II

Syrjäisen silmissä kulki Iso-Mannilan elämä entistä latuansa, niinkuin

ei mitään erikoista olisi tapahtunut: riihiä puida jyskytettiin,

suviviljaa leikattiin, ja eräänä iltana vinkui viulut ja jytisi jalat

väentuvassa iloisessa talkootanssissa, — samalla kuin vieraspuolella

oli hiljaista ja kolkkoa kuin ruumishuoneessa. Siellä seisoi kuolema

äidin ja pojan kamarien ovilla sirppeineen yötä ja päivää. Mutta sen

vilja ei ollut tuleentunutta.

Ensin parani äiti, tai oikeammin vain se puoli hänestä, mikä oli

liikkuvan kasvin aiheuttama, mutta »sydänvika» tuntui vain yltyvän.

Niinä öinä, jolloin Marjaana makasi kamarissaan, emännän valvoessa

vuorollaan lapsen luona, hän kuuli usein Lainan kamarista edestakaista

kävelyä, milloin miettivän hidasta, milloin niin kiivasta, että tuntui

kuin hän olisi raivoissaan tahtonut puskea päänsä seinään. Sellaisen

vihurin jälkeen voi kamarissa vallita pitkät purrot hiiskumaton

äänettömyys, niinkuin siellä olisi nukuttu rauhoittavaan uneen.

Mutta tätä pettävää yön hiljaisuutta saattoi yht'äkkiä leikata kuin

vinkaisevan piiskan iskulla sivalletun koiran ulvahdus, niin polttavan

kipeä voihkaisu, että siitä päättäen ne synnytysyön vaivat olivat

olleet vain neulan pistoksia näihin kadotuksen tuskiin verrattuina.

— Niinhän pitääkin olla, ajatteli Marjaana. Eihän sitten Jumalaa

taivaassa olisikaan, jos ihminen rankaisematta saisi tehdä mitä

hyvänsä. Ja ehkäpä tämä kaikki on Lainalle vain hyväksi, ehkäpä

tarvitaan tavallista kuumempaa tulta ennenkuin niin rikollisessa

sydämessä kulta kuonasta eroaa.

Kun sairas oli niin paljon virkistynyt, että hän voi olla jalkeilla,

kuuli Marjaana hänen eräänä yönä nousevan vuoteestaan ja alkavan

laittaa kenkiä jalkaansa. Emännöitsijä arvasi heti, että Laina on

nyt kai lähdössä uudelleen navettaan, katsomaan työnsä seurauksia ja

arvatenkin viemään vainajaa väliaikaisesta piilopaikasta varmempaan,

lopulliseen kätköön. Marjaana päätti tällä kertaa ehtiä ennen häntä;

sillä kun hän itse aiemmin oli henki kurkussa etsinyt elävää lasta,

niin olipa hän nyt hiukan utelias näkemään toisen etsivän kuollutta.

Hän oli tuskin ehtinyt piiloutua tyhjään vesisäiliöön navetan nurkassa,

kun jo Lainakin tuli. Hän sytytti mukanaan tuomansa kynttilän, ja

tuli toisessa kädessä, toisen hajasormin harrottaessa pelokkaasti

eteenpäin, alkoi varpaillaan, ruumis kumartuneena hiipiä kätköänsä

kohti niin hiljaa, kuin olisi pelännyt herättävänsä kuolleen, jonka hän

kuvitteli siellä olevan. Kuta likemmäksi lampokarsinaa hän tuli, sitä

kovemmin lepatti kynttilän liekki, ikäänkuin sieltä pimeästä nurkasta

olisi puhaltanut vastaan kylmä viima, joka pani hänen kätensä vilusta

vapisemaan. Aidan likelle päästyään hän kallistihe hieman takakenoon,

niinkuin jokin näkymätön voima olisi työntänyt häntä takaisin. Kun hän

nähtävästi ei olisi jaksanut jatkaa loppumatkaa entiseen, hiipivään

tapaansa, hän väsyneen hevosen tavoin, joka kaikki voimansa kooten

koettaa raskaine kuormineen rynnäten päästä mäen viimeisen, jyrkimmän

kinkaman päälle, hyökkäsi parilla harppauksella aidan viereen ja samaa

vauhtiansa kumartui katsomaan karsinan sisään.

Nähdessään karsinan tyhjäksi Laina kohoutui vaivoin seisoalle ja jäi

kuin kiinni naulattuna paikalleen. Kasvot kalpeina, silmät seisten

päässä suurina ja värähtämättöminä, suu tyhmästi ammollaan hän katsoa

tollotti maahan yhteen kohti kuin hölmö. Mutta kynttilän liekissä

Marjaana näki hänen sielunsa. Samoin kuin tuli hänen kädessään ihan

sammuakseen heiluen piirteli pyrstö sojossa mutkikkaita viivoja sinne

tänne, sikin sokin, niin yhtä sekavina risteilivät hänen hätäytyneet

ajatuksensa, koettaessaan päästä selville, minne lapsi oli joutunut.

Ties, kuinka kauan hän olisi siinä seissyt, ellei Marjaanalta

kylmähkössä sementtisäiliössä olisi tahtomattansa päässyt rikkinäinen

rykäisy, joka tyhjässä, kumisevassa kivinavetassa räsähti yön

hiljaisuudessa niin kammottavasti, että hän itsekin säikähti. Vain

vilahdukselta hän ehti nähdä, kuinka sammuneen kynttilän kytevä sydän

lentävänä tulitähtenä kiiti halki pimeän navetan ja katosi ovesta ulos.

— Olisiko luullut sen kadonneen poikansa täältä pimeästä nurkasta

hänelle kummituksena rähähtäneen. Semmoisesta voisi saada pitämistä

elämäniäkseen, ajatteli Marjaana kömpiessään pois vesisäiliöstä.

Kului taas muutamia päiviä, ilman erikoisempia tapahtumia. Mutta eräänä

yönä Marjaana sai jälleen aihetta koputtaa isännän makuukamarin oven.

»Ei, minä en voi maata kamarissani enää yhtään yötä. Minä en jaksa

kuulla niitä ääniä, joita sieltä seinän takaa nyt on alkanut kuulua»,

hän puhui kiihtyneenä, ennenkuin isäntä ehti edes mitään kysyä.

»Yhäkö se itkee?» tutkaisi isäntä.

»Kunpa se vain itkisi, niin eihän silloin olisikaan vielä ylen suurta

hätää.»

»Mitäs se muuta tekee?»

»Se nauraa.»

»Nauraa?»

»Semmoista kolkkoa naurua, joka kiertää kylmän renkaan kuulijan sydämen

ympärille ja panee kananlihalle nousseen ihon vilusta värisemään.»

He vaikenivat hetkisen, niinkuin olisivat miettineet, mistä tämä

sisäinen taudinkäänne mahtoi johtua.

»Mitä se nauraminen merkinnee?» kysyi isäntä.

»Se merkitsee sitä, että kun omantunnon uuniin kertyy polttoainetta

liian paljon ja liian tulenarkaa, niin kuumuus voi viimein nousta

niin suureksi, että lieska lyö sydämestä ylös aivoihin asti. Jos tätä

jatkuu, niin voi palaa poroksi sekä sydän että pää. Ja mitäs silloin

jää jäljelle: elävältä kuollut ihmishaamu kuin semmoinen tulipalon

turmelema huone, jonka sisus on palanut tuhkaksi, mutta ulkopuolinen

kehys on vielä jäänyt jotenkuten seisomaan.»

»No miten se semmoinen tulipalo Marjaanan mielestä olisi sammutettava?»

kysyi isäntä neuvottomana.

»Vain kuolema voi sen kokonaan sammuttaa, mutta me ihmiset voimme

hillitä sen raivoa tempaamalla tulesta pois kaikkein tervaisimman

halon.»

»Millä tavoin?»

»Sanomalla äidille vain: Lapsesi elää.»

Vaikka isäntä ei voinut väittää, että Marjaana olisi väärässä, sanoi

hän siitä huolimatta jyrkästi:

»Ei koskaan!»

Mutta hiukan mietittyään hän samalla lisäsi:

»Tai ehkä — ehkä sitten, kun Laina ensin omasta aloitteestaan

tunnustaa, että hän on salaa synnyttänyt lapsen ja surmannut sen.»

Marjaanan täytyi puolestaan myöntää isännän asettama ehto

kohtuulliseksi. Tarkemmin ajatellen tarvittiin hänenkin mielestään

Lainan puolelta sen verran avomielistä, luottavaa nöyrtymistä,

ennenkuin todellinen parannuksen teko voi kunnolleen edes alkaa.

Vaikka, sikäli kuin hän Lainan luonnetta tunsi, sitä tunnustusta lienee

turha odottaa.

Kun oli jo täysin varmaa, että kuolema oli äidin tällä kertaa jättänyt,

seisoi se vielä nyrkki koholla lapsen kamarin ovella, valmiina

iskemään minä hetkenä hyvänsä kohtalokkaan kolmannen lyönnin. Emäntä

ja Marjaana olivat hienoksittain huomauttaneet isännälle, että olisi

haettava lääkäri sairaan avuksi, mutta tämä oli ehdottomasti vastaan.

Pitäisihän heidän ymmärtää, että kun kerran pappia ei oltu voitu tuoda,

niin ei lääkäriäkään. Molempien naisten oli sen vuoksi omine oppeineen

hoidettava ja lääkittävä lasta edelleen, ja epätietoista on, olisiko

oikea lääkäri voinut saada nopeampaa parannusta aikaan kuin he: mitä

tiedosta puuttui, sen korvasi sydän.

Isäntää sen sijaan ei sairasvuoteen ääressä nähty kertaakaan.

Kuitenkin hän hoitajilta kyselemällä seurasi tarkasti taudin kulkua.

Kaikkein vakavimpina hetkinä, jolloin lapsen elämä ja kuolema

kiikkuivat puntaruksissa puoleen ja toiseen, hoitajat olivat surukseen

huomaavinaan isännän kasvoilla varkain häivähtävän jonkinlaisen

hyvänmielen ilmeen ja kuulevinaan hänen rinnastaan kohoavan kuin

helpotuksen huokauksen silloin, kun vaakalautanen oli painumassa

enemmän hautaan päin.

— Jäässä, liikkumattomassa teräsjäässä on yhä isännän sydän,

huokailivat naiset. Ja jäässä se pysyy. Sillä kun kerran kuolema, jonka

pitäisi olla kaiken sovittaja, ei voi sitä sulattaa, niin ei sitten

mikään muukaan.

Ja kuitenkin piili jäljellä vielä voimakkaampi mahti, jota isännänkään

sydän ei voinut järkkymättä kestää.

Lapsen parannuttua Marjaana oli jo aiemmin ollut huomaavinaan sen

kauniissa, sinisissä silmissä outoa, tuijottavaa ilmeettömyyttä.

Käsittämättä syytä siihen hän eräänä päivänä kuin sattumalta huiskautti

kättänsä lapsen silmien edessä ja hämmästyi nähdessään, että tämä

ei liikkeen johdosta räpsäyttänyt silmiään ollenkaan. Uudistettuaan

huiskuttamistansa vielä useita kertoja, aina samoin tuloksin, hän

hätäytyneenä haki lapsen isovanhemmat kamariin ja kertoi heille

havaintonsa. Kun sitten hekin vuoroonsa olivat erilaisin kokein

koettaneet saada lapsen räpsäyttämään silmiään, siinä kuitenkaan

onnistumatta, kähähti isännän suusta vihdoin kuin läkähtyvän kuiskaus:

»Sokea!»

Tuskinpa se tulematta jäänyt kuoleman kolmas isku olisi niin raskaasti

jysäyttänyt molempien naisten sydämille kuin tämä yksi ainoa, hirveä

sana.

»Äidin antama myrkky ei jaksanut viedä lapsen henkeä, mutta näön se

nähtävästi on iäksi vienyt», huomautti isäntä kuin selitykseksi.

Kun tämä kauhea totuus oli emännälle ja Marjaanalle täysin selvinnyt,

eivät heidän kyynelensä olisi olleet niin kuumia, jos siinä heidän

edessään vuoteella makaavan lapsen silmissä olisi ollut iankaikkinen yö.

»Jos Marjaana haluaa nyt mennä Lainalle ilmoittamaan, että hänen

lapsensa elää, niin minulla ei ole enää mitään sitä vastaan», sanoi

isäntä taas.

»Ei, ei mitenkään. Sehän olisi samaa, kuin kaataisi öljyä tuleen»,

epäsi Marjaana.

»Mitäs minä taanoin sanoin: _Kun_ kerran myrkkyä antoi, niin olisi

antanut niin pitkän ryypyn, että muuta ei olisi tarvinnut. Eikös se

olisi ollut parempi niille molemmille?» huomautti isäntä.

»Kauheata se olisi ollut sekin, kauheata, mutta kyllä minun täytyy niin

paljon yhtyä isännän sanaan, että _näin_ ollen se ehkä olisi ollut

onnellisempaa», myönnytteli Marjaana.

»Ei, ei!» huudahti emäntä, jonka mielestä tässä käytiin kauppaa

ihmishengestä, sulkien taas, kuten kerran aiemmin ja niin monta kertaa

jälkeenpäin, varjelusenkelinä lapsen suojelevaan syleilyynsä.

Mummon ja sokean lapsen kohtausta katsoessaan isäntä seisoi

tuokion sanattomana ja poistui sitten kiireesti kamarista. Piti

muka jouduttautua pellolle kiirehtimään ohran aumaajia, sillä

näytti nousevan sade. Mitään sellaista uhkaa ei Marjaana taivaalla

huomannut, mutta isännän sumenevissa silmissä hän oli nähnyt niin

sakeaa liennettä, että sen läpi katsottuna lienee taivaskin näyttänyt

pilviseltä. Hän arveli, että jos isäntä vielä hetkenkään olisi viipynyt

kamarissa, tämä ei olisi voinut enää pidättää kyyneliään, ja sen sateen

puhkeamista hänen miehuutensa ei sallinut muitten nähdä.

* * * * *

Lapsen päivä päivältä vaurastuessa alkoi sen itku käydä niin

äänekkääksi, että oli pelättävissä sen kuuluvan seinien ulkopuolellekin

ja piilotetun siten ilmaisevan itse itsensä. Ne kolme, jotka

salaisuuden tunsivat, pitivät sen vuoksi eräänä myöhäisenä iltana

perheneuvottelun, millaisiin toimenpiteisiin nyt olisi ryhdyttävä,

kun lasta oli mahdoton enää kauemmin kotona säilyttää. Tehtiin

useita, ehdotuksia, jotka aluksi tuntuivat hyvinkin onnistuneilta,

mutta tarkemmin harkitessa osoittautuivat kuitenkin toinen toistaan

mahdottomammiksi käytännössä toteuttaa. Kun oltiin jo joutumassa

täydelliseen neuvottomuuteen, pelasti Marjaanan käytännöllinen ymmärrys

umpikujasta, nyt kuten usein ennenkin.

»Jos salaisuus tahdotaan sulkea lujan lukon taakse, on Änän vietävä

niin kauaksi, että sen ääni ei tänne kuulu», sanoi Marjaana —

ainoa, joka tahtoi juurruttaa käytäntöön lapselle hätäkasteessa

antamaansa nimeä. »Minun kotipuoleni, josta nuorena tyttönä maailmalle

päädyin, on tarpeeksi etäällä ja niin syrjässä muusta maailmasta,

että sen piiloisempaa loukkoa on vaikea muualta löytää. Siellä

asuu muuan minulle lapsuuden ajoista tuttava pariskunta: puuseppä

Aletuinen ja vaimonsa Saara, hyviä ihmisiä, joiden hoivissa Änännän

olisi turvallista olla kuin Jumalan kämmenellä. Mutta kun ne ovat

köyhänpuoleisia, niin... Vaikka ei suinkaan se Saara mitään palkkaa

siitä hoidostaan, kunhan isäntä antaisi rahaa senkään verran, mitä

kuluu Änännän ruokaan ja vaatteisiin. Minä kyllä ottaisin viedäkseni

pojan heille.»

»Voivatko ne myöskin olla vaiti, jos myöhemmin sattuisivat jotenkuten

saamaan vihiä salaisuudesta?» kysyi isäntä, jolle asian tämä puoli

tuntui olevan tärkein.

»Niinkuin hauta.»

»Hyvä on», sanoi isäntä ja jatkoi kuin jo aiemmin valmiiksi

ajattelemaansa asiaa:

»Mitä siihen rahalliseen puoleen tulee, niin minä, kun en voi tehdä

julkisia perintöpapereita, tässä Jumalan ja meidän kuuden korvan

kuullen vannon, että niin kauan kuin poika elää, minä hänen hyväkseen

— tosin maailmalle näkymättömänä — teen kaiken sen, minkä rahalla voi

saada aikaan, vaikka minun sitä varten pitäisi uhrata... uhrata koko

Iso-Mannilan talo.»

»Nyt enkelit taivaassa ilosta itkevät», sanoi emäntä liikutettuna, ja

isännän näin suuren myönnytyksen rohkaisemana uskalsi mennä askelta

pitemmälle:

»Etkö voisi taipua vielä siihenkin, että lapsi saisi jäädä kotiin?»

»En!»

Siinä kohden ei ollut tinkimisen varaa. Mutta emäntä lohdutti itseään

sillä, että ehkäpä tulee vielä sekin aika, jolloin isäntä ilomielin voi

tehdä tämänkin uhrauksen.

Oli määrä lähteä matkalle jo seuraavana yönä, aluksi isännän saattamana

kaupunkiin asti, sieltä rautateitse edelleen ja lopuksi kyytihevosella

perille.

Kun kaikki oli jo lähtövalmista ja erikoisesti emännän pelkäämä

eronhetki käsissä, otti hän vielä viime kerran lapsen syliinsä, katsoi

sen sokeihin silmiin niin haikean hellästi, kuin poika olisi ollut

hautaan lähtevä, ja puheli sille äänellä, joka tuntui tulevan suoraan

sydämestä:

»Hyvästi nyt — hyvästi nyt. Saanenko sinua enää milloinkaan nähdä?...

Oi saan, saanhan toki, jollei täällä, niin siellä, missä sinunkin

sokeat silmäsi selkenevät ja jossa me kaikki jälleen lapsiksi tullaan.

Enhän minä ilman sitä toivoa tätä eronhetkeä kestäisikään... Onhan

siellä, Marjaana, korissa jo tutit ja maitopullo ja kaikki pienet

vaatteet — ettei vaan mitään unohtuisi?»

»On, on.»

»Hoida, rakas Marjaana, tätä pientä, pitkälle matkalle lähtijää hyvin.

Katso, että se ei vilustu, että aina on villaista ympärillä, ja maista

maitoa aina itse ensin, ettet anna myrtynyttä.»

»Kyllä, kyllä. Mutta meidän pitää nyt...»

»Ja sano, sille vaimolle — mikä sen nimi nyt olikaan?... Niin, sille

Saaralle, että se tälle, äidittömälle, olisi äitinä, pehmein käsin

ja hellin sydämin. Voi, joko se Marjaana tahtoo tämän pois, joko

teidän täytyy lähteä?... Niin, niin: ennenkuin kuu nousee. Se on

tälle, yön lapselle, kuunkin kalpea valo liian kirkas — yö sisällä,

yö ympärillä... Voi, kyllä tämä nyt on... mutta ei auta, ei auta...

Hyvästi nyt — hyvästi nyt... ja Jumala sinua, lapseni, siunatkoon ja

varjelkoon.»

Marjaanan täytyi lievällä väkivallalla ottaa lapsi mummon sylistä. Pian

sen jälkeen rattaat lähtivät hiljalleen vierimään kaupunkia kohti yön

pimeydessä, ihmisten raskaimmin nukkuessa.