suuria tanssiaisia eikä illallisia, vaan jotka kuitenkin halusivat
silloin tällöin nähdä seurapiirinsä kodissaan. Niissä perheissä
toimeenpantiin sensijaan »kahvikekkereitä». Siihen aikaan olivat niin
kutsutut kahviseurat, jotka nyt ovat niin tavallisia, milt'ei joka päivä
aamupäivisin uudistuvia, aivan tuntematon huvitus, sillä se osa päivää
käytettiin silloin aivan toisenlaisiin toimiin. Myöskin näitä
kahvikekkereitä oli kahdenlaisia: suuret kemut, joita pari kertaa
vuodessa, uutena-vuotena ja keväällä vietettiin ja joihin koko
naistuttavapiiri oli kutsuttu, sekä sitten joukko pienempiä kekkereitä,
vähäväliä uudistuvia, joihin vain likeisimmät piirit kokoontuivat.
Tällaiset kekkerit alkoivat jo kello 5 aikaan iltapäivällä, jolloin
tuota höyryävää lempijuomaa, kahvikultaa tarjottiin hopeaisesta kannusta
loppumattomiin ulottuvien hienojen kahvileipien seuraamana. Ja vähäväliä
sitä aina tyrkytettiin pikkuista lisätilkkaa ottamaan. Myöhemmin
tarjoiltiin kaakkuja, hilloja ja muuta sellaista sekä sitten viimeiseksi
teevettä. Kahvikemut loppuivat tavallisesti vasta kello kymmenen
tienoissa illalla.
Kun kahvi oli juotu alkoi keskustelu luistaa yhä joustavammin ja
vilkkaammin tällaisessa seurassa, jonka muodosti yksinomaan naisparvi.
Siinä keskusteltiin odotetun kihlauksen mahdollisuuksista, puheltiin
viimeksi kaupungissa sattuneesta häpeäjutusta, lueteltiin
palvelusneitsyeitten ansioluetteloita j. n. e. sekä kertoeltiin muuten
yleensä kaikki päivän uutiset tarkalleen. Nämä tällaiset kekkerit
korvasivat niin sanoakseni päivän kronikan, jollaista ei senaikuisissa
sisällyksettömissä sanomalehdissä löytynytkään.
Voi sanoa, että siihen aikaan oli Helsingissä niin sanoakseni
erikoisseurapiiri seurapiirin keskuudessa, kerma kerman joukossa, »crême
de la crême», tahi niinkuin New-Yorkissa sanotaan »the 40 uppers», 40
ylintä. Tämä antoikin aiheen ranskalaiselle kirjailijalle Léouzon le
Duc'ille kuvauksessaan Suomesta kutsua pientä kaupunkiamme kiittelevin
sanoin »pikku Parisiksi» ja »Pohjolan Parisiksi» meidän kermapiirissämme
vallitsevan seurustelusävyn johdosta. Tämä oli tulos monen monien täällä
siihen aikaan toimessa olevien ranskalaisten kotiopettajattarien
istuttamasta, Madame Campanin tahi Madame Savignén tapaisesta
kasvatuksesta, kaavailtuna Madame Staëlsin »Corinne ou l'Italien» tyypin
mukaan. Miespuoliset jäsenet tässä hienon hienossa piirissä olivat taas
esikuvakseen ottaneet Bulwerin silloin käänteen aikaansaavan »Pelhamin»,
tuon mestarillisesti muovaillun kuvan mitä täydellisimmästä
salonkisankarista »sans peur et sans reproche», jota he nyt koettivat
jäljitellä. Vaikkakin kotimaista syntyperää oli tämä seurapiirien
kermakerros kuitenkin puolittain ulkomainen, äärimäisyyteen asti
hienostunut ei yksinomaan ulkonaisessa hienoudessa ja käytöksessä, vaan
erittäin juuri katsantokantoihin yleensä, elämäntapoihin ja
tendensseihin nähden. Ranskalainen henki ja ranskankieli oli täällä
valta-asemassa, jotavastoin omaa kieltä usein puhuttiin vieraalle
vivahtavalla murteella ja oikeaa sanaa hapuillen. Tätä ryhmää voi hyvin
verrata kämmekkäkukkiin, jotka on pistetty kanervakukka-kimppuun.
Tämän seurapiirin etumaisina huippuina olivat kaunis kreivitär
Mussin-Puschkin, omaa sukuaan Stjernvall, hurmaava vapaaherratar A. Ch.
von Kothen, syntyisin von Haartman, kenraalinrouva A. Ramsay, omaa
sukuaan Mellin, vapaaherratar von Haartman, o. s. Mannerheim, kreivitär
L. Armfelt, syntyisin Cuthbert-Brooke, silloinen kapteeninrouva A.
Aminoff, omaa sukuaan Ramsay, rouva A. Demidoff, syntyisin Stjernvall,
sittemmin everstinrouva Karamzin, vapaaherratar W. Mellin, omaa sukuaan
Mellin y. m. Huomattavimmat herrojen joukossa taas olivat kreivi Magnus
Armfelt, Viurilan herra, oikean »grand seigneur'in», hienon herrasmiehen
esikuva, vanha hovimies, parooni Klinckowström, notkealiikkeinen ja
solakka parooni Casimir von Kothen, hieman naisellinen mutta hieno ja
ketterä parooni Aug. Mannerheim, kapteeni Pierre Friberg,
everstiluutnantti Liljebrunn, j. n. e. Olen tässä maininnut vain
parhaimmat vaikuttavimmista ja niin sanoakseni käytöstapaa määräävistä,
johtavista henkilöistä.
Olisi ollut suoranainen vajanaisuus kertomuksessa senaikuisista
Helsingin seurapiireistä, jos olisi jättänyt tästä niin jyrkästi
eroittuvasta ja erinomaisesta ryhmästä mainitsematta. Ja kuitenkin on se
suotta -- sillä nykyiset, yksinkertaisemmin kasvatetut sukupolvet, jotka
eivät koskaan ole kuvaamaani kermaryhmään kuuluvia henkilöitä nähneet,
eivät kykene, kaikista kuvauksista ja kertomuksista huolimatta,
muodostamaan itselleen oikeaa käsitystä ja kuvaa näistä ylhäisempien
seurapiirien »leijonista» tahi oikeista suuren maailman naisista, »les
dames du grand monde», eikä myöskään siitä hienosta ja ylevästä sävystä,
joka heidän piirissään oli vallalla.
XVIII.
RISTIÄISET--HÄÄT--HAUTAJAISET.
Myöskin nämä kolme tärkeää seikkaa ihmiselämässä ovat olleet
ihmeellisten muutosten alaisia niinkuin kaikki muukin.
Kun siihen aikaan, josta tässä nyt kerron, sattui onnellinen lisäys
jossakin perheessä, lähetettiin heti perheen koko seurustelupiirille
painetut ilmoituskortit, joissa kerrottiin »että vaimoni onnellisesti on
maailmaan synnyttänyt sirovartaloisen -- -- -- josta minulla on kunnia
täten ilmoittaa». Siihen aikaan ei ollut tapana niinkuin nyt
sanomalehdissä ilmoitella, että »reipas ja tanakka poika on syntynyt»
tahi »pikku veli Helmille ja Ainalle» j. n. e. eri vivahduksissa.
Sellaista olisi pidetty kerrassaan sopimattomana.
Kun tuollaisesta onnellisesta tapahtumasta oli kulunut kolme päivää,
asetettiin silloin vielä sangen heikoissa voimissa oleva äiti
erityiselle loistopaikalle, »lit de parade», puettuna erikoisesti juuri
sitä varten sommiteltuun, sangen somaan ja kiemailevaan
»lapsivuodepukuun». Ja sitten alkoivat välttämättömästi asiaankuuluvat
»lapsivuodevierailut». Perheen kanssakäymispiiriin kuuluvain kaikkien
naisten tuli näet seuraavan viikon kuluessa tehdä tuollainen »visiitti»,
ensin läheisimpäin sukulaisten, sitten likeisimpäin ja parhampain
ystäväin ja vihdoin muiden onnittelijain loppumattoman liudan, niin
paljon kuin vain makuukamarin seinien sisään sopi. Vaikka äiti olikin
useimmittain vielä sangen voimaton ja heikko, täytyi hänen kuitenkin
kärsivällisesti kestää sitä puhe- ja lörpöttelytulvaa, joka hänen
ympärillään hälisi ja kuunnella lusikoiden kiusallista kilinää
kahvikupeissa. Totisesti lujat hermot täytyi olla sairaalla kestääkseen
tuollaista.
Parin viikon perästä vietettiin sitten ristiäiset, johon tilaisuuteen
vieraat niinikään painetuilla kutsukorteilla kutsuttiin, ja niitä olikin
tavallisesti sangen runsaasti. Ikäänkuin itseoikeutettuja olivat
ensinnäkin perheen lähimmät sukulaiset ja heidän lisäkseen kutsuttiin
vielä paljon muita perheen kanssakäymispiiriin kuuluvia, jotka pitivät
kunniana kun heidät kummeiksi pyydettiin.
Ristiäistoimitus tapahtui siihen aikaan aina iltapäivällä, tavallisesti
kello kuuden aikaan. Tärkein kysymys tällä hetkellä oli se, kuka
vastasyntyneen kantaisi kasteelle. Tavallisesti määrättiin sylikummiksi
pienokaisen isoäiti tahi mummo, mutta voitiin tähän tärkeään tehtävään
kutsua myöskin joku toinen henkilö, joku korkea-arvoinen nainen, joka
taas, jos hän itse oli estetty toimituksessa läsnäolemasta, antoi jonkun
sijaisen edustaa itseään. Kummeja oli aina useita ja asetettiin heidät
ristiäistoimituksen ajaksi seisomaan kahteen riviin, naiset toiselle
puolelle ja miehet toiselle niin että parit seisoivat vastakkain. Kun
usein sangen pitkäksi venähtävä toimitus oli loppunut, tuli mieskummin
astua naisparinsa luo suutelemaan hänelle tavanmukaisen »kummisuutelon»
ikäänkuin sen lupauksen vahvistukseksi ja sinetiksi, jonka he
ristiäis-toimituksessa olivat antaneet, nimittäin olla vasta kastetun
kummilapsensa tukena ja turvana jos olosuhteet sitä tulisivat vaatimaan.
Silloin sattui usein kerrassaan lystillisiä kohtauksia, sillä milloin
vetivät nuoret tyttöset vastakynttä eivätkä tahtoneet mielisuosiolla
tuota asiaankuuluvaa suudelmaa antaa, milloin taas herrat olivat liian
ujoja -- ehkäpä joskus eivät erityisesti halunneetkaan käyttää
oikeuttaan hyväkseen; kaikki tämä herätti mielialan hilpeäksi ja sai
aikaan leikinlaskua.
Tämän juhlatoimituksen katsottiin siihen aikaan synnyttävän jonkunlaisen
henkisen heimolaisuuden asianomaisten kummien kesken, meidän
luterilaisten keskuudessa kuitenkin ilman sen enempiä seurauksia. Mutta
oikeauskoisten parissa oli vallalla sellainen käsitys, että tämän kautta
oli muka niin likeinen side solmittu, ett'ei esim. avioliitto
asianosaisten kesken enää sitten voinut tulla kysymykseenkään, ja
lieneekin kummina-oloa joskus käytetty keinona estää tuollaisen
avioliiton solmiamista.
Kun ristiäistoimitus kaikinpuolin oli loppuun suoritettu, tarjottiin
vieraille viiniä ja makeisia; seurasi sitten kaakkujen, marjahillojen ja
hedelmäin tarjoilu sekä kaiken päälle teen juonti. Kello olikin jo
kymmenen, usein enemmänkin, kun tällaiset ristiäiskemut loppuivat.
* * * * *
Häät ovat nykyaikaan sellaiset juhlamenot, jotka pitää hujautetaan
yht'äkkiä ja pitemmittä kemuitta. Hääpari vihitään hiukan ennen
päivällistä lähteäkseen heti senjälkeen häämatkalle -- häävieraat
saattavat nuoren parin rautatieasemalle tahi höyrylaivaan ja menevät
sitten kukin kotiinsa. Joskus ovat vihkijäiset vieläkin
yksinkertaisemmat -- morsian ja sulhanen matkapuvussa valmiina
lähtemään, lasi samppanjaa ja muutamia hääkonvehteja tarjotaan
vieraille. Ylen mukavaa, sangen halpaa -- mutta ikävää.
Ennen oli häätilaisuus sitävastoin merkkitapaus, jota suurilla
juhlallisuuksilla tuli viettää ja jota kauan oli odotettu ja sitä varten
varustauduttu. Itse vihkiminen tapahtui usein kauniisti koristellussa
kirkossa ja jollei kirkossa niin sitten kotona, ja aina iltasella,
jolloin morsiamen kodissa heti vihkimisen jälkeen alkoivat suuret
häätanssiaiset, kestäen aina aamutunneille asti. Kun siihen aikaan ei
matkusteltu ulkomaille niinkuin nyt, jatkui hääpäivän jälkeisinä päivinä
sarja tanssiaisia, päivällisiä ja kekkereitä, joita nuoren parin
lähimmät piirit toimeenpanivat, niin että kesti usein pitkät ajat
ennenkuin vastavihityt nuoret pääsivät lepoon ja rauhaan omassa uudessa
kodissaan.
Mutta myöskin kansanjoukot -- tarkoitan tässä erityisesti kaupungin
alhaisoväkeä -- tahtoivat saada jotain iloa tällaisesta juhlasta ja
kokoontuivat suurin joukoin häätalon edustalle, huutaen lakkaamatta
»morsian ulos! -- morsian ulos!» kunnes heidän pyyntöönsä suostuttiin ja
valkopukuinen, myrttikruunulla koristettu morsian, kahden
haarakynttelijalkoja kantavan sulhaspojan saattamana, astui
ulkoparvekkeelle tahi avonaisen akkunan ääreen näyttääkseen itseään
hetkisen ajan huutelevalle väkijoukolle. Silloin kasvoi melu ja hälinä
yhä pahemmaksi ja väkijoukko remahti raivoisaan suosionosoituskirkunaan,
vetäytyi sitten vähitellen pois, jättäen paikkansa uusille, häätalon
edustalle virtaaville joukoille, jotka alkoivat saman näytelmän
uudelleen. Jos heidän vaatimukseensa ei suostuttu, alkoi lumipalloja,
hiekkaa ja kaikenlaista likaa sinkoilla häätalon ikkunoihin, kunnes
morsian jälleen näyttäytyi -- siten monenmonituista kertaa esille
huudettuna, aivan kuin suosittu näyttelijätär teaatterissa. Tällainen
meno häiritsi luonnollisesti suuresti juhlailoa häissä, mutta
kärsivällisesti taivuttiin kuitenkin tähän raakaan, tavaksi tulleeseen
kansanhuvitukseen, jota kutsuttiin »morsiamen katsomiseksi». Onnellista
kyllä on tuo tapa jo nykyjään kokonaan hävinnyt käytännöstä.
* * * * *
Kuten häämenot niin ovat hautajaisetkin muuttuneet n. s.
yksinkertaisemmiksi, jos ei ota lukuun nykyjään aivan tavallista
suuremmoista ja kallista kukkaistervehdysten tulvaa
hautajaistilaisuuksissa, jollaisesta ei ennenvanhaan mitään tiedetty.
Kun ei siihen aikaan ollut tapana julaista kuolinilmoituksia
sanomalehdissä -- sellaista olisi pidetty suoranaisena ylenkatseena
vainajaa kohtaan -- lähetettiin sensijaan heti kuolemantapauksen jälkeen
suuren suuret joukot ilmoituskortteja kaikkialle sekä sitten parin
päivän perästä mustareunaiset ja mustaan lakkaan painetulla vainajan
suurella sinetillä sinetöidyt »surukirjeet». Näitä »surukirjeitä»
lähetettiin jo ennen käytetyissä kutsuluetteloissa oleville henkilöille,
joita pyydettin läsnäolollaan »kunnioittamaan» vainajan
maahanpanijaisia, j. n. e. Kuitenkin kutsuttiin yksinomaan herroja,
sillä naiset eivät siihen aikaan ottaneet osaa hautajaismenoihin.
Lähinnä seuraavana sunnuntaina pidettiin kirkossa »kiitosrukous», jonka
sisältö, ala, kehys ja taajuus riippui paljon siitä, millainen palkkio
siitä seurasi. Tällainen »kiitosrukous» vastasi jossain määrin meidän
aikanamme käytännössä olevia nekroloogeja, vainajan elämäkerrallisten
tietojen julkaisua ja muistosanojen kirjoittamista manan majoille
muuttaneesta, jollaista ei siihen aikaan koskaan tapahtunut.
Sanomalehdissä mainittiin mahdollisesti jonkun erityisesti loistavassa
asemassa olevan, korkea-arvoisen henkilön kuolemasta, vaan eivät ne
kuitenkaan koskaan julaisseet minkäänlaista kuvausta vainajan
ominaisuuksista tahi elämäntyöstä.
Itse hautajaiset pidettiin sitten kello viiden aikaan iltapäivällä.
Määrätyllä kellonlyömällä saapuivat kaikki kutsutut täydessä
virkapuvussaan, ritarimerkkineen ja nauhoineen. Suruhuoneen ikkunat
olivat valkoisilla lakanoilla peitetyt ja kaikki huonekalut samoin
verhotut valkoisella. Eräässä sisähuoneessa istui vainajan leski
puettuna syvään surupukuun, mustaan villapukuun valkoisine kauluksineen,
esiliinoineen ja myssyineen. Häntä ympäröivät talon tyttäret ja lähimmät
naissukulaiset, kaikki puettuina samanlaiseen syvään surupukuun. Kaikki
kutsutut, astuttuaan sisään, suuntasivat askeleensa tänne sisähuoneeseen
kumartaakseen siellä vainajan surevalle puolisolle ja sanoakseen
muutamia lohdutuksen ja ystävyyden tavallisia lauseparsia, jonka jälkeen
he vetäytyivät takasin saliin. Siellä olikin jo kahvia tarjoiltu sekä
sitten reiniläistä viiniä ja mustareunaisia konvehteja, joiden ympärille
oli kääritty erilaisia painettuja surulauseita ja ajatelmia.
Kun hautajaisvieraat olivat kaikki suruhuoneelle kokoontuneet,
järjestäytyi kulkue ja läksi liikkeelle. Ensimäisinä kulkueessa kulki
kuusi tahi kahdeksan soihtujen tai sitten lyhtyjen kantajaa ja heidän
perässään kaksi hautajaisairuetta pitkine, mustine, poimukkaasti
harsokankaalla peitettyine sauvoineen. Heidän jälessään astui muutamia
herroja virkapuvuissaan, kantaen vainajan ritarimerkkejä mustalla,
hopeanauhoilla ympäröidyllä samettipatjalla. Sitten seurasi ruumisvaunu
neljän hevosen vetämänä, jotka kaikki oli verhottu mustalla, maahan asti
ulottuvalla vaatepeitteellä niin että niiden silmät vain näkyivät.
Ruumisarkku oli niinikään mustalla sametilla tahi vaatteella verhottu ja
kirjailtu pienillä hopeatähtösillä, mutta minkäänlaisesta
kukkaiskoristuksesta ei näkynyt merkkiäkään. Heti ruumisvaunun perästä
alkoi saattojoukon jono, loppumaton rekien tahi muiden ajoneuvojen
paljous, vyöryen askel askeleelta hiljoilleen eteenpäin, ensin pappi ja
lähimmät sukulaiset, sitten muu saattojoukko tarkasti arvon ja
virka-asteiden mukaan järjestettynä, korkea-arvoisimmat etunenässä, eikä
sikin sokin sekasin miten vaan sattuu, niinkuin nykyjään.
Kirkossa oli kuori mustilla vaateverhoilla verhottu ja kynttelirivit
valaisivat kirkkaasti kuorin seutua. Mutta nykyjään käytännössä olevia
kasvikoristeita ei näkynyt. Arkun kantoivat silloin niinkuin meidänkin
aikanamme läheisimmät sukulaiset alttarin edessä olevalle
arkkujalustalle ja kun virsi oli laulettu ja ruumissaarna pidetty, astui
pappi arkun luo ja esitti vainajan elämäkerralliset tiedot; esitys
muodostui tavallisesti mitä oivallisimmaksi ansioluettelopuheeksi. Vasta
sitten toimitettiin asiaankuuluva haudansiunaus. Jos vainaja sattui
olemaan sukunsa viimeinen miespuolinen jäsen, astui haudan siunauksen
jälkeen paarien ääreen joku siihen valittu arvokas ritariston ja aatelin
jäsen, pitäen kädessään pitkää sauvaa, jonka nenään oli kiinnitetty
heleillä väreillä mitä ohuisimmalle puupäällyställe maalattu vainajan
vaakunakilpi. Hänkin piti sitten puheen, eikä ainoastaan vainajasta
itsestään vaan koko siitä jalosta suvusta, johon vainaja aikanaan oli
kuulunut ja jonka viimeinen jäsen ja edustaja hän oli ollut ja kohotti
sitten suuremmoisella liikkeellä ja juhlallisuudella vaakunakilven ylös
kaikkien viimeisen kerran nähtäväksi, jonka jälkeen hän löi sitä kolme
kertaa hitaasti, arvokkaasti ja juhlallisesti ruumisarkun kanteen,
jolloin se -- jo ennakolta milt'ei poikki sahattuna -- helposti katkesi
ja murtui palasiksi. Puhuja lopetti puheensa julistaen ett'ei kellään
miehellä maassamme ollut tästä lähtien enää oikeutta kantaa nyt
murrettua vaakunamerkkiä, eikä myöskään oikeutta sellaista omaksi
kilvekseen ottaa. Uruilla virttä soitettaessa kannettiin ruumisarkku
sitten kirkosta pieneen, kirkon kupeella olevaan hautakappeliin, josta
se seuraavana päivänä vietiin joko perhehautaan jossakin maaseudulla
tahi kätkettiin maan poveen kaupungin hautausmaalla. Silloin ei enää
hautajaismenoihin muita juhlallisuuksia kuulunut kuin yksinkertainen
virren veisuu, eikä vainajaa hautausmaalle ollut saattamassa muita kuin
läheisimmät.
Kun ilta kirkossa jo oli kulunut myöhäiseksi ja pimeäksi, ei varmaankaan
juuri senvuoksi käynyt laatuun enää saattaa vainajaa hautausmaalle, ja
sitäpaitsi kuului asiaan, että vieraiden piti vielä kirkosta poiketa
suruhuoneelle juomaan teevettä ja lasin reiniläistä viiniä sekä
maistamaan hautajaiskonvehteja; sitten vasta he kumarsivat ja sanoivat
hyvästinsä valkoiseksi verhotussa vierashuoneessa istuvalle leskelle.
Poislähtiessään piti jokaisen vieraan ottaa mukaansa hieman
hautajaiskonvehteja ja suuri sahramirinkeli, joka tottatosiaan näytti
sangen omituiselta riippuessaan kultakirjopukuisten ja kaikenlaisin
arvonauhoin koristeltujen herrojen käsivarrella. Sangen soma ja
ihmeellinen tapa muuten, tavallaan vertauskuvallinen, symboolinen kuvaus
siitä että »toisen kuolema on toisen leipä». Oli miten oli, niin
tällainen mukana tullut sahramirinkilä sopi kaikessa tapauksessa
erinomaisesti ja oli sangen tervetullut »kakkunen» aamukahvin kanssa
seuraavana aamuna.
Kuvatessa senaikuisia hautajaisia esiintyy räikeänä vastakohtana
nykyisten hautajaismenojen välillä juuri se, ett'ei siihen aikaan
minkäänlaisia kukkaiskunnianosoituksia ja tervehdyksiä ilmennyt. Nythän
näet uhrataan ja tuhlataan satoja, joskus tuhansiakin markkoja
seppeleihin ja niiden nauhoihin, seppeleihin jopa niinkin suuriin että
pari miestä tarvitaan yhtä sellaista kantamaan -- todistaen usein
enemmän kerskailua ja turhamaisuutta kuin makua. Vai tahdottaisiinkohan
ilmaista surun syvyyttä ja suuruutta seppeleen suuruudella? Kukat olivat
yleensä siihen aikaan aivan harvinaisia, eikä kodeissakaan tavannut
juuri kasveja, tuskinpa edes kaikkialla tavallista fikustakaan. Niinpä
olikin paljon vaivaa ja puuhaa jos täytyi vaikkapa pienikin
kukkavihkonen hankkia jollaisia kuitenkin erityisissä tilaisuuksissa
välttämättömästi tarvitsi, kuten esimerkiksi ollessa sulhaspoikana
häissä tahi vihittävänä maisterina maisterinvihkijäisissä, jolloin oli
velvollinen ojentamaan kukkavihkon seppeleensitojattarelleen -- ynnä
muissa tämäntapaisissa tilaisuuksissa. Tällaisessa tapauksessa täytyi
tilata kukkavihkonsa jo pari viikkoa aikaisemmin kaupungin ainoalta
kukkaisviljelijältä, Bohnhofilta, ja sittenkin sai tyytyä kimppuseen
vihreitä lehtiä, joiden joukossa jokunen pieni ruusunkukkanen
pilkistelihe. Kuka olisi siihen aikaan voinut aavistaa, että aika oli jo
aivan lähellä, jolloin meidän kukkaisköyhässä maassamme ei enää
Nizza-ruusujakaan käsiteltäisi suuremmalla kunnioituksella ja
arvonannolla kuin tavallisia voikukkia keväisellä niityllä!
XIX.
MUOTI JA VAATEPARRET.
Kustaan aikuiset kirjavat, välkkyvät ja korko-ompeluksilla koristellut,
sangen maukkaat ja hienot puvut olivat jo kauan sitten joutuneet pois
käytännöstä ja jääneet vain pukukuviksi. Samoin nekin, joita sitten
käytettiin vallankumouksen ja Napoleonin aikakauden aikana ja jotka sekä
muotonsa että väriensä puolesta koettivat esiintyä kokonaan menneen ajan
räikeänä vastakohtana. Pitkien housujen aika oli alkanut. Polvihousut,
sellaiseen asuun kuuluvat sukat ja kengät olivat menneen vuosisadan
omituisuuksia. Puuteroituja tekotukkia ei enää missään muualla nähnyt
kuin vanhoissa muotokuvissa.
Asteettaisten muutoksien kautta oli tällainen muoti muuttunut
sellaiseksi kuosiksi, joka siihen aikaan oli vallitsevana, josta tässä
kerron. Jos nyt katselee sen aikuista muotilehteä, pitää epäilemättä
silloisia pukukuosia rumina, jopa hullunkurisinakin aivan samalla lailla
kuin siihen aikaan taas olisi varmaan naurettu meidän nykyaikaisille
puvuillemme, jotka kyllä ovat mukavampia kantaa, vaan muodottomia,
väljiä ja sangen vähän muutenkaan somia ja pukevia. Näyttää siltä kuin
kuskitakista ja työväennutuista olisi malli yleiseen kuosiin otettu.
Kuvaavimpana piirteenä herrain vaatetuksessa 1840--50 luvulla oli jäykät
ja kiinteästi ruumiinmukaiset puvut ja sileäksi ajettu naama -- partaa
ei saanut näkyäkään.
Venäläiset kauppiaat ja työmiehet olivat ainoat, jotka parrakkaina
esiintyivät, sillä rahvaan miehetkin ajelivat säännöllisesti partansa
pois. Kerrassaan kaikki siviilihenkilöt olivat näin ollen
sileänaamaisia, parrattomia -- sotilashenkilöillä yksin näki viikset,
nekin aivan pienet ja lyhyiksi leikatut, ja poskipartaa. Jos kellä olisi
siihen aikaan ollut pitkä parta, olisi sitä pidetty jonkinlaisena
sivistymättömyyden ja siivottomuuden merkkinä. Mutta tukka sai sensijaan
olla pitkä ja vain sotamiehillä ja vangeilla näkikin lyhyeksi leikatun
tukan, jollainen nyt miltei jokaisella miehellä on. Siihen aikaan voi
nähdä joidenkuiden vanhojen herrojen antavan valkoisten hiuksiensa
valahtaa hartioille asti kahden puolen keskelle päälakea vedettyä
jakausta, mutta tämä oli kuitenkin harvinaista, sillä tavallisesti oli
tukka aina mitä huolellisimmin kammattu ja leikattu, vieläpä
hiusvoiteella voideltukin, ja asetettu oikean ohimon kohdalle suurelle
mutkalle tahi kiehkuralle, jota kutsuttiin otsa-kiehkuraksi, »coup de
vent». -- Jos oli tanssiaiset tahi joku muu hienompi tilaisuus, tuli
hiukset huolellisesti kähertää, tukka muovailla lainehtivan kiharaksi.
Kaljupäinen taas ei kukaan siihen aikaan saanut olla, ei edes kantaa
päälaellaan pientä »kuutamoa» tahi »kaljutäplää». Jos jollakin oli
todellisuudessa »kuutamo», käytti hän tekotukkaa, peruukkia, uutta ja
kaunista aina vierailulla ollessaan, kulunutta ja vaalennutta
kotioloissa. Kenellä taas pienoinen kaljutäplä pilkistelihe päälaella,
hän asetteli tuolle heikolle kohdalle pienen liikatupsun, joka parahiksi
paljaan lämypaikan peitti. Vanhoilla herroilla, jotka eivät tahtoneet
peruukkia pitää, oli tapana jokapäiväisissä oloissa käyttää mustaa
silkkikalottia, patalakkia. Mutta paljaspäisyyttä ei missään tapauksessa
suvaittu.