Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Otava,
1925.
I
Oli puolipimeä elokuun yö.
Iso-Mannilan talossa nukkui työväki omassa asuinrivissään, mutta
vierasrakennuksessa, jossa isäntäväellä oli makuuhuoneensa, valvoi
ainakin kaksi: talon tytär Laina ja vanhahko emännöitsijä Marjaana.
Heidän makuuhuoneittensa sijaitessa seinäkkäin, ilman väliovea,
Marjaana kuuli Lainan kamarista hiljaista valitusta, joka väliin
tuntui pyrkivän ilmoille pidätettynä, kipeänä kirkaisuna. Emännöitsijä
ei kuitenkaan kiinnittänyt siihen erikoisempaa huomiota, sillä jo
keväästä alkaen, Lainan lääkärillä käynnin jälkeen, hän oli useinkin
kuullut viereisestä kamarista valitusta ja itkunnyyhkytystä. Ne äänet
olivat hänestä kyyneliin asti liikuttavia, mutta eivät mitenkään
kummeksittavia. Päinvastoin: joku muu olisi saattanut huutaa
sudenkoloon, saatuaan kuulla kohtalostaan niin raskauttavan lausunnon
kuin Laina. Tytön oman kertoman mukaan oli lääkäri sanonut hänen
vatsassaan olevan n.s. liikkuvan kasvin, jonka vuoksi leikkaus oli
välttämätön. Mutta kun lääkäri oli lisäksi todennut hänen potevan
myös niin vaikeaa sydänvikaa, että jos hänet silloin olisi nukutettu,
hän olisi voinut uinahtaa ikuiseen uneen, ei toistaiseksi ollut muuta
keinoa kuin koettaa vahvistaa sydäntään mahdollisesti myöhemmin
tehtävää leikkausta varten karttamalla etenkin kuumia kylpyjä ja
raskasta työtä. Näitä lääkärin määräyksiä Laina oli noudattanut
niin tarkasti, että hän koko kesänä ei ollut käynyt kertaakaan
saunassa kylpemässä eikä poistunut kamaristaan -juuri muulloin, kuin
pistäytyessään silloin tällöin rannassa peseytymässä, aina yksin.
Kun tuttua voivotusta oli tällä kertaa jonkin aikaa jatkunut, kuuli
Marjaana Lainan nousevan vuoteestaan ja menevän ulos. Mutta jokainen
hiipivä askel ja oven ylen varovainen käynti ikäänkuin kuiskuttivat
hänen korvaansa: Pidä silmällä, Marjaana, tuolla tavoin liikkuvat vain
ne, joilla on jotakin salattavaa.
Hieman levottomana emännöitsijä päätti valvoa ja odottaa poistuneen
palaamista, mutta väsymys voitti ja hän raukesi uneen. Tietämättä,
kuinka kauan oli nukkunut ja mikä yön hetki lienee ollut kulumassa,
hän herättyään kuuli Lainan kamarin oven avautuvan ja paukahtavan
kuuluvasti kiinni. Sitten niinkuin se tulija olisi huoneen perälle
pyrkiessään horjuvan humalaisen tavoin törmännyt muutaman raskaan
juoksuaskelen eteenpäin, mutta kaatumistaan välttääkseen pysähtynyt
melkein samassa, ryöpsähtänyt taas kolkkavin kengin kappaleen matkaa
ja jälleen seisahtunut, kunnes vihdoin sängyn raskaasta rysähdyksestä
päättäen retkahti voihkaisten vuoteelleen.
Silloin se salainen aavistus, mikä vanhan emännöitsijän sydämessä oli
jo jonkin aikaa kipinänä kytenyt, leimahti hirvittävään liekkiin.
Hän lennätti korvansa väliseinään ja kuunteli suu auki ja silmät
renkaina, eikö Lainan valituksen ohella tirskahtaisi seinän läpi
jotain toistakin ääntä. Mutta kun mitään sellaista ei kuulunut, tuntui
hänestä, kuin se puuttuva ääni huutaisi apua hengenhädässä: Kiiruhda,
kiiruhda, Marjaana, asiat ovat onnettomammin kuin jaksat uskoakaan.
Marjaanalle tuli niin hätäinen hoppu, että hän oli sekautua hameeseensa
pujottaessaan sitä yllensä.
Lähtee sitten — hiipien hän nyt vuorostaan — ulos ja pysähtyy
pihamaalle, elokuun salaperäisen yön ympäröidessä nukkuvalta näyttävää
taloa. Hetkisen mietittyään, minne mennä, hän kiiruhtaa juoksujalkaa
saunaan, kyntää kourin karsinamullan, etsii lauteet, mallasparven,
joka sopen, sohaisee kohennuskepillä uuniinkin, joka mustana ja suu
ammollaan ruhjottaa raskaana nurkassaan.
Saunasta hän rientää rantaan, etsii kiihkeästi jotakin jäljille
johtavaa merkkiä: veritippaa laiturista, jalan jälkeä nurmikon
kasteesta. Tuijottaa sitten hetkisen tyynen veden pintaan laiturin
vierelle, niinkuin odottaisi pohjasta poretta nousevaksi. Kun sitä ei
kuitenkaan kuulu, kurkistaa hän laiturin reunan yli matalaan pohjaan,
mutta tempaisee samalla päänsä takaisin kuin tulesta.
— Jumala varjelkoon! Sielläkö se on? Onko se se?
Kim Marjaana vapisten ja sydän seppänä takoen uskaltaa uudelleen
kallistautua kurkantoralta laiturin laidan yli, häntä melkein
hymähdyttää hirveä säikähdyksensä; sillä siinä missä hänen
pelästyneisiin silmiinsä äsken oli vilahdukselta kuvastuvinaan pienen
lapsen alaston, valkoinen ruumis, näkee hän nyt siltapalkin alta
kurkottavan vain oman himmeän kuvansa. Keventynein mielin hän heittää
silmäyksen järvenselällekin, jonka tyynellä kalvolla siellä etäämpänä
hohtaa himmeänä hopeana valkoisten kesäöitten viimeinen, kalpea
kajastus. Ja eikös taas vanha sydämensä hätkähdä, kun hän äkkää siellä
jotakin mustaa liikkuvan. Mutta kun katsoo kätensä alta tarkemmin,
näkee hän siellä vain yksinäisen sorsan, joka rantapensaitten kiiluvia
silmiä väljille vesille paenneena ja pää siiven alle painautuneena
nukkuen kiertää hiljalleen yöllistä ympyräänsä.
Vanhan emännöitsijän askelet olivat paljon keveämmät hänen noustessaan
rantatörmää ylös kartanolle kuin hetkistä aiemmin laskeutuessaan
rinnettä alas rantaan.
Hän hakee, hakee edelleen. Mutta vaikka hänen pitäisi valalla vannoa,
niin ei kuolemakseen hän voisi muistaa, mistä kaikista paikoista hän
on sitä kaipaamaansa etsinyt. Vihdoin hän ikäänkuin löytää itsensä
karjapihasta, jossa hänet yht'äkkiä yllättää niin herpaiseva väsymys,
että hän tahtomattaan lysähtää navetan kynnykselle istualleen, ja
nyt vasta huomaa, kuinka hiki lämpiminä virtoina valuu yli uupuneen
ruumiin. Eksyneen tavoin hän on aluksi niin pökerryksissä, ettei heti
ota oikein tunteakseen tuttua paikkaa. Kuin unessa hän näkee edessään
outoja, makaavia lehmiä, jotka laiskasti kääntävät katseensa häneen
kuin kysyen: mitäs nyt, joko nyt on aamulypsynaika? Joku ynähtää, muuan
vääntäytyy seisoalleen, useat alkavat märehtiä. Marjaanan vähitellen
selviydyttyä täyteen tajuunsa alkaa hänen mielessään rauhoittavana
orastaa epäilyksen ihana itu:
— Eihän minulla, hupakolla, ole asiasta sen selvempää tietoa kuin omat
aavistukseni ja johtopäätökseni. Onhan voinut, tällä kertaa, kouristaa
Lainan sydäntä niin ankarasti, että siinä ja siinä, pääsikö kaatumatta
kamarinsa lattian yli. Ehkä olen olemattoman jäljessä juossut? Ehkä
olenkin etsinyt vain viimetalvista lunta?
Mutta toisaalta: kuta hiljaisemmaksi elokuun satumainen yö tuntui
käyvän, sitä äänekkäämpänä hän oli sielussaan kuulevinaan vaaranalaisen
äänetöntä hätähuutoa, joka kalliitten hetkien tuloksettomina kuluessa
tuntui jo etääntyneenä kaikuvan kuin kuoleman kynnykseltä. Ei
milloinkaan ennen elämässään Marjaana ollut tuntenut itseänsä niin
tärkeäksi henkilöksi kuin nyt, jolloin elämä tai kuolema riippui
hänestä. Hänen teki mieli kysyä neuvoa lehmiltä, teki mieli kysyä
kuunkannalta, joka taivaalla kynsistään kiikkuen näytti pienellä
silmänurkallaankin näkevän kaikki. Epätoivoisen tuskalla hän ojensi
kätensä harmaalle taivaalle, ikäänkuin olisi tahtonut kurkottaa ne kuun
ohi vielä ylemmäksi, huulten hiljaa höpistessä äänetöntä rukousta.
Kun hän sitten herkkäuskoisen jännityksellä oli aikansa turhaan
odottanut jotakin yliluonnollista vihjausta etsimänsä salaisen
kätköpaikan löytämiseen, ja kun hän — Jumala ja omatunto olkoot
todistajina viimeisellä tuomiolla — oli puolestaan tehnyt kaiken,
minkä ihminen voi, hän nousi jo seisoalleen lähteäkseen kamariinsa
maata. Mutta hän ei ehtinyt vielä poistua, kun hänen korviinsa kuului
navetasta outo narahdus. Tavallisissa oloissa hän olisi saattanut pitää
sitä tappelevien rottien rääkäisynä, mutta nyt hän tunsi sydämensä
kuin seisahtuvan ja väsymyksen väistyvän. Hän juoksi lampokarsinaan
kuin kassalleen, kopeloi kourin puolipimeässä nurkassa ja sai käsiinsä
riepuun kääräistynä jotakin pehmeää, lämmintä, ja kuin sattumalta
pienen pullon.
Marjaana kiidätti molemmat löytönsä erääseen vieraskamariin,
mahdollisimman etäälle Lainan makuuhuoneesta. Kääräistyään lapsen
tilapäisesti lämpimiin vuodevaatteisiin hän laski kierrekaihtimen
akkunan eteen ja tarkasti terävästi sen ryppyisiä, mustansinisiä
kasvoja. Navetassa kuulemansa urahduksen jälkeen hän ei ollut
kuullut raukan päästävän pienintä uikahdusta. Kun hän tämän oudolta
kuulostavan äänettömyyden lisäksi huomasi nyt valkean valossa lapsen
suusta pursuavan ilmakuplia ja vihreätä vaahtoa, kaappasi hän käteensä
mukanaan tuomansa pikku pullon. Nuuskaistuaan sieraimillaan sen
avonaisesta suusta ja tarkastettuaan valoa vasten pullon pohjassa
helmeilevän nesteen väriä, syöksähti hänen suustansa kuin kipeänä
parkaisuna yksi ainoa sana:
»Sievettä!»
Tämän järkyttävän havainnon tehtyään ja ymmärtäen, että minuuteista
voi riippua kaikki, Marjaana silmänräpäystäkään viivyttelemättä juoksi
kahvikuppi kädessä takaisin karjapihaan, nyt vielä nopeammin kuin
etsintämatkalle lähtiessään.
»No, Mansikki, ylös, ylös, kiireesti!... Nopeammin, nopeammin!... Kas
niin, hiljaa nyt vaan... vatj sii...!»
Kyykähtäen seisoalle nousseen lehmän kupeelle hän heruttaessaan puheli
sille kuin maanitellen elukkaa pysymään hiljaa paikallaan:
»Voi, et tiedä, et tiedä, Mansikkini, mikä erinomainen lääkäri,
mikä mainio apteekki olet — jos ollakseen — sille... sille pienelle
pojalle, jonka huulille äitinsä... oma äitinsä... maailmaan tulon
ensi tervehdykseksi... lämpimän rinnan asemesta pisti myrkkypullon
kylmän suun... Vatj sii...! Älä vain suutu, kun ajoin sinut niin
kovakouraisesti ylös: älä nosta maitoasi... Jollei sinunkin apusi
liene jo liian myöhäistä?... Jumalan kiitos, jopa herahti! Pari
pitkää vetäisyä vain herkimmästä nännästäsi... Kas niin, jo riittää.
En miljooniin, en koko maailman kultaan voisi vaihtaa nyt tätä yhtä
kahvikupillista sinun lämmintä maitoasi. Kiitos, Mansikki, rupea maata
nyt taas.»
Parhaan ymmärryksensä mukaan lääkittyään lasta maidolla ja käärittyään
sen kunnolliseen kapaloon Marjaana hiipi parin huoneen läpi ja koputti
hiljaa talon haltijoitten makuukamarin oven. Mutta kun ei kuulunut
mitään vastausta, ajatteli hän säälien asiasta tietämättöminä siellä
vain nukutaan vanhurskaan unta. Hän koputti uudelleen lujemmin.
»Kuka se?» kuului vihdoin isännän unelias kysymys.
»Minä se olen, Marjaana.»
»Mikä on hätänä?»
»Tulkaapa vähän tänne.»
Kun isäntä ja emäntä yöpukimissaan, mielessä outo aavistus, tulivat
Marjaanan jäljessä valaistuun kamariin ja huomasivat sängyssä
pieluksella kurttuiset, mustanpuhuvat lapsen kasvot, eivät he olisi
voineet pahemmin hätkähtää, vaikka olisivat nähneet siinä, käärmeen
kiemurassa. Molemmat vastatulleet olivat niin hämmästyksen lyömiä,
etteivät aluksi saaneet sanaa suustansa.
»Mi-mi-mikä tuo on?» änkötti isäntä vihdoin kuin hengästyneenä.
»Se on nyt se Lainan liikkuva kasvi», vastasi Marjaana surumielisesti.
Tämän kuultuaan emäntä lyyhistyi tuolille istualle. Eikä ollut muuten,
kuin että isännänkin polvet hiukan notkahtivat, mutta pian hän
suoristautui entistä pystymmäksi, samalla kuin kädet vaistomaisesti
puristuivat nyrkkiin.
»Olette te naisia! Eikö teillä ole ollut silmiä päässänne? Te tiedätte
lehmienne poikimisen paremmin kuin...!» ryöppysi sanoja hänen suustaan
niin koskenaan, että tuntui kuin viime lauseen sanomatta jäänyt
loppuosa olisi ruuhkautunut hänen kurkkuunsa.
Isännän mielenpurkauksesta välittämättä Marjaana alkoi kertoa
yöllistä etsintäänsä. Ikäänkuin itselleen voimia kooten ja antaakseen
kuulijoilleen hiukan toipumisaikaa hän piti pienen väliajan, ennenkuin
jaksoi nostaa kuormaan viimeisen, raskaimman kiven.
»Minun on vaikea sanoa kaikkea mitä tiedän, sillä minä pelkään, että
teidän sydämenne eivät kestä sitä kuulla. Mutta kun on ihmishenki
kyseessä, on minun pakko ilmaista, että sieltä lampokarsinasta minä
lapsen kera löysin, niinkuin Jumalan johdatuksesta, tämänkin», hän
sanoi ja otti esiin kukkaruukun taakse piilottamansa pikku pullon.
»Mitä?... Minun sievesipulloni! Mi-mitä tämä on?... Eihän Marjaana
tarkoittane, että... että tätä olisi annettu lapselle?» kyseli isäntä
kiihtyneenä ja katsoi emännöitsijään niin terävästi, kuin olisi tämän
silmistä tahtonut lukea hänen ajatuksensa.
»Kyllä... sitä minä tarkoitan», vastasi Marjaana.
Tuskin hän oli ehtinyt sen sanoa, kun emännältä pääsi vihlaiseva
parahdus, ja hän olisi kuukahtanut tuolilta lattialle, ellei Marjaana
olisi ehtinyt häntä tukemaan. Isäntä tuijotti lattiaan, niinkuin
olisi ajatuksissaan koettanut luoda kuvaa viimeksi kuulemansa teon
kantavuudesta. Tuokion hiljaisuuden jälkeen alkoivat hänen sanansa
putoilla lyijykuulina molempain naisten sydämelle, jopa niin raskaina,
että hän näytti itsekin niitä kauhistuvan:
»Vanha totuus on: joka antaa sormensa pirulle, se vie koko käden. Mutta
_kun_ kerran myrkkyä antoi, niin olisi antanut niin pitkän ryypyn, että
muuta ei olisi tarvinnut.»
»Voi, taivaan Isä!» huudahti emäntä ja jonkin äkillisen voiman
vahvistamana kiiti kädet levällään kuin suojelusenkeli vuoteen luo,
kietoen lapsen hellään syleilyynsä, niinkuin olisi tahtonut varjella
sitä kaikesta pahasta.
»Jumala varjelkoon, että se ryyppy ei olisi ollut liian pitkä. Isäntä
katsoo: tuossa pieluksella pienessä ruumiissa kamppailevat keskenään
maito ja myrkky, elämä ja kuolema. Mutta kun meillä ei ole tietoa,
kumpi puoli pääsee voitolle, on lapsi kastettava», sanoi emännöitsijä.
Kun isäntä tämän odottamattoman huomautuksen johdosta mietti, että
hänen pitäisi ilmiantaa vieraalle, vieläpä papille, välillisesti häntä
itseään ja koko talon kunniaa leikkaava häpeä, ehkäpä vankilaan johtava
raskas rikoskin, vastasi hän jyrkästi:
»Ei ikinä!»
»Voiko isäntä Jumalan ja omantuntonsa edessä vastata, jos kävisi
niin onnettomasti, että kuolematon sielu teidän takianne joutuisi
iankaikkiseen kadotukseen?» jatkoi Marjaana järkähtämättömästi, ja
hänenkin äänessään kalskahti terästä.
Se naula veti. Isäntä väänteli käsiänsä tuskissaan kahden tulen
välissä: yhtäällä pahansuovan maailman nauru ja pilkka, toisaalla
kastamattoman sielun iankaikkinen itku. Hän melkein vapisi kahden niin
voimakkaan mahdin puserruksessa ja hänen äänensä värähti kysyessään
Marjaanalta avuttoman rukoilevasti:
»Olisiko pappia lähdettävä hakemaan nyt heti — yöllä?»
»Kuka tässä puhuu papista», Marjaana sanoi. »Jos lapsi on mennäkseen,
niin ei ehdi pappi tähän tarpeeseen. On toimitettava hätäkaste.»
»Hätäkaste!»
Kas, sitäpä seikkaa isäntä ei ollut hoksannut. Mutta kun asia sai nyt
tällaisen käänteen, hänestä tuntui, kuin hänen rinnassaan leimahtanut
helvetin tuli olisi tupsahtanut sammuksiin, ja että sen maallisenkin
puolen voi jotenkuten järjestää, kun saa ajatusaikaa.
»Se sopii, se sopii», hän myönnytteli, Marjaanan mielestä tilaisuuteen
nähden liiankin vapautuneesti.
»Mutta kukas meistä osaa sen kastamisen toimittaa?»
»Miehiselle miehellehän se tehtävä kai oikeutta myöten kuuluisi,
mutta kun minä olen ollut lapsen lääkärinä ja kun minulla on yhtä
puhtaat paperit kuin isännälläkin, niin ehkäpä voin olla pappina myös.
Mutta kummeina teidän ainakin on oltava — vai tahdotteko, että käyn
kutsumassa väen puolelta jonkun...?»
»Ei, ei! Ei hiiskaustakaan väen puolella!»
Kun Marjaana oli keittiöstä hakenut puhdasta, haaleata vettä, ja isäntä
hänen pyynnöstään tuonut virsikirjan ja varmuuden vuoksi raamatunkin,
alkoi kastetoimitus. Emäntä naiskummina piti sylissään lasta, jossa
hän ei huomannut muuta elonmerkkiä kuin sen, että kastettava tuntui
käteen lämpimältä, josta päättäen henki luultavasti ei ainakaan vielä
ollut paennut. Marjaana toimitti tehtävänsä käsikirjan mukaan aivan
kirjaimellisesti: nosti kädellään vettä kolmasti lapsen päälaelle ja
samalla luki kirjasta:
»Minä kastan sinut N.N. nimeen Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen. Amen.»
Kun kastaja lopuksi oli lukenut Isä meidän rukouksen ja Herran
siunauksen ja sen päätyttyä oli tavan mukaan, päät hartaasti
kumarruksissa ja silmät suljettuina, hetkinen vaiettu, sanoi emäntä:
»Eikö olisi oikein, että minä nyt tämän pienen — pienen... mikäs sen
nimeksi nyt tuhkaan? Vai tahko tälle raukalle nimeä ollenkaan?»
»Niin, tosiaan, mitenkäs se on, Marjaana, sen nimen laita? Se taisikin
unohtua kokonaan pois», kyseli isäntäkin kuin hätäytyneenä.
Marjaana säikähti niin, että hän hiukan kalpeni. Sitten hänen
poskipäilleen leimahti kuin häpeän puna, mutta kun hän katsoi
virsikirjasta hätäkasteen kaavaa uudelleen, sanoi hän rauhoittuneena:
»Ei siinä mitään erehdystä tullut: Änän on hänen nimensä.»
»Mutta onkos se semmoinen ihmisen nimi ollenkaan?» epäili isäntä.
»Nimi kuin nimi. On niitä almanakassa hullumpiakin nimiä... ja olisi
isäntä itse kastanut ja pannut pojan vaikka Vapiaaniksi», sanoi
Marjaana suutahtaneena.
»Olkoon nyt sen asian laita miten tahansa, ja eiköpä tuo lie yksi nimi
yhtä hyvä kuin toinenkin», sanoi emäntä sovittavasta »Mutta eikö olisi
oikein, että minä nyt tämän onnettoman raukan veisin äitinsä viereen,
äitinsä rinnoille?»
Isännän sokea suuttumus oli aluksi kohdistunut lapseen, mutta kun hän
hiukan tyynnyttyään kykeni ajattelemaan, mikä suunnaton vääryys oli
tehty syyttömälle, ja kun hän lisäksi lapsen kummina oli ikäänkuin
sitoutunut sen suojelijaksi, muuttui viha viatonta kohtaan voimakkaaksi
myötätunnoksi, leimahtaen sitä tulisempana syylliseen.
»Ei ikinä! Ei ikipäivinä sitä lasta äitinsä tule näkemään, jääköön
poika eloon tai kuolkoon», hän vastasi vääjäämättömästi emännän
ehdotukseen.
»Siinä kohdassa yhdyn minäkin isäntään», sanoi Marjaana emännän
kummastukseksi. »Juuri sen vuoksihan minä toin lapsen tänne enkä vienyt
sitä äidilleen. On parasta Lainan itsensäkin takia jättää hänet siihen
luuloon, niinkuin me muut emme hänen asiastansa mitään tietäisi.»
»Oikein. Tämä asia on tavalla tai toisella järjestettävä niin, että,
meitä kolmea lukuun ottamatta, siitä ei kukaan muu tule tietämään
milloinkaan mitään. Salpa suun eteen — pankaa mieleenne se!» jatkoi
isäntä.
»Kyllä ymmärretään. Mutta isäntä hakee nyt kaapistaan viinipullon, että
saan viedä sen Lainalle, sillä kyllä kai hänenkin sydän parkansa nyt
vahvistusta tarvitsee», pyysi Marjaana.
Hiukan viivyteltyään isäntä, pää miettivästi kumarassa, käveli hitaasti
ovelle, mutta vilkaistuaan sattumalta kuolleelta näyttävän lapsen
sinisiin kasvoihin hän pyörähtikin ympäri, tuli kiivaasti takaisin,
ojensi pöydältä kaappaamansa sievesipullon Marjaanalle ja sanoi:
»Tässä on viinipullo!»
Nyt Marjaanakin todenteolla kuohahti. Hän otti pöydältä raamatun, iski
rystysillään sen puukanteen että kopsahti ja suoristautuen isännän
eteen sanoi:
»Minä en tahdo puoltaa pahaa. Mutta jos isännän tapana olisi lukea
muutakin kuin seteleitään, niin isännän pitäisi tietämän, mitä
annettiin sille naiselle, joka kyynelillään kasteli Jeesuksen jalat ja
kuivasi ne hiuksillaan.»
»Mitäs sille annettiin?» kysyi isäntä.
»Sille annettiin synnit anteeksi — eikä ne tainneet niin pienet
ollakaan.»
»Eipä kai.»
»Ja tietääkös isäntä, mitä juomaa Jaakopin kaivolla annettiin sille
vaimolle, jolla oli ollut viisi miestä, eikä se viides ollut hänen
omansa — liekö ollut ne neljäkään?»
»En satu tietämään.»
»Ei se ollut sievettä.»
»Mitäs se oli?»
»Elävätä vettä... Isäntä menee hakemaan viinipullon nyt heti.»
Isäntä meni.