puikahtanut pois kotoa. -- Mihin? -- Jos tahdotte heidät löytää, niin
etsikää heitä kaupungin lukuisista varieté-teaattereista,
»Kaivohuoneelta», jossa he nauttivat »Kullatun savikukon» jalostavasta
syväaatteisuudesta, tahi Kämpistä, Oopperakellarista, Luodolta,
Fenniasta, Kappelista, Haagasta, Seurahuoneelta j. n. e.; siellä he
savun tukahduttamissa saleissa istuvat, kuunnellen viulujen
korviavihlovaa vingutusta ja siellä heitä »Gretchen'in» käheästi
pihisevät laulusävelet tahi »Kätchen'in» täyteläiset muodot ja piirteet
hurmaavat ja vieläpä sen lisäksi senora Elviran, »la Flor de
Estremaduran» kastanjettisäestyksen rämähdellessä, tekemät
riettaankevytmieliset kiemurtelut ja ruumiinliikkeet, joita ohjelmassa
tanssiksi kutsutaan. Tällaisten »kohottavain» esitysten jalostavan
vaikutuksen alaisina istuvat nuoret herrat -- samoin vanhatkin --
ryhmittäin pöytien ympärillä, haikuutellen havannasikareja ja nauttien
ylenpalttisesti juuri lopetetun illallisen jälkeen maistamalla pienen
kupposen »ekta» mokkakahvia, jonka mukana seuraa jotakuinkin monta lasia
konjakkia tahi munkkia, chartreusia tahi punssia taikkapa sitten joka
lajia sikin sokin -- ja selvitellen samalla vilkkaassa ja kovaäänisessä
keskustelupauhinassa maailmankatsomuksiaan. Tällainen on sekä mukavaa
että hupaisaa, sillä täällä ei heidän tarvitse lausuntojaan valikoida
eikä sanojaan seuloa niinkuin seurapiireissä, eikä täällä niin tarkkaan
lasketa sitäkään mitä tuollaisissa kevyissä jutteluissa yleensä puhutaan
ja esilletuodaan.
Sellainen on koti nykyjään.
Mutta toisin oli ennen.
Ei silloin naisväki aamupäivillä juoksennellut vierailuilla,
kahvikesteissä ja ompeluseuroissa, eikä myöskään hautajaissaatoissa
ajellut siitä yksinkertaisesta syystä, ett'ei tuollaisia huvituksia
ollutkaan eikä toimeenpantu tähän vuorokaudenaikaan, joka oli kodille
kokonaan omistettava.
Ja kokonaan kuluikin aamu ja aamupäivä kotiaskareiden suorittamiseen ja
järjestelemiseen. Kuten jo ennemmin olen kuvannut, oli näet koko suuren
talouden taakka emännän hartioilla. Joskaan hänen itsensä ei tarvinnut
ottaa osaa kaikkiin askareihin, niinkuin asianlaita joskus oli, niin
täytyi hänen kuitenkin pitää silmällä kerrassaan kaikkea ja etupäässä
huolehtia, että kaikki tuli hyvin järjestetyksi kodissa tiheitä,
alituiseen vuorottelevia kutsuja, päivällisiä, tanssiaisia ja pienempiä
erikoistilaisuuksia varten.
Vaikka tuollaiset puuhat varmasti usein olivat sangen raskaita ja aikaa
kysyviä, niin ei kuitenkaan koskaan kuullut emäntäin nurkuvan tai
valittavan, että he olisivat liiaksi rasittuneet, että heidän hermonsa
olisivat menneet pilalle tahi heistä nämä puuhat vastenmielisiltä
tuntuisivat. Päinvastoin näytti emäntä ilomielin täyttävän tehtävänsä,
jotka kysyivät häneltä puuhaa tarpeeksi ja vetivät hänen ajatuksensa
puoleensa. Sillä tuottihan tämä kaikki samalla hänelle tyydytystä ja
tietoisuuden siitä, että hän kylvää täten iloa ja viihtymystä kotiinsa,
ja varmaankaan ei häntä vaivannut sellainen tyhjyyden ja toimettomuuden
tunne, joka mielestäni nykyjään enemmän kuin mikään muu painostaa
rouvien alituisesti heikkoja hermoja.
Tyttärilläkin perheessä oli puuhaa yllinkyllin omalla tahollaan.
Nuorempina lueskelivat he kotiopettajattaren johdolla -- aikaihmisiksi
ehdittyään oli heillä täysi työ puuhatessaan itselleen pukimia ja
sensemmoista vähä väliä sattuvia kutsutilaisuuksia varten. Ei ollut
silloin olemassakaan kaikenlaisia »Magasin du Nordia» tahi »la
Parisienneja», joista ilman minkäänlaista vaivannäköä -- muutamalla
satamarkkasella! -- voi tilata itselleen puvun. Nuoret naiset saivat
itse pitää huolta kaikesta. Kangasta ja muita tarpeita saatiin Etholénin
ja Deckerin myymälöistä, lopusta saivat he itse huolehtia ja
valmistaakin usein koko pukunsa joko kamarineitsyeen tahi jonkun
päiväpalkkalais-ompelijattaren avulla.
Siinä olikin kankea ja vaikea työ edessä, sillä naispukujen tuli olla
usein korko-ompeluksin koristeltuja, ja ompelu- tahi korko-ompelukoneita
ei ollut vielä silloin olemassakaan, joiden avulla työ olisi helpommin
sujunut. Mutta toimeen sitä kuitenkin tultiin ja välttämättömyys
muodostui hyveeksi. Nuoret tytöt tekivät työtä ilomielin ja innolla,
sillä muuten saivat he istua kauniisti kotona. Tottumus ja pakko johti
erinomaiseen taitavuuteen, niin että he usein oppivat laittamaan paitsi
pukujaan myöskin muita tarvekalujaan, kuten hattuja, kukkaisreunustoja,
vieläpä joskus -- niin kerrottiin -- tanssikengätkin valkoisesta
silkistä.
Syksyisin, varsinkin joulun eilusaikoina ennenkuin suuri sesonkiaika
alkoi, oli tyttärillä taas kiireet hommat valmistellessaan joululahjoja,
sohvanpieluksia, matkavöitä, helmiompeluksilla kirjailtuja piipunvarsia,
koruompeluilla kaunisteltuja matkalaukkuja, tohveleita, kellonnuoria ja
sensemmoisia. Mutta nyt ostellaan kaikki joululahjat valmiina
myymälöistä, vähääkään vaivaa niihin uhraamatta. Ei välitetä enää siitä,
että kaikkien joululahjain pitäisi olla omatekoisia.
Jos ilma oli suotuisa, oli naisilla tapana ennen päivällistä pujahtaa
hieman ajelulle kaupungissa saadakseen hengittää raitista ilmaa tahi
pistäytyivät he kävelylle, jolloin »pikenttipalvelija» seurasi heitä
suojelusvartijana.
Kun perheen huolenpitäjä sitten hiukan ennen kello 2 tuli kotiin,
syötiin päivällisateria.
Joll'ei herrasväkeä oltu kutsuttu muualle illaksi, joka muuten oli
sangen tavallista, kävivät he itse silloin vierailulla tahi taas
pysyivät kotona ottaen vieraita vastaan, sillä jos kerran kotona oltiin,
oli koti silloin myöskin aina avoinna vieraille. Ei silloin suljettujen
ovien takana istuttu. Ainoastaan suru ja sairaustapaukset aiheuttivat
poikkeuksen tähän sääntöön.
Kellon lyötyä puoli seitsemän, sytytettiin neljä vahakynttilää salongin
kattokruunussa ja suuri lamppu sohvapöydällä ja vieläpä mahdollisesti
pari kynttilää peilipöydilläkin. Käyntikorttilaatikko otettiin pois
eteisen ovelta. Isä oli siirtänyt syrjään senaatin pöytäkirjat,
pukeutunut iltaista vastaanottoa varten ja astui salonkiin.
Salonki siihenaikaan oli todellakin oikea salonki. Nyt sitävastoin
tällaisen huoneen pitää olla hieman itsekutakin huonelajia, eikä
senvuoksi ole oikeastaan mitään; enimmän on se nykyjään kuitenkin
buduaari-kammion tapainen, mutta myöskin jonkinlainen harvinaisuushuone,
arkihuone, musiikkihuone, kirjoitushuone, vieläpä kasvihuonekin kituvine
kasvineen ja usein kaiken päälle vielä tupakkahuonekin. Miksikähän vielä
muuttuneekaan tulevien sukupolvien aikana?
Mutta silloin vastasi salonki vielä nimeään ja tarkoitustaan; se oli
arvokas ja yksinkertainen, valoisa, ilmava ja tilava -- vaikkakin nyt
tietysti pidettäisiin silloista huonekalujen järjestystä jäykkänä, kun
ne pitkin seiniä oli asetettu ja ehkäpä ne liian kovapohjaisiksikin
havaittaisiin, sillä huonekalujoustimia ei vielä silloin oltu
keksittykään.
Kauvan eivät kynttilät kruunussa ennättäneet palaa kun jo vieras
toisensa jälkeen astui sisään, kaikki hännystakkipuvussa, sillä olisi
ollut kerrassaan karkeakäytöksistä ja epähienoa tulla tavalliseen
nuttuun puettuna iltavierailulle. Siihen aikaan oltiin näet sangen
arkatuntoisia ja tarkkoja vierailuiden suhteen. Paitsi välttämättömiä
»kiitos-viimeisestä-visiittejä», oli kylänkäyntejä mitä erilaisimpia sen
lisäksi, kuten onnitteluvierailut, jotka milloin mistäkin syystä
aiheutuivat, uudenvuoden-, nimipäivä- ja syntymäpäivävierailut j. n. e.
Perheen likeisimmän kanssakäymispiirin piti sitäpaitsi vielä sillä välin
pistäytyä katsomassa. Poissaolo käsitettiin helposti tahalliseksi ja
kylmäkiskoisuudeksi.
Siten kokoontui yhteen usein sangen suuri joukko, muodostaen piirin
sohvapöydän ympärille, jolla lamppu iloisesti paloi. Muutamat
vetäytyivät kuitenkin pian pois, kumarrettuaan, suudeltuaan emäntää
kädelle, vaihdettuaan muutaman sanan ja siten tehtyään asiankuuluvan
kohteliaisuusvierailun ennättääkseen vielä samana iltana käydä
useammassa paikassa. Niinollen alituista tulemista, kumartamista ja
menemistä. Mutta useat vieraista jäivät kuitenkin koko illaksi. Ja jos
heitä oli monta, otettiin esille pelipöytä, jonka ääressä muutamat
vanhemmista vieraista kävivät käsiksi whistipeliin.
Vieraiden liutaan kuului myöskin seurapiirien nuoret herrat, jotka
siihen aikaan mielellään viettivät iltojaan perheissä -- ehkäpä ei niin
paljon omasta halustaan kuin tottumuksesta ja muunlaisten iltahuvitusten
puutteessa -- sillä eipä löytynyt siihen aikaan minkäänlaista kullattua
savikukkoa, joka olisi heitä houkutellut, ei myöskään
varieté-teaattereita tenhettärineen ja kahvikupposineen, jonka yhteyteen
konjakki ja likööri eroittamattomasti kuuluu, eikä kaikki-aikaansaavia
kokouksia, jotka olisivat heidän aikansa vieneet. Kaikki tällainen on
uudemman ajan keksimää. Senpävuoksi täytyi nuorten miesten turvautua
perhe-elämään, jossa he näyttivät hyvin viihtyvänkin, sillä muussa
tapauksessa olisivat he saaneet istua yksin kotona.
Sitä mukaa kuin vieraita taloon saapui, tarjottiin heille teetä. Jos
silloin oli tarjottimelle pikkuleivosten joukkoon asetettu myöskin
valmiita voileipiä, oli se merkki siitä, ett'ei vieraita nyt
illalliselle kutsuttaisi. Ja siinä tapauksessa söi kukin iltaruokansa
kotiin tultuaan. Joll'ei tarjottimella voileipiä ollut, niin tiesi
kukin, että yksinkertaiset illalliset tarjottaisiin. Mutta se tapahtui
hyvin harvoin.
Kello kymmenen aikaan tavallisesti vieraat läksivät pois.
Myöskin me lapset saimme iltasin istua salongissa, sillä perheen tuli
olla kokonaan koolla, mutta loikoilla ja vetelehtiä ei meidän sallittu.
Suoraselkäisinä siellä täytyi istua, emmekä saaneet liijan
puheliaiksikaan ruveta, vielä vähemmän kysellä jotain tahi sotkeutua
keskusteluun, ainoastaan vastata kun jotain kysyttiin. Nykyjään olen
minä kuitenkin ollut perheissä, joissa on ollut kerrassaan mahdoton
mitään keskustelua ajatellakaan, ja juuri lasten tähden, sillä heidän
tulvimalla tulvivain kysymyksiensä vuoksi ei kukaan muu saa sanan
vuoroakaan ilman että he jo siihen takertuvat ja niin häiritsevätkin nuo
pikku tyrannit pian suunapäänä koko keskustelun. Mutta ennenaikaan
istuttiin hiljaa ja kuunneltiin mielenkiinnolla mitä vanhemmat puhuivat.
-- Myöskin itse keskustelu on ihmeellisesti muuttunut. Ennen esiintyi se
usein kertovassa, ikäänkuin kaskumaisessa muodossa. Useilla vanhemmilla
herroilla olikin oikea taituruuskyky keskustella ja he pitivät tarkkaa
huolta siitä, että kertominen sujui hyvin ja keskustelu pysyi vireillä.
Niinpä olivat esimerkiksi vanha valtioneuvos J. A. Ehrenström, parooni
O. W. Klinckowström, valtioneuvos G. von Kothen ja professori Ilmoni,
joka oli samalla erinomainen miimikko, todellisia mestareja
kertomataidossa. Samoin isäni kun hän sille päälle sattui.
Kun vanhemmat herrat ottivat osaa tällaisiin illanviettoihin
opettavaisesti keskustellen, saivat illat siten yhä enemmän lennokkuutta
ja mielenkiintoa, painaen hienouden ja sivistyksen oikean leiman
senaikuiseen seurusteluelämään ja vaikuttaen valaisevasti nuorisoon.
Käyntikorttilaatikolla oli oma tärkeä tehtävänsä perhe-elämässä. Jos
oltiin kotoa pois, riippui se ovella; jos taas kotosalla oltiin ja
otettiin vieraita vastaan, silloin oli laatikko sisäpuolella. Mutta
sattui niinkin että perhe oli kotona ja talo valaistu kirkkaasti, mutta
käyntikorttilaatikko siitä huolimatta riippui ovella. Silloin merkitsi
se taas sitä, että talossa parhaillaan vietettiin jotain yksityisjuhlaa
tai perhekutsuja, ja vieraiksi aikovat kääntyivät silloin takasin. --
Mutta tärkeintä osaa näytteli tuo laatikko uudenvuodenpäivänä.
Sillä silloin oli jokaisen käytävä kaikkien tuttavainsa luona
toivottamassa »onnellista uutta vuotta!» Mutta jos kerran kaikkien
näinollen täytyi olla ulkona uudenvuodentoivotus-vierailuilla, niin
kukaan ei kai olisi voinut olla kotona. Seurauksena tästä olikin, että
kukin pysyi kotonaan ja lähetti sensijaan palvelijansa tahi sellaisen
puutteessa jonkun vahtimestarin pyyhältämään ympäri kaupunkia ja
heittämään uudenvuodenkortteja asianomaisiin käyntikorttilaatikoihin.
Oli kerrassaan hauskaa istua ikkunan ääressä ja katsella kuinka
kaupungin kaikki »pikenttipalvelijat» liehuivat kaduilla ja lensivät
huimaa vauhtia toinen toisensa edelle. Ja hupaisaa oli sitten aina
puolen tunnin kuluttua käydä kokemassa täyteen sullottua
käyntikorttilaatikkoa ja laskea kuinka monta uudenvuodentoivotusta
jälleen oli tullut. Näiden uudenvuodenkorttien nojalla sommiteltiin ja
laadittiin sitten kutsulistat kemuihin.
Vihdoin huomattiin kuitenkin kuinka hullunkurisia tuollaiset
»pikenttien» avulla tehdyt uudenvuodenvierailut oikeastaan olivat ja
niin hävisi tuo tapa vähitellen käytännöstä monien muiden senaikuisten
tapojen mukana. Sensijaan ruvettiin sanomalehdissä ilmoittamaan, ett'ei
tuona päivänä erityisille vierailulle tulla.
Kuvaamani ajanjakso oli seurusteluelämän kukoistusaika Suomessa ja
korkeimmillaan ilmeni seuraelämä siihen aikaan vietetyissä suurissa
tanssiaisissa. Maan korkeimmat virkamiehet, jotka sitäpaitsi
kantoivatkin erityisiä niin kutsuttuja pöytärahoja tällaisia
tarkoituksia varten (pöytärahat on sittemmin yhdistetty heidän
tavalliseen palkkaansa) tiesivätkin ja ymmärsivät, että heillä näinollen
oli velvollisuus, jonka täyttämisestä he eivät tahtoneet eivätkä
voineetkaan vetäytyä pois. Oli niinmuodoin luonnollista, että näiden
mahtimiesten -- senaattorien, presidenttien, kenraalien,
virastopäälliköiden, sijaiskanslerin, rehtorin y. m. tuli talven
kuluessa toimeenpanna yhdet viralliset tanssiaiset paitsi päivällisiä ja
yksityisiä pienempiä kutsutilaisuuksia, joita ei otettu tähän lukuun.
Kutsu suuriin tanssiaisiin lähetettiin painetulla kortilla vähintäin
viikkoa ennen kysymyksessä olevaa tilaisuutta ja kutsuvieraiden luettelo
laadittiin valtiokalenterin avulla, joskin tanssitaitoisia
kavaljeerejakin ja perheen lähimpään kanssakäymispiiriin kuuluvia
sitäpaitsi mukaan kutsuttiin.
Ne nuoret naiset, jotka kuuluivat tähän erikoisoikeutettuun
seurapiiriin, voivat siten jo syksyllä hyvissä ajoin laskea kuinka
monissa tanssiaisissa he talvikauden aikana tulevat olemaan mukana ja
sen mukaan järjestellä pukunsa. Tanssijaissarjan alkoi
kenraalikuvernöörinapulaisen Amatus Thessleffin Nikolainpäivänä, 18
päivänä joulukuuta toimeenpanemat tanssiaiset, ja sitten niitä jatkui
vähäväliä pitkin koko talvea.
Minun vanhempani toimeenpanivat tanssiaiset aina myöhemmällä talvella.
Kutsuttuja oli silloin noin 300 henkeä, eikä heidän tarvinnut pahasti
ahdingossa tungeskella meidän tilavassa huoneustossamme, ei varsinkaan
senjälkeen kun osa vanhemmasta väestä, sekä rouvia että herroja, oli
ennättänyt asettautua pelipöytien ääreen sisushuoneissa. Vieraat oli
kello seitsemäksi kutsuttu ja ennen kahdeksaa olivat jo kaikki
saapuneet. Salonki oli niin hyvin valaistu kuin siihen aikaan vain
mahdollista oli: kristallikruunussa säteili kynttilöitä kolmessa
ympyrärivissä ja kaikkien neljän oven päällä oli myöskin tiheät
kynttelirivit sytytetty, seinillä paloivat seinälamput, »lampetit». Koko
huoneusto säteili valomerenä, kaartinsoittokunta kajautti säveleitä
pitkälle seinälle erittäin sitä varten rakennetulta parvekkeelta,
tarjoilijoita ja vahtimestareita liehui ylt'ympäriinsä tarjottimillaan
tarjoillen teevettä, myöhemmin sitten erilaisia virvoitusjuomia ja
mantelimaitoa, rypäleitä ja hedelmiä, jäätelöjä, sokerileivoksia ja
makeisia, lämmintä punssia j. n. e., lakkaamatta koko tanssiaisten ajan.
Kun vieraat olivat kaikki kokoontuneet ja tee juotu, kajautti
soittokunta poloneesin, jolloin isäni, tarjoten käsivartensa
virka-arvojen mukaan ylhäisimmälle daamille, tavallisesti kenraalinrouva
Thesleffille, vei hänet kierroksen poloneesissa ja aloitti tanssiaiset.
Toiset parit seurasivat heti perässä, järjestettyinä tarkasti
virka-arvojen ja arvokkuuden mukaan. Ainoastaan vanhemmat ottivat tähän
alkupoloneesiin osaa. Talutettuaan käsivarrellaan daaminsa pari kertaa
salin ympäri, jätti kavaljeeri hänet paikalleen kumartaen
kohteliaisuussääntöjen mukaisesti ja kiiruhti sitten viemään toista,
kunnes kaikki rouvat olivat poloneesikierroksensa tehneet. Tällainen
poloneesi, johon ainoastaan vanhemmat herrat kullalla kirjailtuine
sotilas- ja virkapukuineen ja välkkyvine rintatähtineen ottivat osaa,
näytti todellakin komealta.
Kun poloneesi hetken kuluttua loppui, soitettiin heti valssi ja
silloinkos nuorison riveissä eloisuus ja hilpeys hereille heräsi, sillä
olivathan he äskeisen poloneesin aikana vain katsojina seisoneet. Niin
alkoi sitten oikea karkelo ja seurasi tavallinen tanssiohjelma: valssi,
katrilli ja masurkka vuorotellen yhä uudistuen. Polkka oli vielä silloin
tuntematon. Katrilleja, joita voitiin yksissä tanssiaisissa kahdeksankin
tanssia, oli kolmea lajia, jotka erosivat hieman toisistaan, vuorojensa,
liikkeidensä ja silloin vielä käytännössä olleiden
piruettipyörähdystensä kautta, nimittäin ranskalainen katrilli, joka oli
tavallisin, sitten vielä ruotsalainen ja venäläinen, mutta ylimalkaan
olivat ne kaikki hyvin toistensa tapaisia. Kotiljongi, joka kesti usein
sangen kauan ja oli hyvin väsyttävä, koska senaikuisen tavan mukaan
kaikkien silloin täytyi seista, oli aina nuorten lempitanssi. Siten
jatkui karkeloa ja ainoastaan hetkiseksi keskeytti sen illallisruokailu.
Usein täytyi panna kruunuun uudet kynttelit, sillä vasta kellon jo
lähetessä viittä aamulla läksivät viimeiset vieraat kotiaan kohden.
Vanhemmille, jotka pelipöytien ääressä olivat iltaa viettäneet,
tarjottiin illalliset jo kello 11, jonka jälkeen he läksivät pois. Mutta
tanssijoukolle katettiin illallispöytä vasta kello 2 yöllä ja oli
silloin seisten syötävä. Kuitenkin muistan, että kerran illalliset
tarjottiin pieniin pöytiin, joiden kunkin ääressä neljä tahi kuusi
henkeä istui, ja täyttivätkin tällaiset pikkupöydät silloin sekä
molemmat ruokasalit että salonginkin. Mutta tällainen syöntitapa, joka
oli kyllä sangen hauska osanottajille, lienee tuottanut liian paljon
vaivaa ja vaati sitäpaitsi tilaa tavattomasti ja vaivaloista tarjoilua,
jonkavuoksi siitä tavasta luovuttiinkin. Ruokalajeja tällaisissa
tanssiaisillallisissa oli sangen monta ja olivat ne erinomaisen hienoja
ja sangen kalliita; eikä pöydältä viinejäkään puuttunut, punasia ja
valkoisia ja väkevämpiä. Niin pitkälle kuin suinkin muistan, olivat
tällaiset illalliset keittotaiteelliselta kannalta ja kaikinpuolin
muutenkin yhtä hyvät ja suuremmoiset kuin nykyjään, ehkäpä vielä
paremmatkin, huolimatta kaikenlaisista puheista senaikuisesta
yksinkertaisuudesta.
Hienompi seurapiiri ei ollut siihen aikaan niin särkynyt ja jakaantunut
eri puolueihin vastakkaisine aatteineen, käsityskantoineen ja
harrastuksineen kuin nykyjään. Se oli jotakuinkin yhdenlaatuinen ja
pysyi senvuoksi koossa. Täällä siihen aikaan olevat venäläiset
seurapiirit otettiin ilman minkäänlaista rotueroittelua meikäläisiin
piireihin ja mielellään kukin heidän kanssaan seurusteli. Etenkin
tanssitaitoisten kavaljeerien joukossa nähtiin usein venäläiseen
sotaväkeen kuuluvia upseereja, jos he vain osasivat ranskankieltä, joka
meikäläisissä seurapiireissä oli keskustelukielenä. Sivistysaste ja
personalliset, yksilölliset ominaisuudet määräsivät kuuluiko henkilö
hienompaan seurapiiriin vai ei. Helsingissä oli silloin useita yleisesti
pidettyjä venäläisiä perheitä joiden vieraanvaraiset kodit olivat
avoinna meikäläisille samoin kuin meidänkin heille, ja siitä seikasta
taaja ja sydämellinen kanssakäyminen olikin seurauksena. Ennen kaikkea
muistan seuraavat: kenraali, osastonpäällikkö P. von Etter, kenraali,
prikaatinpäällikkö Manderstern, kenraali, esikuntapäällikkö Kaulbars,
amiraali, Viaporin päällikkö Walleronde, kapteeni, laivaston päällikkö,
markiisi Traversé, kenraali, kaupunginpäällikkö Friberg j. n. e.
Nuorempain tanssitaitoisten, venäläisiin piireihin kuuluvain herrojen
joukosta muistan nyt erityisesti hienon ja pirteän luutnantti Fribergin,
kaupunginpäällikön poika, ja Kantzoffin veljekset, kaksi kaunista
kasakkaluutnanttia, naisten suosikkia, jotka ensimäisinä aina masurkassa
ja kotiljongissa liehuivat. He olivat kaikki hyväntahtoisia kunnon
miehiä, jotka tuntuivat rakastavan Suomea, sen kansaa ja oloja ja
viihtyivät täällä hyvin. Hieman omituiselta tuntuu kuitenkin se soma
seikka, että täällä palvelevain venäläisten mahtimiesten joukosta tuskin
löytää yhtään venäläistä nimeä. Ehkä tuo kuitenkin oli vain sattuman
leikkiä. Mutta se on kaikessa tapauksessa varma, että tällainen eri
aineksien sekoitus löi silloiseen hienoon seuraelämään
yleismaailmallisemman ja suvaitsevaisemman leiman kuin nyt.
Paitsi edellä kuvaamiani »virallisia» tanssiaisia, toimeenpantiin
kodissani vielä pari, ehkäpä kolmekin pienempää tanssitilaisuutta talven
kuluessa, jolloin tavallisesti noin sata henkeä oli kutsuttu. Syynä
siihen, että meidän kodissamme elämä oli näin virkeää ja vilkasta, oli
se, että vanhin sisareni oli silloin täysikasvuinen ja astunut maailman
hyörinään; hän oli vanhempiensa lemmikki ja silmäterä, häntä kaikki
tahtoivat miellyttää ja hakkailla, häneen huomiota kiinnitettiin ja
hänestä yleensä pidettiin.
Talven ohjelmaan kuului vielä suuret, myöskin viralliset päivälliset,
jotka tarjottiin korkeammille virkamiehille. Päivällispöytä katettiin
suureen salonkiin ja kaartinpataljoonan soittokunta piti huolta
musiikkipuolesta.
Riittäköön tämä kuvaukseksi suuremmista tilaisuuksista.
Jos taas joku sukulainen tahi muu rakas ystävä tuli kaupunkiin, antoi se
aiheen toimeenpanna pienemmän piirin kesken päivälliset tahi
illanvieton. Monenlaiset muut tilaisuudet, joita järjesteltiin
yhteiseksi iloksi ja hauskuudeksi, jääkööt tässä lähemmin mainitsematta.
Kaikki nämä puuhat yhdessä saivat aikaan, että elämä kodissa oli aina
iloista ja hilpeää.
Huvituksiin kuului vielä myöskin lasten tanssiaiset, jotka
toimeenpantiin joulunaikaan meillä niinkuin muissakin kodeissa, joissa
vain kasvavaa nuorisoa oli. Huolimatta siitä, että meitä silloin piti
silmällä kotiopettajattarien monilukuinen parvi, pidettiin kuitenkin
kerrassaan hauskaa ja kului ilta hilpeästi tanssien ja leikkien
vaihdellessa. Kaikki tuli muuten olla niinkuin tavallisissa
tanssiaisissa ainakin; oikea soittokunta soitteli ja illalliset
tarjottiin.
Tähän aikaan olin minä vielä aivan nuori, kasvava poikanen, enkä
saanutkaan ottaa osaa muihin tilaisuuksiin kodissa kuin lasten
tanssiaisiin. Ja täydellä syyllä luulen, ett'ei tämä seikka ollut mikään
poikkeustapaus ja että elämä yleensä niissä piireissä, johon me
kuuluimme, oli jotakuinkin samanlaista kuin kuvaamani elintavat minun
kodissani, joskin jonkunlaisia vivahduksia ja vaihtelua ilmeni, riippuen
kunkin huoneustosta ja varallisuudesta. Mutta perussävel, iloinen ja
huoleton ajanhenki vallitsi luullakseni samallaisena kaikkialla.
Jos joku korkeammista virkamiehistä sattui olemaan leskimies tahi
naimaton, ei hänen talossaan mitään tanssiaisia toimeenpantu, vaan
sensijaan suuret iltakutsut yksinomaan herroille. Toiset taas, joiden
huoneustoissa ei sopinut suurempaa juhlaa viettää, kutsuivat
seurustelupiirinsä luokseen kahtena eri kertana, toisella kertaa herrat,
toisella naiset.