esimerkiksi housut olivat niin piukat ja kireänahtaat kuin suinkin
mahdollista ja ne eivät saaneet estää kinttujen muotoa selvästi
näkymästä; irtonaispohkeet lienevätkin tämän johdosta olleet sangen
tavallisia siihen aikaan, samoinkuin kaikenlaiset täytevehkeet
rintakehän kohottamiseksi uljaaksi ja pulskaksi. Sanottiinpa m. m. että
herrojen upseerien täytyi ensin kostuttaa valkoisesta säämyskästä tehdyt
»nimettömänsä» saadakseen ne jalkaansa ja sitten antaa niiden jaloissaan
kuivaa. Nutun ja varsinkin hännystakin täytyi laskeutua ja puristautua
vyötäisillä tiukasti ruumiin mukaan, ja jos vyötäiset saatiin ampiaisen
kaltaiseksi piukkuudessa oli se sitä hienompaa ja sirompaa, ja niinpä
kerrottiinkin, että upseerit kureliivin avulla nyöräilivät vyötäisiään.
Hihojen tuli samoin olla sangen ahtaat, mutta pitkät ne kyllä saivat
olla, peittäen puolet käsipöydästäkin.
Siihen aikaan pidettiin paljon tarkempaa huolta kuin nyt siitä,
millaista pukua oli minkinlaisessa tilaisuudessa käytettävä.
Jokapäiväisissä oloissa ja aamupäivillä käytettiin kaksilaskoksista ja
kaksinappirivistä »bonjouria», polviin asti ulottuvaa pitkää takkia,
joka sekin puristautui tiukasti ruumiin mukaan vyötäisen kohdalla.
Pitkänuttu oli tavallisesti, vaikkei kuitenkaan aina, musta ja erityisen
pitkähihainen; kaulus kohosi korkeaksi niskapuolelta ja taskuja ei ollut
muualla koko takissa kuin sen takaliepeissä. Kaikinpuolin oli se
kokonaan toisenlainen kuin nykyään käytännössä oleva mukava ja väljä
arkipuku ja takki. Liivit ja housut olivat toisenlaisesta ja
erivärisestä kankaasta. Kaulaliina oli mustaa silkkiä, korkea, leveä ja
jäykkä, jonka sisälle oli erityinen kovikelaskos senvuoksi asetettu. Se
kietastiin pariin kertaan kaulan ympäri ja sidottiin etupuolella
siroille korvakkeille.
Vierailupukuna käytettiin aina hännystakkia, joko tummansinistä tahi
tummanruskeaa, liepeiltään paljon kapeampaa kuin nykyiset hännystakit.
Senaikuisessa »frakissa» oli korkea, jäykkä pystykaulus mustasta
sametista ja kiiltävät kullatut napit. Tällaiseen pukuun kuului
vaaleanharmaat tahi harmaankeltaiset housut ja ruutukaisesta tahi
kukikkaasta, loistavan värillisestä sametista tehdyt liivit.
Vierailutilaisuuksissa, samoinkuin teaatterissakin, esiinnyttiin aina
hansikkaat kädessä, eikä näitä vaaleanharmaita tahi oljenvärisiä
käsineitä otettu pois muulloin kuin teevettä juodessa, jonka jälkeen ne
jälleen heti käsiin vedettiin. Ainoastaan sivistymättömät ja alempiin
kansankerroksiin kuuluvat ainekset esiintyivät paljaskäsin. Nenäliinoina
käytettiin »foulardeja», suuria, värillisiä raakasilkkisiä liinoja.
Siihen aikaan käytännössä oleva nuuskaaminen oli varmaan antanut aiheen
tällaisten nenäliinojen käyttämiseen.
Tanssiaisissa ja suuremmissa tilaisuuksissa näki silloin milt'ei
yksinomaan virkapukuja, sillä sen ajan tapa vaati, että jokaisen, jolla
jokin virka oli, tuli virkapuvussa esiintyä. Senvuoksi siviilipuvussa
näkikin kulkevan vain yksityishenkilöiden ja sellaisten nuorten miesten,
jotka eivät vielä olleet mihinkään virkaan päässeet. Siviilihännystakki
oli musta, samoin siihen kuuluvat ahtaat housut. Liivit olivat valkoiset
ja valkoisilla korko-ompeluksilla koristetut; kaulavaate samoin
valkoinen ja valkokoristuksilla kirjailtu, muuten kyllä yhtä korkea ja
jäykkä kuin musta kaulaliinakin. Paidan rintamus oli joko koristettu
hienosti käherretyllä »rimssulla» tahi sitten sekin korko-ompeluksin
somistettu. Kun siihen aikaan yleiseen kiiltonahkaisia matalia kenkiä
käytettiin, pilkahteli kengän ja housunlahkeen rajalta esiin sirot,
värilliset silkkisukat. Liivien rintamuksilla tuli riippua leveät
kultaketjut ja useita vitjakoristeita; yhdessä niistä koreili
tavallisesti karneoliin kaiverrettu vaakuna.
Päällysvaatteita oli monenlaisia, aina vuodenaikojen mukaan.
Tavallisimmin käytettiin päällysviittaa, n. s. »kaprokkia», joka ulottui
jalkateriin asti ja jonka olkapäille oli kiinnitetty päällyslevätti,
»kapusongi» tahi pitkä kaulus, joka sekin ulottui sangen alhaalle.
Sotilashenkilöt käyttivät harmaata tällaista viittaa, siviilimiehet
mustaa. Mutta olipa siihen aikaan käytännössä myöskin eräänlaiset,
tiukasti ruumiinmukaiset päällystakit, liivinutut, polvien alapuolelle
ulottuvat nekin ja talvella varustetut korkealla turkinkauluksella.
Joskus leudompana vuodenaikana näki käytettävän vielä n. s.
heilukaapuja, »slängkappoja», kauniita ja somistavia päällysvaatteita,
jotka kuitenkin vivahtivat liiaksi teaatterimaisuuteen. Tokkopa kukaan,
joka siihen aikaan eli, voinee unohtaa kuinka Fr. Cygnæus, palattuaan
Italian matkaltaan 1847, osasi roomalaisella asiantuntemuksella
kietaista ympärilleen tuollaisen viitan ja näin vaatetettuna asettua
jonkunlaiseen vaikuttavaan asentoon?
Talvisaikaan kulkivat vanhemmat herrat tavallisesti puettuna raskaaseen,
tölskönnäköiseen supinnahkaturkkiin. Pitemmillä matkoilla, ja jos sattui
tiukat pakkassäät, käytettiin karhunnahka- ja sudennahkaturkkeja, joissa
viimeksi mainituissa useimmittain oli karva päällä päin. Sitäpaitsi
kierrettiin vyötäisten ympärille moneen kertaan leveä, värillisestä
villalangasta kotona kudottu matkavyö. Paksu karvalakki painettiin
päähän ja jalkoihin pantiin nahkavuoriset huopa-päällyskengät.
Kun paksut lumikerrokset usein peittivät kadut, vieläpä
jalkakäytävätkin, ei käynyt laatuun kävellä mataloilla kalosseilla
kaduilla, vaan oli pakko vetää jalkoihinsa päällyskengät, n. s.
»botfoorit» tahi villavuoriset nahkaiset saappaat, joiden varret
ulottuivat puolikinttuun ja pantiin kiini sivulla olevilla napeilla.
Muuten käytettiin nahkakalosseja -- kummikalosseja ei vielä silloin oltu
keksittykään -- ja saappaita myöhempinä aikoina käytäntöön tulleiden
»patiinien» sijasta, joita silloin ei vielä tunnettukaan.
* * * * *
Mutta erittäinkin vaihtelivat naisten pukumuodit siihen aikaan
vilkkaasti, ja luonnollisesti kiinnitettiin heidän pukimiinsa suurempaa
huomiota kuin miesväen vaatteisiin.
Arkioloissa käyttivät naiset tukkaansa sileäksi suittuna, vain ohimoille
sallittiin hiuksien valahtaa kaarevassa mutkassa. Palmikko oli kietaistu
pyöryläksi päälaelle ja kiinnitetty siellä korkealla
kilpikonnanluukammalla, usein koristuspiirroksin kaiverretulla ja
kaikellaisin keinoin kaunistellulla. Mutta jos sievempinä ja maukkaammin
puettuina tahdottiin esiintyä ja parempaan pukuun paneuduttiin,
käytettiin kutreja, joko pari pitkää hiuskiehkuraa molemmin puolin
päätä, ulottuen hartioille saakka, tahi sitten lyhempiä kutrikimppuja,
joita sanottiin »korkkiruuveiksi» ja jotka ulottuivat vain kasvojen
alareunaan; käytettiinpä myöskin niinsanottuja »tykkikutreja».
Tavallisesti olivat nuo kutrit eli kiehkurat irtonaisia, mutta jotkut
kähersivät ne omasta tukastaan, jossa tapauksessa hiukset täytyi jo
edellisenä päivänä kierrellä paperipyörylöiden ympärille eli
»papiljoteille». En voi ajatellakaan esimerkiksi meidän ranskalaisen
kotiopettajattaremme kuvaa ilman että hänellä olisi ollut hiukset täynnä
tuollaisia paperipyörylöitä. Ja täytyipä minun itsenikin lapsena kulkea
monet kerrat hiukset täynnä ilkeitä »papiljotteja», jotka hirveästi
minua vaivasivat, vaan joita täytyi kärsiä, jotta vaalea tukkani tulisi
kiharaksi kuin kirkkoenkelin pää.
Naimisissa olevat naiset, aivan nuoret rouvatkaan eivät muuten paljon
tukkaansa näyttäneet, sillä avioliiton satamaan purjehtineiden naisten
tuli siihen aikaan välttämättömästi peittää hiuksensa erityisellä
päähineellä, valkoisella, pitsireunaisella musliinimyssyllä, josta
pitkät ja leveät musliininauhat tahi rimssut riippuivat alas rinnoille.
Parempiin ja vierailupukuihin kuului taas kokonaan pitseistä tahi
vieläpä silkkipitseistäkin tehdyt myssyt, jotka muutenkin olivat
koristetut joko kukkasilla tahi ruusukkeilla ja joihin valkoisten
rimssujen sijasta oli kiinnitetty loistavaväriset nauhat. Mutta
tanssiaisissa käytettiin aivan toisenlaisia päähineitä, jotka nyt
näyttäisivät kerrassaan hirvittävän eriskummallisilta. Silloin panivat
rouvat näet päähänsä suuren käärelakin, »turbaanin» pitkine liehuvine
töyhtöineen tahi sitten pienen hattusen, joka oli täynnä kukkia tahi
hetuleita tahi pystyssä törröttäviä »sulttaaneja». Nuoret naiset
koristelivat tukkaansa kaikenlaisilla kukkasilla, useimmiten paksulla
ruusukiehkuralla tahi kerrassaan kukkaisdiadeemilla, peittäen hiuksensa
kokonaan niin, että kutrikiehkurat vain koristeiden välistä
esiinpistivät ja vapaina liehuivat.
Kotona käyttivät naiset kevyestä, useimmittain yksivärisestä
villakankaasta tehtyjä pukuja, mutta vieraisilla ollessaan ja
pienemmissäkin muissa tilaisuuksissa kuhisi rouvasväki tahtisilkistä,
»silkki-sarssista» tahi mustasta läikesilkistä tehdyissä silkkihameissa.
Suuremmissa tilaisuuksissa ja tanssiaisissa käyttivät he värillisiä,
suurikukkaisia, paksuja silkkipukuja, mutta näkipä joskus sangen somia
samettipukujakin. Nuoret ja naimattomat naiset pukeutuivat sensijaan
kevyisiin, harsomaisiin pukuihin, joihin käytettiin »musliini-»,
»tylli»-, »vapööri»-, »gazi»- ja »tarlataani»-kankaita, sillä
silkkikankaat kuuluivat yksinomaan naineiden naisten oikeuksiin.
Yksinkertaisemmat puvut olivat korkeakauluksisia, mutta hienommat
sitävastoin kaarroskaulaisia, kuitenkin vain niin, että suurin osa
povesta jäi jonkunlaisen kaulareunustimen tahi hienopalttinaisen,
korko-ompelulla kirjaillun, niinsanotun »kainoushunnun», rintaliinan
peittoon. Sillä jos naiset olisivat paljastaneet niin avoimesti povensa
ja selkänsä kuin nyt, olisi se loukannut senaikuisia esteettisiä
tunteita. Tanssiaispukujen hihat olivat pienen pienet ja lyhyet,
pikkuiset puuhkat vain olkapäillä, päättyen pitsireunustoihin, mutta
arkipuvuissa sitävastoin käytettiin suuria ja väljiä hihoja, ylhäältä
olkapäiden puolelta avaroiksi pulloitettuja kuin ilmaa täynnä olevat
pallot, kaventuen käsivarren mukaan alaspäin kunnes kalvosten kohdalla
tiukasti puristuivat ihoa myöten. Vyötäisten kohdalla tuli naisten puvun
olla tiiviisti ruumiinmukainen ja niin tiukasti nyöritetty kuin vain
suinkin mahdollista oli. Liivi napitettiin tahi vyötettiin kiini
takapuolelta ja etupuolella koristi sitä kapea, pitkälti alaspäin
ulottuva pitsi. Jotta tämä suurimerkityksinen liivilaitos olisi kyllin
jäykkä ja ryhdikäs, oli sen etupuolelle asetettu teräslastat ja sen
sivuihin neulottu kiini monta »luuta».
Hameet olivat sangen avaroita ja väljiä, etupuolelta sileitä, taaksepäin
viljavissa poimuissa ulottuen. Ne saivat ulottua vain nilkkaan asti,
sillä siihen aikaan ei käytetty laahustimia keräilemässä pölyä
lattioilta. Joskus oli hameisiin kiinnitetty rivi leveitä lenkuttimia,
niin kutsuttuja »volangeja» tahi sitten muunlaisia reunustimia; joskus
oli tuollaisia useampiakin, kapeampia, toinen toisensa alapuolella.
Nuorten naisten keveään, vilpoiseen tanssiaispukuun kuului usein
erityinen »tuunikka» tahi lyhyempi päällyshame ja oli puku sirosti
kukkavihkosilla, kukkais- ja lehtikiehkuroilla tai hetuloilla ja
nauharuusukkeilla reunustettu. Myöskin oli tapana tanssiaispukuja
koristaa pitkillä ja leveillä silkkinauhoilla, jotka toiselta kupeelta
riippuivat alas.
Vannehameen, krinoliinin aika ei vielä ollut, sillä se tuli käytäntöön
vasta 1852 keisarinna Eugenien alotteesta. Jotta tuollainen väljä ja
laaja hame saataisiin oikein leveäksi, käytettiin monta alushametta,
alimmaisena ensin yksi volangeilla varustettu niin sanoakseni
pönkkähame, jonka päälle sitten pantiin monen monta yhä hienompaa ja
kevyempää hametta, niin että niiden pitsireunat vilkkuivat valssin
vinhassa viuhkeessa.
Tanssiaisissa oli neitosilla jalassaan hyvin matalat valkoiset
silkkikengät, jotka sidottiin kiini jalkaterän yli ristiin kulkevilla
nauhoilla. Ja silkkisukat olivat hienon hienot, usein miltei
harsomaiset.
Tullessaan tanssiaisiin ja lähtiessään pois oli naisilla siihen aikaan
tapana kantaa kaulassaan joko mustaa tai sopulinnahkaista ruskeaa
puuhkaa tahi taas hartioillaan mitä hienointa, oikeaa turkkilaista
sjaalia. Toiset käyttivät myöskin valkoisesta tahi vaaleanpunaisesta
silkistä tehtyä ja joutsenen untuvilla reunustettua »tanssiaislevättiä».
Vanhemmilla naisilla oli tavallisesti hartioillaan pitkä sopulin- tai
kärpännahkainen »peleriini», kaulakappa, jollaisia siihen aikaan
yleisesti käytettiin.
Tanssiaispukuun kuului vielä puolipitkät valkoiset hansikkaat. Kotona ja
vierailulla ollessa käytettiin sitävastoin usein mustia, harsomaisesti
reijitettyjä, silkkisiä puolikäsineitä, jotka eivät sormia peittäneet,
vaan taittuivat rystysten kohdalla jättäen sormet työtouhuun vapaiksi.
Nuoret naiset eivät siihen aikaan juuri koskaan käyttäneet minkäänlaisia
koristeita, sillä sitä ei olisi pidetty hyvään sävyyn ja käytöstapaan
oikein kuuluvana. Ajateltiin, että nuoruus jo itsessään oli kyllin
kaunis koristus. Mutta rouvat sensijaan somistivat kaulansa paksulla
kultakäädyllä korusolkineen tahi sitoivat kaulaansa milloin helmistä,
ruusukivistä, milloin kranaateista ja ametisteista punotun
kaulakoristeen. Jalokivet olivat vielä siihen aikaan miltei
tuntemattomia ylellisyystavaroita maassamme; ainoastaan joillakuilla
rikkaimmilla oli muutamia todellisia timanttikoristeita. Korvarenkaita
käytettiin aivan yleiseen, tavallisesti hyvin pieniä ja lyhyviä, mutta
tanssiaistilaisuuksissa kuitenkin erikoisia, pitkiä, suuria ja
riippuvia. -- Rannerenkaat ja sormukset olivat käytännössä silloin
niinkuin nytkin. Ja viuhkat, milloin pitsistä, milloin norsunluusta tai
monen monista liuskareista tehdyt, olivat kerrassaan välttämättömät.
Kasvavilla tyttösillä oli lyhyet hameet, joiden alta valkoiset ja leveät
pöksynlahkeet, jalkaterän seutuvilla pitsireunustimeen päättyen tai
muuten välipitseillä koristettuina, pistivät esiin peittäen koko jalan
ala-osan. Hiukset valuivat joko yhtenä tai kahtena tanakkana palmikkona
alas pitkin selkää ja palmikkojen nenissä liehuivat pitkät värilliset
nauharuusukkeet.
Mutta kuinka voisikaan kuvailla jotakin niin ylen ihmeellistä vehettä
kuin senaikuiset naisten hatut? -- Ne olivat suuria ja törröttivät
päässä kuin jonkunlainen kuomikatos. Hattujen pukemiskuosi vaihteli
alituisesti ja mitä suurinta ja tarkinta huolta pidettiin juuri tästä
tärkeästä asianhaarasta. Milloin koristettiin hattuja sitomalla niihin
ulkopuolelle valtavia höyhentöyhtökimppuja, nauhoja tahi kukkia, milloin
näki taas hattukatoksen alla kokonaisen kukkaissaran täynnä mitä
erilaisimpia koristekukkia. Kesäisin käyttivät nuoret naiset olkisia
»paimenhattuja» pitkine liehuvine nauhoineen, tahi myöskin jostain
ohuesta kankaasta tehtyjä niin sanottuja »variksenpelättihattuja»
suojatakseen mitä parhaiten kasvonsa päivettymistä kylväviltä kirkkailta
auringonsäteiltä. Talvipakkasessa ja matkoilla käytettiin samantapaista
päähinettä, mustasta silkkikankaasta tehtyä ja pumpulivanulla täytettyä
n. s. »bahyttiä».
Päällysvaatteenaan käyttivät rouvasihmiset ketunnahkaturkkeja, joissa
oli sopulinnahkakaulus ja vielä sen lisäksi erityinen hartioilla
riippuva pitkä pääpussi, niin kutsuttu »kapusongi». Tällaiset
viittaturkit tehtiin usein heleänloistavasta, värillisestä tahi
suurikukkaisesta kankaasta. Nuoret naiset käyttivät
talvipäällysvaatteenaan taas aivan ruumiinmukaista, pitkää liivitakkia,
jota tavallisesti sanottiin »krespiiniksi». Se oli tehty vaaleasta,
yksivärisestä silkkikankaasta ja reunustettu joko turkiksilla tahi
joutsenen untuvilla -- kaikinpuolin sangen pukeva ja sievä puku -- ja
kuului tähän talvipukuun vielä sanomattoman suuri krimin-, sopulin-tai
kärpännahkainen käsipuuhka. Kesäsin käytettiin niinsanottua »burnusta»,
väljää, hieman lyhempää ja aivan ohuesta kankaasta tehtyä kaaputakkia.
Kun talvella oli lunta vankasti ja usein tiukka pakkanen, vedettiin
jalkoihin, suojaksi kylmää vastaan, nahkavuoriset »lapikkaat» tai
päällyskengät, joiden varret napitettiin sivulta kiini aina sääreen
asti. -- Kun nuoret naiset läksivät tanssiaisista kotiin, syntyi nuorten
herrain kesken kiivas kilpailu siitä kenelle suosion päivä paistaisi ja
koittaisi ihana onni saada auttaa noita »lapikkaita» jalkoihin
napitettaessa -- pyrkimys, jota asianomaiset mammat usein tahtoivat
jouduttaida estämään.
Kun senaikuisista puvuista on puhe, ei voi millään muotoa unohtaa
mainitsematta välttämättömästi asiaan kuuluvia käsilaukkuja. Naisilla
oli näet aina mukana vierailulla käydessään ja iltaseuroissa istuessaan
pieni erityisessä ketjussaan kupeella riippuva, paljeteilla
koristellusta sametista tehty laukkunen, jossa he kulettivat
välttämättömät ompelu- ja kutomistarpeensa ja muut käsityövehkeensä,
voidakseen niitä illan kuluessa näperrellä. Jos jollakin ei ollut
tuollaista laukkua, toi hän mukanaan samaa tarkoitusta varten pienen,
siron ompelulippaan.
XX.
SANOMALEHDET JA POSTI.
Sanomalehtien lukemiseen ei siihen aikaan totisesti yleisön tarvinnut
paljon aikaansa uhrata, sillä lehtiä oli vähän ja ne olivat ylen pieniä.
Sanomalehdet ladottiin tölsköillä kirjaimilla ja painettiin karkealle
mutta samalla sangen kestävälle paperille; ne olivat tavallisen
kirjoitusarkin kokoisia ja kaksipalstaisia. Tilaajia oli jotakuinkin
vähän. Tuhannen kappaleen painosta pidettiin 1840-luvulla jo sangen
korkeana.
Sanomalehtiä ei siihen aikaan kannettu kotiin niinkuin nyt, jolloin me
ne omasta kirjelaatikostamme voimme siepata lukeaksemme niitä aamukahvia
juodessamme, vaan täytyi silloin joko itse tahi lähetin noutaa lehti
päivällisen tienoissa kirjakaupasta, jossa se tilaajan käteen
kurotettiin erityisesti sitä varten ikkunaan tehdystä luukusta, kun
lehden ottaja ensin oli antanut yhden numeron tilaussetelistään
kuitiksi. Jos sitten jonkunlainen viivytys oli lehteä tavannut joko
painoasiamiehen taholta tai muun esteen sattuessa, sai siinä kirjakaupan
edustalla seista tuskastumiseen asti odottelemassa likistyneenä
matamien, pikenttipalvelijain ja vahtimestarien sekaan, jotka lehden
hakuun nekin olivat tulleet ja joiden napiseva joukko yhä vain kasvoi
niin että usein koko jalkakäytävä siten sulkeutui. Tällaiset
alkuperäiset olot kestivät aina 1860-luvulle asti, jolloin vasta
sanomalehden kantajia alettiin käyttää.
Syynä sanomalehdistön vähäpätöiseen asemaan maassamme lienee kolme
rinnakkaista ja toisiinsa kuuluvaa olosuhdeseikkaa: ensiksi yleisön
valtiollinen välinpitämättömyys sekä siitä, mitä yleensä maailmassa
tapahtui, että myöskin ja vielä suuremmassa määrässä omista sisäisistä
oloistamme, toiseksi se seikka, ettei sanomalehdissä ollut sellaista
lukemista, joka olisi herättänyt mitään suurempaa mielenkiintoa
yleisössä, ja kolmanneksi silloin aivan yleensä vallinnut taipumus ja
halu lukea kirjoja, joka puolestaan lievensi sanomalehtien tarvetta.
Senaikuisissa sanomalehdissä ei nähty koskaan esim. sitä, jota
sanomalehdistä nykyään ei taas milloinkaan saa puuttua, nimittäin
»johtavaa kirjoitusta», jossa käsitellään jotain päivän tärkeää
kysymystä tahi vireille herännyttä joko koko maata tai sitte kaupunkia
koskevaa asiaa. Kaikenlaisista sellaisista seikoista, kuten
kieliasiasta, työväenkysymyksestä, naisasiasta, terveydenhoito-,
kansakoulu-, raittius-, rautatie- ja kunnalliskysymyksistä sekä
hallituksen toimenpiteistä j. n. e., joista nykyään sanomalehdet
sisältävät palstamäärin kirjoituksia ja selostuksia, ei siihen aikaan
lehdissä jälkeäkään näkynyt. Noina virkavaltaisina aikoina pidettiin
liian suulaana ja julkeana ottaa julkisen keskustelun alaiseksi
sellaisia asioita, joita ainoastaan vallanpitäjöillä oli oikeus
arvostella. Heräämisen, voimakkaasti valveutuneen kansallistunnon aika
ei ollut vielä tullut. Tuntui ja näytti kuin sisäisiä olojamme valaiseva
kyntteli olisi sammutettu; ei pieninkään valonsäde saanut välkähtää
esiin ja valaista niitä.
Silloin oli sopuisan ja hyvänahkaisen sanomalehtikirjailun aika, jolloin
ei lehdissä kynäkiistoja eikä otteluja näkynyt, jolloin ei tahdottu
turhanpäiten levittää levottomuutta ihmisten mieliin eikä yllyttää
veljeä veljeään vastaan. Tahdottiin elää tyynessä rauhassa. »Schlafen
Sie wohl!» Nukkukaa hyvin! sanoi kreivi Berg vielä paljon myöhempänä
aikana meistä.
Samallainen sisällyksettömyys oli vallalla ulkopolitiikkaankin nähden.
Ei ollut silloin vielä sähkösanomalaitosta, eikä edes rautateitäkään.
Entäs sitten posti! Se ei ollut tottatosiaankaan suuri, vaan mahtui
yhteen matkalaukkuun ja saapui ainoastaan kaksi kertaa viikossa ajaa
köryytellen kärryillä Pietarista ja tuoden uutisia ulkomailta. Silloin
sai tietää, että Marokon sulttaani oli kuollut kolmisen kuukautta sitten
tahi että joku presidentti Guatemalassa oli viime vuonna syössyt
presidentin istuimelta toisen, tahi että Kiinan keisari oli mennyt
naimisiin ynnä muuta samanlaista ja yhtä mieltäkiinnittävää, joka kaikki
oli kuitenkin niin vanhaa, ett'ei sillä ollut edes uutuuden viehätystä.
Ei tälläkään alalla milloinkaan minkäänlaista selostusta valtiollisesta
asemasta. Mutta sensijaan komeili usein parhaimmalla paikalla
sanomalehdessä kuvaus muurahaisten elämästä, teeviljelyksestä Sumatran
saarella tahi jaappanilaisista häistä ja muista yhtä
mieltäkiinnittävistä kuin yleishyödyllisistäkin aineista.
Kotimaisia virkanimitysuutisia, jotka olivat aina ylen rakkaita puhe- ja
kielimisaiheita, ei saatu julaista ennenkuin ne oli ensin julaistu
Virallisessa lehdessä, johon niitä taas ei otettu ennenkun asianomainen
oli valtakirjansa lunastanut -- siis silloinkun jo kaikki asian
tiesivät. Yksityisiä henkilöitä koskevista asioista ei koskaan mainittu
mitään, sillä sellaisen kertomisen sanomalehdessä katsottiin sotivan
kerrassaan kaikkea sopivaisuutta vastaan. Ei kerrottu edes eteväin ja
huomattavain miesten kuolemantapauksistakaan, vielä vähemmän julaistiin
mitään muistosanoja heistä. Kynäkiistat, riitakirjoitukset olivat
milt'ei tuntemattomia. Ilmoituksia oli hyvin vähän, supistuen nekin vain
sellaisiin kuin esim. »huone vuokrattavana», »kadonnut», »löydetty»
j. n. e. Teaatteri ei julaissut ilmoituksiaan sanomalehdissä, vaan
lähetti erityiset ilmoituslehdet suoraan koteihin. Maistraatin ja
poliisikamarin käskyt ja päätökset, huutokaupat ja sensemmoiset seikat
saatettiin yleisön tietoon siten että kaupunginpalvelija kulki ympäri
kaupunkia rumpalin seuraamana ja luki julki tiedonannot katujen kulmissa
kansanjoukoille, jotka rumpali tarmokkain päryytyksin kokosi
ympärilleen, enimmäkseen uteliasta ja toimetonta roskaväkeä. Myymälät,
tehtaat ja käsityöläiset eivät myöskään sanomalehdissä ilmoitelleet,
sillä he tiesivät hyvin, että ostajat ilman sitäkin löysivät tien heidän
luokseen, eikä silloin vielä tunnettu lausetta: ilmoittamisen kautta käy
tie rikkauteen. Rikosasiat, varkaudet ja muut sellaiset seikat jätettiin
tahallaan mainitsematta j. n. e.
Mitäpä sitten silloiset sanomalehdet sisälsivät?
Helsingissä ilmestyi siihen aikaan kolme tuollaista lehteä.