täynnä ja majaili siellä melkein poikkeuksetta vakinaiset,
säännöllisesti vuosittain uudelleen saapuvat päävieraat. Sillä isäni oli
kerta kaikkiaan pyytänyt useita sukulaisiaan, etupäässä ruotsalaisia, ja
myöskin joitakuita ystäviään käymään aina kesillä Björkbodassa hänen
luonaan ja oli sitten kerrassaan pahalla tuulella joll'eivät pyydetyt
käyttäneet tarjottua vieraanvaraisuutta hyväkseen. Niinpä kokoontuikin
Björkbodaan lyhyiden, pian häipyvien kesäkuukausien aikana aina paljon
väkeä, isäni yhdenikäisiä ja läheisiä ystäviä ja myöskin paljon nuorta
polvea. Vaikkapa silloisen ajan tavan mukaan kävikin hyvin päinsä
sijoittaa jopa kolmekin henkeä samaan huoneeseen, karttui joukkoa
kuitenkin siksi paljon, että kavaljeerihuoneusto monine huoneineen
hät'hätää riitti tarpeeseen.
Paitsi pitempiaikaisia vieraita saapui tervehtijöitä Turusta tahi
läheisiltä maaseuduilta sangen usein, tosin vain muutamiksi päiviksi. He
tulivat tavallisesti omilla hevosiltaan ja oli heillä usein mukanaan
vielä palvelija ja kamarineitsyt, seikka, joka joskus saattoi äitini
mitä arveluttavimpaan asemaan, sillä ei ollut aina ensinkään helppoa
mukavasti sijoitella moisia vaatelijaita ja isoisia palvelijoita.
Luulisipa helposti, että tuollainen suuri ja vieraita täynnä tulvehtiva
talous olisi joll'ei nyt aivan perikatoon johtava niin ainakin sangen
kallis ja kuluttava. Niin ei asianlaita kuitenkaan ollut, sillä koko
taloudenhoito oli senmukaan laskettu ja järjestetty. Navetasta, jossa
elätettiin 30 lehmää, saatiin yllinkyllin maitoa, voita ja
juottovasikoita; suuri puutarha tuotti kaikenlaisia ruokatarpeita
enemmän kuin saatiin menemäänkään; laajoilta kalavesiltä saaristossa
kannettiin kaloja kaikenlajisia aivan ylenmääräisesti ja metsänvartijat
hankkivat metsänriistaa kaikkina aikoina ympäri vuoden kuinka paljon
tahansa, sillä minkäänlaista laillista rauhoitusaikaa ei vielä silloin
ollut säädetty. Kaiken tämän lisäksi saatiin vielä veroerät monista
päätilaan kuuluvista alustalaistaloista. Niinpä ostettavana olikin vain
maustetavarat ja viinit. Äitini oli näet usein mitä pahimmassa pulassa
kun ei oikein tiennyt miten käyttäisi kaikki »hyvyydet», mitä hänen
talousaittaansa eri tahoilta virtaili. Ei näet tultu ajatelleeksikaan
lähettää joku osa kaikesta tästä yltäkylläisyydestä yhdeksän penikulman
päässä sijaitsevaan kaupunkiin myytäväksi, eikä tällainen tapa kuulunut
taloussuunnitelmaankaan. »Ei sitä senvertaista rikenettä kannata
lähettää», oli tapana siihen aikaan sanoa. Rautaa vain myötiin, kaikki
muu oli yksinomaan omaa taloa, keittiötä ja vallasväkeä varten.
Olen nykypäivinä ollut maatiloilla, joissa tuskin hituistakaan parsaa
tai edes muutamia hyötymansikoita hennotaan suoda talonväen tarpeiksi,
sillä sellaiset tuotteet »pitää lähettää kaupunkiin», ja joissa jokainen
maitopisarakin merkitään kirjoihin ja lasketaan arvonsa mukaan. Mutta
sensijaan kuljettaa päivittäin kaupungissa ajava »maitokuski» sieltä
mukanaan kaikenlaisia, puhtaalla rahalla ostettuja tarpeita, kuten
leipää, lihaa ja muuta sellaista, jota erittäin hyvin pitäisi voida
omissa kotioloissakin hankkia talon tarpeiksi, ja jos kysyy miksi noin
tehdään, vastataan »ettei sen vertaisen tähden kotona kannata». Siinä
entisen ja nykyisen taloudenhoidon eroitus -- niin ovat ajat, elintavat
ja käsityskanta muuttuneet.
Suurta hupia maalaisoloissa tuotti posti, jota aina mielenkiinnolla
odotettiin. Se saapui silloin vain kaksi kertaa viikossa. Lähin
postikonttori oli Karjalla, kahdeksan penikulman päässä Björkbodasta;
sieltä kuljetettiin erityinen irtonaislaukku Perniön majataloon, josta
neljän penikulman taipaleen takaa tehtaan postinkuljettaja toi sen
sitten meille. Tavallisesti alettiin postia odottaa jo kello 6 aikaan
iltapäivällä ja tultiin kärsimättömiksi jollei se silloin tullut. Ja kun
aisakello vihoviimein kuului vasaramäeltä, silloin kaikki remahtivat
iloiseen huutoon: »posti tulee!» ja innokkaasti avattiin sitten
postilaukku. Harvoin sieltä löytyi kirjeitä meille nuorisolle --
sellainenkin sattuma kuvaamattomaksi riemuksi kuitenkin joskus sattui --
mutta sitä useampia oli kirjeitä isälleni ja useita sanomalehtiä,
myöskin ruotsalaisia ja muita ulkomaalaisia. Niihin käytiin innokkaasti
käsiksi, vaikkakin ne kaikki itseasiassa siihen aikaan olivat sangen
sisällyksettömiä. Kuitenkin löytyi niistä aina jotain mielenkiintoa
herättävää uutta, ja joll'ei muuta niin ainakin »Helsingfors
Tidningar»-lehdessä Välskärin kertomusten jatko, joka siihen aikaan oli
omiaan pitämään jokaista lukijaa laukeamattomassa jännityksessä.
Joskus sattui posti viipymään tavallista kauemmin ja silloin kohosi
kärsimättömyys odottajissa siksi korkealle, että lähdettiin postia
vastaan. Kärsivällisesti istuttiin sitten jollekin ojan penkereelle
odottelemaan, ja kun se vihdoinkin tuli, avattiin laukku mukaan otetulla
avaimella kiihkeästi ja silmäiltiin takasintullessa päällisinpuolin
sanomalehden pääsisältö.
Isälläni oli laaja kirjevaihto, johon häneltä kului hyväsestään aikaa.
Sillä paitsi tavallisia asioimiskirjeitä oli eteviä henkilöitä
Helsingissä, Pietarissa ja Ruotsissa hänen »kirjeenvaihtajinaan». Kun
sanomalehdet eivät siihen aikaan julaisseet, eivätkä saaneetkaan
julaista minkäänlaisia selostuksia tahi lausuntoja poliittisista ja
yhteiskunnallisista asioista, niin oli sensijaan vanhemmilla herroilla
tapana, huvitettuja ja alkuunpanevassa asemassakin kun olivat, mitä
tulee sisä- ja ulkopolitiikkaan, vaihtaa keskenään mielipiteitä päivän
tärkeimmissä kysymyksissä, jonka kautta isänikin, vaikka maalla asuva
olikin, pysyi suuren maailman tapausten tasalla.
Kertomani posti oli siihen aikaan ainoa Kemiössä. Jos joillakin
pitäjäläisillä oli kirjeitä toimitettavana, täytyi heidän lähettää
erityinen lähetti tuomaan ne ensin Björkbodaan ja pyytämään, että ne
saisi kulkea tehtaan irtonaislaukussa eteenpäin. Ja nyt on samassa
pitäjässä kokonaista kolme postitoimistoa ja neljä pysäkkiä, joissa
kaikissa posti käy säännöllisesti joka päivä.
Björkbodassa oli elämä kesän pitkän vaihteleva ja hilpeä, kiitos
vierasjoukolle ja nuorisoparvelle. Siellä oli vallalla sama iloinen,
huoleton henki kuin kaupungissakin, mutta täällä kesän vihreässä
ihanuudessa ja vapaan luonnon helmassa se voi yhä enemmän kehittyä ja
ilmetä. Huveja ja huvituksia mitä erilaisimpia vaihteli alituisesti.
Muistan vielä lapsuusvuosiltani kuinka miltei joka päivä toimeenpantiin
huvituksia ja kaikenlaisia tilaisuuksia. Milloin tehtiin huviretkeily
johonkin saareen saaristossa, milloin taas mentiin joukolla äyriäisiä
pyydystämään; milloin purjehdittiin merelle jollakin tehtaan jaalalla,
milloin taas esitettiin joku näytelmä tahi toimeenpantiin pukuesityksiä
ja kuvaelmia puistossa. Erittäinkin jos vanha mummo vain sattui
oleskelemaan silloin siellä, sillä hänen kekseliäisyytensä kaikessa
tällaisessa oli loppumaton.
Joskus lähdettiin vierailulle jonkun naapurin luo, sillä sellaisia
paikkoja, joskin kolmen penikulman päässä, oli kuitenkin vielä silloin
oman pitäjän rajojen sisässä. Hevosista ja ajopeleistä ei siihen aikaan
erittäin suurta lukua pidetty; otettiin mitä oli, ja mitä käytettävänä
taas oli, sen täytyi kelvata. Niinpä vanhat vesikauhan muotoiset,
keltaisiksi maalatut vaunutkin, joissa oli C kirjaimen muotoiset
alusjoustimet, täytyi joskus tiukan tarpeen hetkellä vetää esille
käytettäviksi.
Lähin naapurimme oli Runebergin runossaan laulama eversti von Konow,
joka asui luonnonihanassa Västanvikissa. »Hänen korpraalistaan» ei
merkkiäkään näkynyt, ehkäpä häntä ei koskaan ole ollutkaan, ei ainakaan
tiedetty häntä tiedustella, mutta tuo pitkä, laiha ja alinomaa kiroileva
ukko Konow, jonka ylähuulta koristi paksu kerros kotona viljeltyä ja
kotona valmistettua nuuskaa, hänet näen vieläkin ilmielävänä edessäni.
Hänen kiroilemisestaan ja alituisesti uudistuvista »perhanan
perhanoistaan» ei niin paljon välitetty kuin hänen jutuistaan, joita hän
kertoi täysissä tosissaan ja vaatien että ne täytyi jokaisen uskoa,
lopettaen tavallisesti kaskunsa: »piru minut periköön jos tässä seison
ja valehtelen.» Hänen juttunsa olivat jonkun verran samaa lajia kuin
»Kulkurinissen» »Vermlantilaisissa» ja häneen verrattuna olisi itse
autuas Münchausen seisonut kuin niistetty koulupoika. Kun oli käyty
vierailulla Västanvikissa oli monta päivää senjälkeen hauskaa, sillä
Konowin jutuista riitti kylliksi puheenaihetta. Muuten oli hän kaikissa
suhteissa täydellinen originaali, eristapainen äijä.
Niillä seuduilla oli monta muutakin, suurempaa ja pienempää
herraskartanoa, joissa kaikissa siihen aikaan asui todelliseen
säätyläisluokkaan kuuluvia perheitä, ja myöskin niihin kokoontui
kesäisin vieraita ja nuorta väkeä. Kesän kuluessa olikin tapana käydä
vierailulla ainakin yhden kerran jokaisessa naapurissa ja tultiin
silloin vieraisille tavallisesti iltapäivällä ja lähdettiin kotimatkalle
iltasella illallisaterian jälkeen.
Nykyjään puhutaan niin usein entisaikaisesta yksinkertaisuudesta ja
kohtuullisuudesta tuollaisissa kodeissa maalla. Kummallinen puhetapa!
Kaikki tuollaiset kodit olivat näet niin pitkälle kuin suinkin muistan
sisustetut ajan kuosin ja vaatimusten mukaisesti, usein sangen
kalliistikin, enimmäkseen vankoilla mahonkihuonekaluilla, ja jollei
sellaisia ollut, niin vallitsi kodeissa kuitenkin siisteyden ja
kodikkuuden sievyys ja hienous, jota tottatosiaan ei nykyjään kaikkialla
tapaa. Vierailulle tultua kestittiin tulijoita aina ensin kahvilla
tuoreine pikkuleipineen; sitten tarjottiin teevettä ja ennenkuin pois
lähdettiin syötiin illallinen, joka oli omiaan todistamaan emännän
suurta nerokkuutta ja toimeliaisuutta kuin myöskin ruokasäiliöiden
erinomaista »sisällysrikkautta», seikka, joka ei olekaan mikään helppo
juttu pienellä maatilalla kaukaisella maaseudulla.
Kuinka suuri säätyläisluokka siihen aikaan pitäjässä oli, olin
tilaisuudessa kerran näkemään, kun eräänä sunnuntai-iltapäivänä menimme
Kemiön pappilaan tavanmukaiselle vierailullemme. Sinne kokoontui
mainittuna iltana noin sata henkeä, sattumaltako aivan vaiko sitten
jostakin erityisestä syystä, sitä en enää muista. Leppeäluonteinen, aina
iloinen rovasti Hirn otti silloin esille viulunsa, jota hän käsittelikin
sangen taitavasti, viritti vireän tanssisäveleen ja niin kului ilta
iloisesti ja rattoisasti.
Myöskin talvisaikaan, varsinkin uutenavuonna, jos vain keli ja ilma oli
suotuisa, oli tapana käydä vierailulla naapureissa, ja silloin
jäätiinkin tavallisesti yöksi taloon. Samalla saapui muitakin vieraita,
seura kasvoi ja niin pujahdettiin sitten seuraavana päivänä vielä
johonkin toiseen paikkaan kun kuitenkin ensin oli annettu sinne tulosta
edeltäpäin tieto. Tällaiset vierailumatkat olivat hauskoja retkiä, kun
pitkässä jonossa, kulkusten somasti kilkattaessa, nauraen ja leikkiä
laskien kiidettiin hevosilla huurteisten, kimaltelevain metsien halki,
yli lumipeitteisten, häikäisevän valkoisten lakeuksien lumen jalaksien
alla naristessa. Hauskaa retkeilyä ympäri pitäjän kesti usein monta
päivää ja oli matka aina mitä hauskin ja hilpein.
Björkbodaan saapuivat pitäjäläiset tavallisesti Aukustinpäivänä,
tammikuun 7:nä, isäni nimipäivänä, tehden silloin uudenvuoden- ja
onnitteluvierailunsa. Tämä oli juurtunut tavaksi jo vanhastaan ja oli
äitini aina silloin valmis ottamaan vierailut vastaan. Mutta sattuipa
kerran, että tämän määrätyn päivän aamulla puhkesi niin hirvittävä
pyryilma, että harvoin sellaista nähdään. Tuiskulumi kasaantui
miehenkorkuisiksi kinoksiksi ja tukkesi aidat ja veräjät niin että vain
hieman aidanseipäiden neniä pilkisti kinoksista esiin. Oli luonnollista
ja päivänselvää, ettei kukaan »tällaisessa jumalan-ilmassa» voinut
lähteä ulos, eikä meilläkään näinollen odotettu sinä päivänä vieraita.
Ilta kului senvuoksi hiljalleen kaikessa rauhassa ja kello läheni jo
yhdeksää kun yht'äkkiä, aivan odottamatta kuultiin kulkusten heläjävän
portaiden edessä, ja pari todellista lumiukkoa kompuroi eteiseen. Tuskin
olivat he ennättäneet pudistella lumipaljouden pois turkeistaan kun
jälleen kulkusten kilinä kuului ja yhä uusia vieraita tulvaili sisään,
ja niin yhä jatkuvasti kunnes tuossa kello 10 aikaan kaikki
tavanmukaiset vieraat jo olivat koolla. Nuo ihmisparat olivat jo hyvissä
ajoin päivällä lähteneet kodeistaan taipaleelle, mutta vain askel
askeleelta olivat he voineet raivata itselleen ajotietä, kaatuen
vähäväliä ja kokien monenlaisia pieniä seikkailuja, jopa joutuen
toisinaan kerrassaan epätoivoisiksi perille pääsemisestään.
Kun he sitten vihoviimein vilustuneina, nälkäisinä ja läpiväsyneinä koko
päivän kestäneiden vaivojen ja vastuksien jälkeen pääsivät
määräpaikkaansa, tuntui heistä lämmin sitäkin herttaisemmalta ja
teevesi, punssi sekä illallisruoka maistui kerrassaan oivalliselta.
Mieliala muodostuikin pian hilpeäksi ja iloiseksi. »Pikenttipalvelija»
Björkqvist'in joka sangen auttavasti osasi puhallella klarinettia,
täytyi ottaa pelinsä käsille ja luirahuttaa valssi, jota sitten
tanssittiin riemuin ja mielihyvin ja joka oli omiaan pehmittämään
jäykistyneet jäsenet entiselleen. Valmistelematta toimeenpantu tanssi
kesti myöhään yöhön. Mutta äitirukka, joka ei ollut ensinkään
valmistautunut vastaanottamaan näin suurta yövierasjoukkoa, joutui
pahempaan kuin pulaan mihin hän sijoittelisi kaikki odottamatta tulleet
vieraat. Vaan hän keksi kuitenkin keinot ja viimein sai kukin oman
vuoteen käytettäväkseen, -- vaikea pula sai korvata ja pyytää anteeksi
puutteellisuudet. Lumipyry ja tuisku kesti koko yön niin että vieraat
vasta kahden päivän perästä, sittenkun tiet ja veräjät oli saatu edes
jonkunverran lapioiduiksi ja avatuiksi, voivat lähteä paluumatkalle.
Tällaiset pienet seikkailut kirkastavat ja ikäänkuin kuvittavat
maalaiselämää.
Useimmat pienistä herrastaloista, joissa ennenvanhaan vaatimattomat,
mutta kuitenkin hyvät perheet hauskasti elostivat, ovat sittemmin
tulleet myödyiksi ja joutuneet talonpoikaiskäsiin ja niiden entiset
asukkaat ovat hajaantuneet eri haaroille. Suuremmista kartanoista taas
on moni joutunut kuitenkin nurjemman kohtalon alaiseksi. Pirstottuina ja
lohkottuina eri maa-alueiksi ja säälimättömien metsänhaaskaajain
hävittäminä, jotka eivät huomispäivää ajattele, ovat ne vihdoin
joutuneet joidenkuiden enemmän tai vähemmän keinottelevain
osakeyhtiöiden haltuun, joiden tilapäisillä isännöitsijöillä ei voi olla
samaa harrastusta, kunnioittavaa lempeyttä ja huolenpitoa niitä kohtaan
kuin niillä, jotka polvesta polveen ovat asuneet, viljelleet ja
rakastaneet isiltä perittyä turvetta. Mutta niin paljon ovat ajat
muuttuneet, että maatilat nyt vaihtelevat omistajaa kuin jos olisivat
vain seteleitä taskukirjassa. Maata omistava säätyläisluokka maassamme
häviää häviämistään yhä enemmän.
Emännän huolet ja velvollisuudet suuremmalla maatilalla siihen aikaan
olivat sangen raskaat, moninaiset ja laajat. Sillä ei siinä kyllin, että
hänen aikaansa suuressa määrässä kului talon »kunnian ylläpidossa» ja
seurustellessa monen monien talossa käypäin vieraiden kanssa, hänen
hartioillaan oli sitäpaitsi koko vastuunalaisuus ja huolehtiminen
sisäisestä taloudenhoidosta, johon isäni ei vähimmässäkään määrässä
ottanut osaa. Ja siinä sitä kysyttiinkin taitoa ja tottumusta mitä
suurimmassa määrässä samoinkuin suurta ajattelevaisuuttakin, jotta ne
moninaiset, erilaatuiset tuotteet, joita talosta voitiin saada, tulivat
kaikki oikeissa ajoin hankituiksi, talteen korjatuiksi ja käytetyiksi,
sillä kuuluihan sisäiseen talouteen saada talo niin hyvin varustetuksi
kaikenlaisilla tarpeilla kuin suinkin, samalla kun oli vältettävä niin
paljon kuin mahdollista kaikkia rahallisia menoja. Mutta ennen kaikkea
täytyi hänen kohdistaa huolenpitonsa kaiken sen varaston kokoamiseen,
jota tarvittiin pitkän talvikauden aikana pääkaupungissa. Täytyy
kuitenkin tunnustaa, että hänellä näissä puuhissa oli apuna lukuisa
palveluskunta, jonka hän itse oli opettanut, nöyriä ja tehtävissään
taitavia palvelijoita kaikki.
Suuri osa kesää kului tällaisiin tehtäviin. Milloin oli yksi, milloin
toinen marjalaji kypsynyt ja siten valmis mehuksi tai hilloksi
keitettäväksi, milloin taas tuli panna vihanneksia säilöön tahi
kuivamaan. Monen monista mehiläispesistä, joita oli sekä tehtaalla että
ulkotiloilla, saatiin hunajakakkuja ja oma hunaja saikin täyttää monissa
tarpeissa kallishintaisen sokerin tehtävät; vahasta taas, jonka
tummankeltainen väri poistettiin jonkunlaisen kemiallisen menettelyn
avulla, valettiin lasikaavoissa sangen kauniita kynttilöitä. Kun
verovilloja tuli paljon, kudottiin niistä kotona kangasta, joka
kaupungissa värjäytettiin ja josta sitten tehtaanräätäli ompeli
livré-pukuja kuskille ja palvelijoille ja myöskin päällysnuttuja meille
poikasille. Jalkineemme tehtiin myöskin kotona talon nahoista. Suuret
pellavavarastot, joita taloon tulvi, lajiteltiin tarkasti kolmeen osaan.
Hienoin laji lähetettiin Vadstenaan kudottavaksi damastiliinakankaiksi,
joihin tavallisesti samalla kudottiin vaakuna tahi kirjainmonogrammi
nurkkaan. Välilajista taas kutoi kotona vakituinen, vuoden läpeensä
ahertava kankuri rälliliinakankaita, pyyheliinoja ja lakanoita;
kolmannesta lajista täytyi navettapiikojen niinä hetkinä, joina heillä
oli vapautta ulkotöistään, kutoa lattiamattoja, säkkejä y. m. sellaista.
Suuren, seinässä kiini olevan liinavaatekaapin sisältö, joka oli
muodostunut ja kerääntynyt perheenemännän uutteran huolenpidon kautta,
samoin hopeakalustokaappi, täynnä perittyä kapistusta -- niissä oli
senaikuisen emännän ylpeys ja ilo.
Mutta yhä tiukemmiksi kävivät hänen huolensa ja puuhansa kuta lähemmä
syksyä kesä kului. 1 päivä lokakuuta oli veronmaksupäivä, jolloin
jokaisen päätilaan kuuluvan talon oli tuotava määrätyt luonnontuotteet
päätilalle. Tällöin muistutti talon piha oivallista markkinapaikkaa,
jossa kuorma seisoi kuorman vieressä ja elukkaa oli kaikenlaista. Äitini
käyskenteli pehtoorin kanssa kuormien lomissa, tutkistellen
tuntijasilmällään niiden sisältöä ja joskus moittien ala-arvoista
tavaraa.
Siinä sitä sitten oli tuotteita ja aineita kerrassaan kaikenlaisia,
jyvistä alkaen aina lakaisuluutiin, pärevasuihin, puolukoihin,
omenoihin, kananmuniin ja kananpoikalaumaan asti. Vähän oli tuotu
kutakin lajia itsekustakin talosta, mutta yhteensä niistä karttui
melkoinen tavaranpaljous. Kun ensin oli otettu »päältä pois» kaikki mitä
tulisi antaa kaupunkiväelle, sälytettiin loppuosa aittoihin talon omaa
tarvetta varten, ja tämä loppuosa ei tosiaankaan ollut vähäinen, sillä
minä muistan hyvin kuinka ruoka-aitat täyttyivät niin kukkuroilleen,
että tuskin niihin mitään lisää olisi sopinut.
Kun verot oli kannettu, alkoivat järjestelyt talvea varten.
Syysteurastusta kesti useita päiviä ja kaikki mahdolliset seikat tuli
sen yhteydessä huomioonottaa, makkarat ja veririeskat valmistaa, lihat
ja sianlihat suolata, savustaa j. n. e. Pesusaippuaa ja suopaa oli
niinikään valmistettava. Sitten alkoi suuri kovan arkileivän leipominen
palvelijoita varten, sekä perunajauhojen ja tarkin teko. Mutta enimmän
huvitti minua lapsena ollessani kynttiläin valaminen. Kaikki
teurastuksessa kertynyt tali sulatettiin näet ensin puoleksi vedellä
täytettyyn kupari-astiaan, jossa sitten kotona tehtyjä ja puupuikkoihin
kiinnitettyjä kynttilänsydämiä kastettiin vähäväliä kunnes ne vihdoin
tulivat kyllin paksuiksi kynttilöiksi. Kyllähän tuollaiset kynttilät
räiskyivät ja sähisivät ja niitä täytyi usein »niistää»
kynttiläsaksilla, mutta paitsi tällaisia talikynttilöitä ei siihen
aikaan ollut olemassakaan muunlaisia valaistuskompeita kuin salia ja
vierashuonetta varten vahakynttilöitä ja öljylamput.
Kun kaikki vihdoin monien huolien ja paljon työn perästä oli valmista,
lastattiin varastot ja niiden mukana myöskin halot ja heinät, hevoset ja
lehmät sekä kaikki palkolliset ja muut muuttotavarat pariin jaalaan,
joilla koko lasti kuljetettiin kaupunkiin. Sinne oli perhekin, sitten
kun kaikki oli säännöllisesti ja hyvässä järjestyksessä saatu
lähetetyksi, valmis maanteitse matkustamaan.
SISÄLLYSLUETTELO.
Siv.
XIV. Helsinki nuoruuteni päivinä.................. 5
XV. Minkälaista siihen aikaan oli................ 24
XVI. Asumukset ja niiden kalustus................. 49
XVII. Koti ja seurapiirit.......................... 65
XVIII. Ristiäiset -- häät -- hautajaiset............ 87
XIX. Muoti ja vaateparret......................... 98
XX. Sanomalehdet ja posti........................ 112
XXI. Maalla....................................... 125
End of Project Gutenberg's Muistoja lapsen ja hopeahapsen 2, by Anders Ramsay