päivä (paitsi sunnuntaina ja juhlapäivinä) ilmestyvä lehti ja sisälsi se
silloin niinkuin nytkin vain virallisia ja lainmukaisia tiedonantoja.
Hallitus oli sen julkaisija ja sitä lukivat ainoastaan ne, jotka
virkansa puolesta tarvitsivat siinä julaistuja uutisia. Palstan
täytteenä julaistiin siinä pieniä kirjoitelmia valtiollisista
tapahtumista ulkomailla. Lehden suomenkielistä painosta ei ilmestynyt,
sillä eihän tällaiset asiat kuuluneet siihen aikaan vähääkään itse
kansalle.
»Helsingfors Tidningar»-niminen lehti, joka ilmestyi Z. Topeliuksen
julkaisemana kaksi kertaa viikossa, keskiviikkoisin ja lauantaisin, oli
kaupungin ja koko maan enimmin ja mieluimmin luettu sanomalehti.
Pehmeällä, hienolla kynällään, josta kaikki pitivät, voi hän joskus
kosketella arkaluontoisia asioita loukkaamatta ketään ja tuskinpa
huomattiinkaan, että hän oli joutunut vaaralliselle alalle. Vaikk'ei
lehdellä ollutkaan mitään varsinaista valtiollista karvaa tahi suuntaa
oli se kuitenkin rakas ja sen ilmestymistä aina ikävöiden odotettiin.
Lehdessä oli usein Topeliuksen omia kauniita runoja julaistuna, jotka
sittemmin näkivät päivänvalon hänen runokokoelmissaan »Ljungblommor»
(Kanervankukkia) ja »Nya blad» (Uusia lehtiä) y. m. Mutta sitäpaitsi oli
lehdessä toisinaan »Kirje Ulla-tädille» tahi »kapteeni Leopoldille»,
joissa kirjeissään hän mitä kevyimmällä ja sievimmällä tyylillä osasi
kertoa kaikenlaista pikkujuttua, kaikista kaupungin vähäpätöisistä
tapahtumista. Tuollainen kirje oli kuin jonkunlainen päivän kronikka,
pakina kirjemuodossa, hienompityylistä kielimistä, jollaisella aina on
vetovoimansa yleisöön nähden. Mutta lopuksi ja tämä olikin paras seikka:
lehdessä julaistiin »alakertana» hänen kaunokirjallisia kirjoituksiaan,
lopuksi kokonainen sarja »Välskärin kertomuksia», joita jokainen
kärsimättömästi odotteli ja jotka kukin, kun kertomuksen jatko
seuraavassa numerossa ilmestyi, ensimäiseksi aina luki tai oikeammin
lukea ahmasi.
»Morgonbladet» ilmestyi myöskin kaksi kertaa viikossa, maanantaisin ja
torstaisin ja oli sen toimittajana vuoteen 1844 asti Fabian Collan ja
senjälkeen Fr. Berndtson; sillä oli määrätympi suunta kuin »Helsingfors
Tidningar»-lehdellä ja harvalukuisempi joskin n. s. enemmän
kirjatiedollinen, opillinen ja akatemiallinen lukijakunta. Paitsi
välttämättömimpiä ja vajanaisia tietoja koti- ja ulkomailta, julaistiin
lehdessä parhaasta päästä toimittajan omasta, kaunokirjallisesta kynästä
pulppuilleita runoelmia, arvosteluja kotimaassa tai Ruotsissa
ilmestyneistä kirjauutuuksista, teaatteri- ja taidearvosteluja j. n. e.,
jolloin hän joskus sangen terävästi ruoski sellaisia, jotka eivät olleet
hänen suosioonsa päässeet. Mutta varsinaisen arvon lehdelle tuottivat
kuitenkin Runebergin siihen antamat avustukset. Hän antoi näet lehdelle
julaistavaksi katkelmia ilmestyvistä teoksistaan. Myöskin muut
helskyttivät lehdessä runokanneltaan, kuten esimerkiksi Törnegren, B. O.
Lille, J. H. Roos y. m. Mutta varsinkin nuoret runoniekat koettelivat
siipiensä lentoa ja kantavuutta tässä lehdessä niin että ei siltä
ainakaan runollista avustusta puuttunut. Ja kaiken tämän lisäksi
julkaisivat »Morgonbladetissa» vielä Lönnrot, Vallin ja Castrén aina
mitä suurimmalla mielenkiinnolla luettavia matkakirjeitään ja
muistojaan. Mutta suurelle, uutisia janoovalle yleisölle pysyi lehti
suurimmaksi osaksi vieraana.
J. V. Snellman oli alkanut 1845 julaista Kuopiossa, jossa hän silloin
oli koulurehtorina, sanomalehteä »Saima». Lehdessään koetti hän herättää
ja kohottaa kansan kansallistuntoa ja voittaa syrjäytetylle
suomenkielelle tässä maassa sen aseman, jonka hän tälle kielelle katsoi
kuuluvan. Erityisellä ja aina uudistuvalla otsakkeella »paukkuja»
(»knäppar») varustetuissa kirjoituksissa kosketteli hän ja kovistellen
tutkiskeli toisten sanomalehtien sisältöä ja suuntia; välistä
»valaistiin» niissä myöskin hallituksen toimenpiteitä. Tämä kaikki
herätti häntä vastaan voimakkaan vastustuksen ja hankki hänelle monta
vihamiestä, suurimmaksi osaksi juuri vallanpitäjäin joukosta, ja
lopputulos kaikesta oli se, että »Saima» vuoden 1846 lopulla äkkiä
lakkautettiin.
Mutta Snellmanin eloisa, väsymättä, levähtämättä työtä tekevä sielu ei
tullut toimeen tällaisessa toimettomuudessa, johon hänet pakotettiin.
Lönnrot haki luvan antaa ulos Kuopiossa »Litteraturbladet»-nimistä
lehteä, jota ei voitu kieltää niin suuresti ansiokkaalta mieheltä kuin
hän, vaikkakin asianomaiset kyllä älysivät, että puuhan takana
oikeastaan olikin Snellman. Lehti ilmestyi vuosina 1847--1849. Alussa
oli lehden sisältö kokonaan ja puhtaasti kirjallinen, mutta sittemmin
herätti Snellman taas hereille ne suunnat ja pyrkimykset, joita hän
»Saimassa» oli esittänyt.
Paitsi tässä kertomiani lehtiä, ilmestyi sanomalehti myöskin Turussa,
Viipurissa ja Vaasassa, mutta ne toimivat vain enemmän paikkakunnallisia
harrastuksia ja asioita silmälläpitäen.
* * * * *
Posti ulkomailta saapui Helsinkiin, kuten jo aikaisemmin on sanottu,
Pietarin kautta vain kaksi kertaa viikossa. Postia kuljetti erityinen
virkapukuun puettu postinkuljettaja, mukanaan monta ladattua pistoolia
ja postitorvi, jolla hän silloin tällöin puhaltaa töräytteli. Hän ajoi
kärryissä kaksi hevosta edessä. Pari postisäkkiä oli kärryn koreihin
sälytetty ja sitä paitsi joitakuita irtonaisia postilaukkusia, joita hän
matkan varrella vaihteli. Yli pari vuorokautta kului matkaan Pietarista
Helsinkiin, josta posti sitten kaksi kertaa viikossa läksi Turkuun sekä
sieltä edelleen Ahvenanmaan kautta Ruotsiin. Useimpiin
sisämaakaupunkeihin läksi posti vain kerta viikossa.
Virastot, liikemiehet ja ne harvat yksityishenkilöt, joilla oli laajempi
kirjevaihto, haettivat postinsa postitoimistosta, sillä kirjeitä ei
kannettu kotiin kirjeensaajille. Suuren yleisön täytyi taas itsensä
vaivautua postikonttoriin kyselemään mahdollisesti saapuneita
kirjeitään. Kun siten saapui postitoimiston ainoan luukun ääreen, sai
siinä odottaa usein hyväsestään ennenkuin sisäpuolella istuva virkamies
verkalleen nousi ylös, tuli luukulle ja, närkästyneenä siitä, että oli
tullut häirityksi, kysyä tiuskasi äreästi mitä tulija tahtoi. Kun kukin
oli sitten asiansa sanonut ja kysynyt, oliko kirjettä sille tahi sille,
sai kysyjä vastaukseksi: »Katsokaa luettelosta, se on tuolla pöydällä.»
Ja niin täytyi kysyjän lukea läpi kolme tahi neljä sivua pitkä
saapuneiden, ulosottamattomien kirjeiden luettelo, joka postikonttorissa
yleisöä varten päivittäin kirjoitettiin. Jos luettelosta sitten löysi
mitä haki, täytyi mennä uudelleen luukun ääreen, vaivaamaan jälleen
tuota helposti ärtyisäksi äkämystyvää herraa, ja niin sitä sitten
vihdoinkin sai kirjeensä. Näin pieni oli kirjeenvaihto siihen aikaan.
Mutta ei sitä valitettu, sillä silloin tyydyttiin tuollaisiin
alkuperäisiin oloihin. Kukapa olisikaan voinut silloin aavistaa, että
nykyaikoina noin 50 miljoonaa postilähetystä vuosittain kulkisi Suomen
postilaitoksen kautta! Varmasti olisi tuollainen luukkuherrasmies
kauhistunut vain ajatellessaankin tuollaista mahdollisuutta.
Vapaamerkkejä ei vielä siihen aikaan ollut olemassakaan, ei myöskään
kirjekortteja, eikä edes valmiita ja liimareunoilla varustettuja
kirjekuoria. Itse täytyi silloin kunkin kirjoituspaperiarkista leikata
tarvittava kirjekuori ja lukita se omalla lakkasinetillään -- punaisella
tavallisesti, mutta mustalla, jos oli suru -- ja sitten viedä kirjeensä
postitoimistoon punnittavaksi ja maksaakseen siitä postimaksun, sillä
minkäänlaisia kirjelaatikoita, johon kirjeensä olisi pistänyt, ei ollut.
Sangen kallis postimaksu sekä ulkomaille että kotimaisiin paikkoihin
vaihteli suuresti ja maksettiin sitä jonkunlaisen ilmavyöhyketaksan
mukaan. Kun kirjeestä esim. Porvooseen tuli maksaa 3-1/2 kopeekkaa, oli
postimaksu sitävastoin Turkuun 8-1/4, Ouluun 22-3/4, Tukholmaan 18 ja
Lontooseen 33-1/2 kopeekkaa j. n. e. Kun sitten vihoviimein oli saanut
kirjeensä postitoimistoon annetuksi, siellä punnituksi ja kuullut
postimaksun määrän, vastasi tuo korkea herra postiluukusta: »Sopivat
rahat -- minun ei tarvitse vaihtaa täällä rahoja», jonka jälkeen sai
puikkia jälleen jonnekin vaihtamaan rahapenniään.
Kuten lukija huomaa ei siihen aikaan ollut halpaa eikä tottatosiaan
mukavaakaan olla kirjeenvaihdossa.
Kerrottiinpa sitäpaitsi siihen aikaan miehestä mieheen ihmeellisiä
juttuja postilaitoksen salaisuuksista, jotka kertomukset hyvin kuvasivat
kuinka vähän yleisö luotti esim. kirjesalaisuuden säilyttämiseen. Mitä
siitä on uskomista, on kuitenkin nykyjään vaikea tietää.
Valtioneuvos Wulffert oli siihen aikaan maamme postipäällikkö ja
Tamlander kaupunkimme postinhoitaja.
Kulujen ja kaikenlaisten monien mutkien välttämiseksi oli siihen aikaan
sangen yleisesti tapana säästää kirjeet lähettämättä, kunnes sattui
sopiva tilaisuus lähettää niitä jonkun tutun matkustajan mukana perille
määräpaikkaansa. Jos ei tuollaista tilaisuutta sattunut tahi jos oli
lähetettävä joku kirje, josta olisi mennyt kallis postimaksu taikkapa
joulun aikaan lahjapaketteja, haettiin postinkuljettajat käsiin ja
annettiin heille vietäväksi kirje tai paketti perille -- siten hankkivat
postinkuljettajat itselleen pieniä satunnaisia »tienestejä» korkean
kruunun kustannuksella. He ajattelivat kai että »pikkupurot muodostavat
suuren joen» ja lienevätkin värväilleet tuollaisella kauppaliikkeellä
itselleen melkoiset tulot. Jos sitten sattui käymään niin hullusti, että
heidän vehkeensä keksittiin, kutsuttiin heidät postipäällikkö Wulffertin
puheille, joka nuhteli heitä ankarasti ja rankaisi heitä -- ei
kuitenkaan erittäin kovasti, sillä hän oli luonnonlaadultaan ylen
lempeä, mutta omituisella tavallaan. Heidän täytyi näet seuraavana
sunnuntaina saapua aamupäivällä postipäällikön luo ja rangaistukseksi
kehvellyksestään lukea hänelle ääneensä saarna. Tämän johdosta sai hän
kantaa yleisesti tunnettua liikanimeä »Posti-Jeesus». Kummanko
synninkatumus, saarnan lukijanko, jonka lukeminen ei liene liijan
sujuvasti luistanut, vaiko kärsivällisen kuulijan lienee ollut
raskaampi, se on sangen vaikea ratkaista.
Kesäisin oli postinkulku laivaliikkeen vuoksi helpompaa. Sitä tietä
saatiin näet kirjeet ja sanomalehdet nopeammin ja paremmin.
Sanomalehtien tuli kuitenkin kestää painoasiamiestarkastuksen kiirastuli
vuodesta 1829 alkaen. Painoasiamiehet olivat kuitenkin silloin siksi
kohteliaita, ett'eivät he kokonaan pidättäneet sanomalehtiä niinkuin
nykyisin, vaan ainoastaan mustasivat niissä ne kohdat, jotka he
vaarallisina pitivät, niin että sanomalehden sisuspuoli näytti usein
kerrassaan mustalta ja kamalan näköiseltä, jotakuinkin sellaiselta kuin
nykyiset Afrikan pakanalähetyskartat, ja uteliaana ihmetteli yleisö
näitä mustetäpliä tarkastellen että mitähän valtiovaarallista niiden
kohdalla olikaan mahtanut olla.
Mutta pohjolan kesä on lyhyt ja kun alkoivat pimeät ajat ja samalla
syysmyrskyt myllertää rannikoillamme, eivät laivat enään uskaltaneet
lähteä onneaan koettelemaan meidän vaarallisilla luotoja
kalliokarivesillämme, vaan asettuivat talviteloilleen useimmittain jo
lokakuun alussa. Silloin täytti ikäänkuin jonkunlainen ahdistus jokaisen
mielen, tunnettiin se eristetty asema, jossa oltiin; silta länsimaahan
oli katkaistu, sivistykseen ja vapaampiin tuulahduksiin päin olevat
ikkunat olivat suljetut ja niin ne tulisivat pysymäänkin seitsemän
pitkää kuukautta. Tiedettiin, että oltiin kerrassaan erillään muusta
maailmasta, sillä Pietarin kautta matkalle ei äkkitopakassa eikä hevillä
lähdetty, varsinkin kun ei ollut edes rautateitä, ja aniharva, tuskin
kukaan käyttikään hyväkseen tätä mahdollisuutta. Oli tosin toinenkin tie
avoinna lähteä matkalle, nimittäin Ahvenanmaan kautta Grisslehamniin
pienessä avonaisessa postivenheessä, mutta tämä matka oli niin
pitkällinen, vaivaloinen ja vaarallinen, että sitä vain suurimmassa
hätätilassa käytettiin.
XXI.
MAALLA.
Kesäisin asuivat vanhempani aina maatilallaan, Björkbodassa, jonne he
isäni otettua vuonna 1844 eron senaatista sittemmin kokonaan muuttivat.
Senpävuoksi perehdyin minä jo nuoruuteni aikaisimpina vuosina
maalaiselämään, viihdyin siellä hyvin ja opin sitä ja siellä tarjona
olevia huvituksia rakastamaan. Tyyni ja riippumaton maalaiselämä,
etenkin suuremmalla maatilalla, kuvastuu aina mielessäni onnellisen
elämän ihanteena. Ehkäpä juuri senvuoksi, että sitä hyvää minulle on
niin vähän suotu.
Björkboda oli vanha perintötila. Alkujaan rautatehtaaksi oli sen vuonna
1734 rakentanut tukholmalainen tukkukauppias Mikael Hising, jonka poika
aateloitiin nimellä Hisinger. Häneltä jäi tila hänen tyttärensä Barbro
Marian huostaan, joka oli avioliitossa erään toisen Tukholmalaisen
tukkukauppiaan Volter Petersénin kanssa (aatelissuvut af Petersens
Ruotsissa ja af Petersén Suomessa), jonka suvun huostassa tila sitten
polvesta polveen oli kokonaisen satavuotiskauden, kunnes se äitini,
suvun viimeisen jäsenen kautta joutui meidän perheemme haltuun. Se oli
niinollen ijäkäs perhekartano, joka siihen liittyneiden muistojen
johdosta oli meille kaikille rakas.
Björkboda sijaitsi Kemiön saarella maamme lounaisosassa ja oli yksi
huomattavimpia hovikartanoita koko maassa, käsittäen -- sittenkun
Perniön pitäjässä oleva Mälkilä perinnön kautta ja Sauvossa sijaitseva
Sandön kartanokin oston kautta oli siihen yhdistetty -- yli
kahdeksankymmentä eri tilaa, säteritiloja, ratsutiloja ja sekä
veronvapaa-että perinnönluontoisia tiloja, pinta-alaltaan kaikki
yhteensä noin 30,000 tynnyrinalaa, enimmäkseen pitkin merenrannikkoa
ulottuvaa maata. Alueella kasvoi oivallista metsää ja oli sille
rakennettu kolme rautatehdastakin, Taalintehdas (vanhempina aikoina
kirjoitettiin nimi aina Dahlsbruk), sulatusuuni, paras tehtaista, ja
Björkboda sekä Sunnanå, molemmat kankirautatehtaita. Tila oli näin ollen
mahtava maakartano, ryhmä erilaisia tiloja, joita päätilan mukaan
kutsuttiin yhteisellä nimellä Björkbodaksi, kunnes se perinnönjaon
kautta hajosi eri osiin ja tehtaat sitten aikoja myöten, pysyäkseen
teollisuuden kehityksen tasalla, laitettiin uuteen uskoon, suurennettiin
ja -- hävitettiin.
Siihen aikaan, josta tässä on puhe, olivat tilat vielä jakamattomia ja
yksissä käsissä ja viljeltiin niitä vanhan patriarkaalisen tavan mukaan,
jonka nyt suuremman kokemuksen perusteella luulenkin olleen sopivimman
meidän oloissamme.
Tilojen omistaja ei itse puuttunut maanviljelykseen, vaan antoi sen
kokonaan vuokramiesten ja tilojen viljelijäin huostaan, jotka valtiolle
menevien ulostekojensa ohella maksoivat tilanomistajalle veroa ja
osinkoa talojen eri tuotteista, alkaen jyvistä ja heinistä, voihin,
erilaisiin teurastuselukoihin, kananmuniin, kanoihin, pellavaan ja
muuhun sellaiseen asti, sekä tekivät kaiken sen lisäksi vielä määrätyn
summan päivätöitä. Ja tällaiset vuokramiehet tulivat hyvin toimeen,
siitä on todistuksena sekin, että heidän talonsa siellä niinkuin yleensä
monien muidenkin herraskartanoiden tiluksilla useimmittain siirtyivät
isältä pojalle yhtenäisessä jaksossa ja ilman korotettuja vuokramaksuja.
Rautatehtaat taas ja metsät tuottivat tuloja tilan omistajalle. Omilla
jaaloilla, joita omat alustalaiset kuljettivat, tuotiin omasta
vuorikaivoksesta Ruotsista rautamalmi Taalintehtaalle, jossa se omasta
metsästä poltettujen sysien avulla sulatettiin harkkoraudaksi.
Talonpojat kuljettivat harkkoraudan sieltä Björkbodan ja Sunnanån
tehtaille, missä siitä taottiin kankirautaa omilla laivoilla sitten
venäläisiin satamiin vietäväksi. Koko taloudenhoito perustui siihen,
että koetettiin välttää niin paljon kuin suinkin puhtaasti rahallisia
menoja ja sen sijaan saada raudan ylipäis-myyntiarvo niin paljon kuin
mahdollista puhtaaksi voitoksi.
Tämän järjestelmän mukaisesti nauttivat tehtaan kaikki palvelijat,
johtajasta, katsastusmiehistä, kirjanpitäjistä ja muista sellaisista
virkailijoista sysirenkeihin asti palkkansa enimmäkseen niin sanottuna
muonapalkkana -- saaden mitä moninaisimpia eri tuotelajeja »luonnossa»,
joita maatiloilta veroina virtasi ja joita ei säästetty, sillä
tuollaisten maalaistuotteiden myömisestä ei ollut kysymystäkään.
Rahapalkat olivat sitävastoin mitä vähäpätöisimmät, ylen pienet. Mutta
tehtaan väellä oli myöskin monta muuta etua nautittavanaan ja hyväkseen
käytettävänä; heillä oli lehmiä, syöttölaitumet ja sitäpaitsi hallussaan
suurempi tai pienempi maatilkku kullakin, joka täytti heidän tarpeensa
ja kiinnitti heidät paikoilleen.
Kaikki viihtyivät hyvin ja olivat tyytyväisiä, sillä harvoin tosiaankin
kuuli tyytymättömyyttä tahi valituksia, harvoin niinikään sattui
poislähtöjä ja muuttoja paikasta, vielä vähemmin siihen aikaan mistään
lakoista tiedettiin. Jos väki käyttäytyi röyhkeästi ja suulaasti tahi ei
täyttänyt velvollisuuksiaan, oli sitä varten olemassa helppo
parannuskeino ja silloin aina ruotsalaissyntyiset katsastusmiehet,
pehtorit, tekivät asiasta pikaisen lopun. »Pamppu» riippui näet naulassa
konttoorin ovenpielessä, se oli siitä pian kädessä ja niin ratkaistiin
asia muutamilla voimakkailla sivalluksilla rikkojan selkään, joka ylen
nöyrästi »otti selkäsaunan vastaan kuin annetun lahjan», eikä napissut
ansaitsemaansa kuritusta vastaan.
Todistuksena siitä kuinka pysyvää työväestö siihen aikaan oli, voidaan
m. m. mainita, että useimmilla sepillä oli vielä alkuperäiset
ranskalaiset nimet, kuten Gaufin ja Druge, joiden esi-isät,
sulatussepät, olivat paikkoihinsa tulleet jo aivan tehtaan
perustamisaikoina ja sitten yli satavuotiskauden pysyneet samassa
ammatissaan.
Raudanvalmistusmäärä ei ollut suuri, mutta kun siitä täytyi ottaa pois
vain pienet rahapalkat ja muut sangen vähäpätöiset menot, voitiin sitä
pitää suoranaisena puhtaana säästönä, joka saatiin sitten
pääkaupunkilaiselämässä ja perheen toimeentuloksi menettää erityisesti
laaditun menoarvion mukaan. Jos sitten jotain jäi tähteeksi,
talletettiin osa siitä, sillä jonkunlainen vararahasto täytyi löytyä
mahdollisten tulipalojen, onnettomuuksien, vahinkojen y. m. varalta.
Lopun sai perhe pitää hyvänään tai käytettiin se uutisrakennuksiin,
tilojen ostoon j. n. e. Ennen muuta tuli tilan olla vapaan kaikista
velkarasituksista, se lankesi aivan luonnostaan -- ajan henki oli näet
sellainen, että kukin tahtoi asua oman velattoman katon alla, olkoonpa
se sitten kuinka matala tahansa. Hypoteekkiyhdistykset ja muut
luottolaitokset olivat vielä siihen aikaan tuntemattomia.
Nämä ajat olivatkin korkeiden suojelustullien ja muuten hyvien
kauppasuhteiden alaisena toimivan suomalaisen rautateollisuuden
kukoistusaikoja, jolloin sen harjoittajia pidettiin maan mahtavina ja
rikkaimpina miehinä. -- Entäs nyt! -- Kuinka suuri muutos onkaan näissä
suhteissa tapahtunut? Monet heistä ovat sittemmin joutuneet perikatoon,
usea silloisista kukoistavista tehdaslaitoksista on purettu tai
liikkeensä lopettanut, toiset taas muodostetut osakeyhtiöiksi, jotka nyt
epävakaisissa oloissa kituen taistelevat olemassaolonsa puolesta.
Solakan honkametsän reunustaman pienen sisäjärven lahden poukamassa
sijaitsi Björkbodan päärakennus. Se oli suuri, vuosisatoja vanha
kaksikerroksinen puutalo taitekattoineen, joka sulki syliinsä vielä
erityisen ullakkohuoneuston vieraita varten. Huoneet alakerroksessa
olivat sangen mataloita, vaan sen vuoksi juuri erittäin kodikkaita.
Yläkerta oli taas loistohuoneusto korkeine, suurine huoneineen.
Ainoastaan kukkaispenger eroitti tämän päärakennuksen järven rannasta ja
sen kahden puolen kohosivat sivustarakennukset, nekin taitekattoiset
ullakkokerroksineen. Toisessa oli taloudenhoitohuoneet, toinen oli taas
niin sanottu kavaljeerihuoneusto. Sivustarakennusten välistä pistihe
laituri ulos järvelle.
Rakennusten ympärillä levisi avara pihamaa ja puutarha, joka oli
1700-sataluvun ma'un mukaan järjestetty kohoaviksi, toinen toistaan
ylempänä oleviksi penkereiksi, joista alemmalta aina ylemmälle johti
kiviportaat ja joita korkeakasvuiset, satavuotiset jalavakujanteet ja
tasaisiksi leikatut sireenipensaikot reunustivat. Suorat, toisiaan
suorakulmaisesti leikkaavat leveät käytävät jakoivat penkereet palasiin.
Puutarhan toisessa päässä oli moniosastoinen ansari, yksi suurimmista
koko maassa, sekä kasvihuone. Välittömästi pihamaahan ulottui puisto,
joka olikin sangen laaja ja vaihtelevaluontoinen. Siellä kohosi jylhän
totista hongikkoa, tapasipa taas avonaisempia pälvipaikkoja
lehtimetsineen; siellä oli pieni vesiputous, pikku saaria siltoineen,
huvihuoneita ja katoksia, lehtimajoja, luolia j. n. e. senaikuisen tavan
mukaan.
Seuraavan kymmenvuotiskauden aikana laitettiin kuitenkin kaikki uuteen
uskoon, sillä entisiä laitoksia pidettiin liian vanhanaikaisina.
Molemmat rannalle ulottuvat sivustarakennukset revittiin alas ja niiden
sijaan rakennettiin uudet rakennukset päärakennuksen yhteyteen;
penkereet hävitettiin ja tasotettiin; puutarha ja pihamaa järjestettiin
nurmikenturoiksi, joilla puuryhmiä ja eri sikermiä siellä täällä kasvoi;
puistokin laitettiin uudenkuosiseksi, j. n. e.
Tehdaskin oli sangen hyvin rakennettu kaikkine vankkoine, muhkeine
rakennuksineen: suurin osa talousrakennuksista samoin kuin työväen
asunnotkin oli rakennettu kivestä ja katettu peltilevyillä.
Mainitsin äsken kavaljeerihuoneuston. Sellainen oli siihen aikaan
luullakseni jokaisessa suuremmassa maakartanossa, joskaan se ei
tavallisesti ollut niin suuri kuin Selma Lagerlöfin »Gösta Berlingin
sadussa» kuvaama kavaljeerihuoneusto. Ja tuollaisen huoneuston
olemassaoloon antoikin aiheen pätevät syyt. Harvoille oli näet suotu
onni omistaa oma maatalo, eikä siihen aikaan ollut kaupunkien
ympäristöllä lukuisia huviloita niinkuin nykyjään. Ja kun siihen aikaan
kulkuneuvot yleensä olivat kalliit ja vaivaloiset, ei käynyt helposti
päinsä viettää vapaita kesäkuukausiaan ulkomaisissakaan kylpypaikoissa;
tuollainen matka oli näet ennenaikaan kerrassaan erityinen merkkitapaus
ihmiselämässä ja sellaisen tekoon ryhtyivät vain aniharvat ehkäpä yhden
kerran ijässään, uudistamatta sitä senkoomin koskaan. Senvuoksi
ottivatkin useat siihen aikaan kiitollisin mielin vastaan
parempiosaisten ystäväinsä tarjouksen, kun tällaiset ystävät heille
tarjosivat tilaisuuden viettämään osan kesää luonaan maalla. Ja silloin
majoitettiin aina nuoret herrat kavaljeerihuoneustoon.