Eevaa valittaessa kyyristäytyi muitten taakse piiloon, ikäänkuin
siten koettaen tehdä itsensä näkymättömäksi. Mutta kun kaikki muut
tytöt tulivat vihdoin osansa suorittaneiksi, ei hän enää voinut
välttää kohtaloansa: puoliväkisin, silmät sidottuina talutettiin hänet
vastaanhangottelusta huolimatta paratiisiin.
»Missä Eeva?» kysäisi Mooses entiseen välinpitämättömään tapaansa.
»Täällä!» kuului piirin vastakkaiselta laidalta heikosti hänen
korviinsa.
Kas, se ääni vaikutti. Mooses ryntäsi viivyttelemättä sitä kohti,
mutta tyttö vältti taitavasti hyökkäyksen. Näki heti ensi alusta, että
tällä kertaa oli tosi kysymyksessä: Aatamilla oikeata kiinnisaamisen
intoa ja Eevalla todellista pakenemistahtoa, jota ei suinkaan voinut
sanoa olleen kaikilla tytöillä. Mooseksesta tuntui päinvastoin, kuin
monet heistä antautuisivat tahallaan kiinni, niin että ei oikein
tietänyt, tavoittiko hän heitä vai he häntä — seikka, joka hänen
muutenkin laimeaan intoonsa vaikutti erittäin tympäisevästä Mutta kun
Mooseksen hyökkäykset tällä kertaa, liiallisen kiihkon takia olivat
harkitsemattomia ja askelet liian kuuluvia, onnistui tytön aina
livahtaa pakoon melkein läpi käsien, ja Aatami sai joka kerta kahmaista
syliinsä tyhjää ilmaa. — »Missä Eeva?» — »Täällä!» vaihtelivat
kysymykset ja vastaukset tuhkatiheään. — »Polttaa, polttaa!» —
»Polttaa, polttaa!» rähähti varoittavana milloin mistäkin piirin
kohdasta, sokkojen ryntäillessä hehkuvin poskin tätä elävää, käsin
sidottua raja-aitaa vasten.
Kamppailun käydessä yhä jännittävämmäksi jakautuivat leikkitoverit
kahteen vastakkaiseen puolueeseen, poikien toivoessa voittoa Aatamille,
tyttöjen Eevalle. Kun Mooseksen tuloksettomien hyökkäysten johdosta
poika-puolueen kesken oli jo pääsemässä valtaan masentava epäilys
siitä, että tämä ei saisi tyttöä ollenkaan kiinni, kivahti piiristä
vihdoin äkäisellä äänellä lausuttu sana:
»Nuuski!»
Tämän huomautuksen kuultuaan tytöt tahtoivat, että Aatamin sieraimiin
pitäisi pistää tappuratukot, hän kun näkee nenällään, mutta poikien
ulvova vastalause tukahdutti moisen sääntöjenvastaisen ehdotuksen
alkuunsa. Mooses muutti oitis menettelytapansa sellaiseksi, että se
entisten kokemusten perusteella herätti yhtäällä iloista voiton toivoa,
toisaalla pelokasta levottomuutta. Saadessaan jälleen vastauksen
kysymykseensä: »Missä Eeva?» hän alkoi nyt kissan askelin hiipiä
ääntä kohti, samalla nuuskien sieraimillaan ilmaa kuin saalista
vainuava metsäkoira. Sen Eevakin näytti aavistavan. Kuulumattomasti
koskettivat hänenkin varpaansa pehmeää nurmikkoa, ja äärimmilleen hän
herkisti kuuloansa, samalla kuin hän käsin koettelemalla pysyttelihe
piirin lähellä, koettaen siten sekoittaa omaa erikoishajuansa joukon
yhteishajuun. Aikansa näin kierreltyään ja kaarreltuaan sokot alkoivat
vihdoin toistensa tietämättä kulkeutua vastakkain ja sivuuttivat
toisensa niin likeltä, että olkapäät miltei hipaisivat toisiaan, koko
piirin painautuessa jännityksestä hiukan kyykkyyn ja pidättäessä
hengitystään. Tuskin oli tyttöpuolue ehtinyt helpotuksesta hengähtää,
kun Aatami yhtäkkiä pyörähti ympäri, niinkuin olisi nyt vasta saanut
hajua etsimästään, ja kaappasi säikähdyksestä kirkaisevan Eevan
syliinsä. Tämä koetti kaikin voimin rimpuilla irti, mutta Mooses painoi
häntä niin kiinteästi rintaansa vasten, että näytti siltä, kuin hän
ei niin vaikeasti pyydystämästään saaliista aikoisi luopua ollenkaan.
Mutta kun hän tytön petollisesti rauhoittuessa hellitti hiukan
otettansa, riuhtaisihe tämä äkillisellä tempaisulla vapauteen. Nyt
alkoi entistä kiivaampi ottelu, joka kuitenkin päättyi leikki-Aatamille
melkein yhtä surkeasti kuin alkuaikojen oikealle Aatamillekin. Kun
hän kiihkeässä takaa-ajon innossaan teki erään kaikkein rajuimpia
hyökkäyksiänsä, osui hän törmäämään piiriä vastaan niin voimakkaasti,
että se murtui, ja hän syöksyi samaa vauhtiansa keskelle läheistä, isoa
nokkospensaikkoa. Siellä hän yhdessä kohti sätkytti paljaita sääriänsä,
kun hätäännyksissään ei tietänyt, minne päin pitäisi mennä viholaisista
vapautuakseen.
»Polttaa, polttaa!» leukaili leikkiä matkien muuan irvihammas.
Mutta silloin eräs pitkä poika tarttui kiivaasti pilkkaajan niskaan
ja nakkasi hänet Mooseksen seuraksi samaan nokkospensaaseen. Tästä
teostaan hän sai kaikilta muilta hyväksyvän, kiitollisuutta ilmaisevan
silmäyksen.
Mooseksen päästyä vihdoin pois piinapaikastaan hän lähti häpeäänsä
ja tuskiansa itkien, keppi kolmantena jalkana, yksinäisyyteen järven
rantaan, pihaan jääneiden leikkitoverien katsoessa surumielisinä hänen
jälkeensä.
»Vieläkö leikitään?» kysyi muuan joukosta, kun Mooses oli kadonnut
rantatörmän taakse.
»Ei, ei leikitä enää», kuului yhtaikaa useasta suusta kaikkien
yksimielinen vastaus.
Lapset hajautuivat hiljaisina ja alakuloisina kukin taholleen. Mutta
se viimeksi Eevana ollut tyttö itki kulkiessaan yksinäistä metsäpolkua
myöten kotiinsa päin.