vieläpä mukavuus elämässä vaati, eikä sellaisen omistajat olleet
vähimmässäkään määrässä riippuvaisia tavarain torilletuonnista ja niiden
hinnoista. Sillä kaikki, alkaen polttopuista ja heinistä, hevosista ja
nautakarjasta kaikenkaltaisiin ruokatavaroihin asti, kuten voi, jauhot,
herneet ja ryynit y. m. sellaiset, perunat, juurikasvit, kova leipä,
suolattu liha ja kalat, kotona valetut kynttelit, kuivatut ja
säilykeastioihin pannut vihannekset, vieläpä hedelmät ja hillot
j. n. e., lyhyesti sanoen kerrassaan kaikki, mitä taloudessa tarvitaan,
koko varasto, minkä perhe pitkän talven aikana elantoonsa tulisi
käyttämään, oli omilla purjevenheillä tuotu syksyllä maatilalta
kaupunkiin. Paitsi vaatteita, viinejä ja maustetavaroita, ei ostettu
mitään kaupungissa, eikä sitä siihen aikaan juostukaan alinomaa
leipureihin, teurastaja-puoteihin, sokerileipuri-liikkeisiin ja
kaikenlaisiin kauppoihin jokaisessa pienessäkin tarpeessa, niinkuin nyt
näinä meidän mukavina aikoinamme. Siihen aikaan vältettiin niin paljon
kuin mahdollista kaikkia rahallisia menoja. Sillä rahoja täytyi pitää
tiukalla, jotta »molemmat puolet» menisivät tilissä hyvin tasan ja
ett'ei tarvitseisi velkaantua -- joka siihen aikaan olikin melkein
tuntematonta -- eikä ainakaan joutua tekemiseen puotilaskujen kanssa.
Perheenemännän kunnia-asia oli saada kaikki aikaan omassa piirissään,
»valtakunnassaan», ja valvoa kaikkia töitä omin silmin, niin teurastusta
ja vaatteiden pesua ja leipomista kuin myöskin pienten teeleipäin,
kakkujen ja jäätelöiden valmistusta. On totta, että näinollen oli
tarpeen -- paitsi sitä, että emänniltä vaadittiin suurta ja tarkkaa
huolenpitoa ja kykyä -- myöskin suuremmat huoneustot ja paljon enemmän
palvelusväkeä kuin nyt, mutta kummatkaan näistä seikoista eivät siihen
aikaan käyneet kalliiksi. Vuokraa omassa velattomassa talossa ei otettu
lukuunkaan ja palvelusväkenä oli tavallisesti maalaisia omalta
maatilalta, jotka palvelivat enimmäkseen ruoka- ja vaatepalkalla, sillä
rahapalkat olivat verrattain pienet.
Kuvaus, jonka tässä olen kertonut meidän talostamme Helsingissä,
soveltuu myöskin milt'ei kaikkiin silloisiin korkeampiin
vallassäätyläisten koteihin. Ajan tapa ja maku vaati, että niiden, jotka
suinkin voivat, tuli pitää oma talonsa kokonaan vain itseään varten,
ilman minkäänlaisia vuokralaisia, ja niinpä tällaiset perheet, jos
huoneustot olivat tarpeettoman suuret, mieluummin elivät leveämmin tahi
jättivät muutamia huoneita asumattomiksi kuin ottivat vierasta väkeä
taloonsa asumaan. Ainoa eroitus oli siinä, ett'ei kaikilla ollut niin
suurta puutarhaa kuin meillä, joka ei kuitenkaan ollut lähimainkaan
suurimpia. Ulkopuolelta katsottuna voivat nämä talot olla hyvinkin
mitättömän näköisiä, ja ollen yksikerroksisia puurakennuksia eivät ne
tehneet mitään rakennustaiteellistakaan vaikutusta. Mutta jos niitä
vertaa meidän uudenaikaisiin, pilviä hiipoviin vuokrakasarmeihimme
hirvittävine rappukäytävineen, taloihin, joissa asustaa usein
parisenkymmentä tahi vieläkin useampia eri perheitä yhdellä
tonttialueella, jossa ennen yhdellä ainoalla taloudella oli mukava
elostaa, jos niitä tosiaan vertaa nykyaikaisiin pieniin, ahtaisiin
huoneustoihin, joissa vaivaa alituinen ilman ja valon ja tarpeellisten
taloushuoneiden puute, joissa eteiset ovat pimeitä ja keittiöt usein
ylen ahtaita ja puolihämäriä ja joissa sitäpaitsi saa »nauttia» korvia
vihlovasta pianon linkutuksesta ja muusta rauhattomuudesta, jota tulvii
ylä- ja alakerroksista -- niin luulenpa, että useimmat kaipauksetta
jättäisivät nuo kasarminsa, jos suinkin voisivat, ja mielellään
muuttaisivat takaisin vanhoihin yksikerroksisiin taloihin.
Kun olen kertonut taloista ja asumuksista, liitää ajatus senjälkeen
aivan luonnollisesti niiden sisustukseen ja kalustukseen. Tälläkin
alalla on aika vaikuttanut merkillisen muutoksen makuun. Nykyjään
puhutaan usein vanhoina aikoina vallinneesta suuresta
yksinkertaisuudesta, tarkoittaen sillä milt'ei puutteellisuuteen
vivahtavaa mitättömyyttä. Mutta sitä vastaan väitän minä mitä
jyrkimmästi, sillä sen mukaan kuin minä muistan ja käsitän, eivät ne
ajat olleet niinkään »yksinkertaisia» kuin luullaan. Erittäinkin pysyn
minä väitteessäni, mitä tulee huoneustojen sisustukseen ja kalustukseen,
Niinpä esimerkiksi meidän kotonamme olivat kaikki huoneet kalustetut
lujilla, hienosti tehdyillä mahonki-tahi saksanpähkinäisillä
huonekaluilla, jotka olivat päällystetyt silkillä tahi villaisella
damastilla ja olivat täydellisesti yhtä kallisarvoiset kuin nykyajan
kaavamaiset, Gostinnijdvorista tuodut, nukkakankaalla päällystetyt
huonekalut, joita aivan samanmallisia ja muotoisia tapaa niinhyvin
senaattorien salongeissa kuin vahtimestarinkin kamarissa. Siihen aikaan
oli kalustus niin sanoakseni yksinkertaista, vaan samalla aistikasta,
»empire-tyyliä», joka vaikutti tyynesti ja ylevästi, eikä niinkuin
nykyään, jolloin näemme kaiken mahdollisen tyylisiä huonekaluja
sullottuina samaan huoneeseen, joka sekamelska taas herättää ikäänkuin
levottomuuden tunteita ja on omiaan kiinnittämään katsojan huomion
liiaksi puoleensa. On tosin totta, että huonekalut siihen aikaan olivat
jäykästi asetellut pitkin seiniä eikä järjestellyt sinne tänne lattialle
niinkuin nyt. Salin pitkällä seinällä komeili suuri sohva, sen edessä
pöytä ja kaksi nojatuolia; akkunoiden välissä seisoivat välttämättömästi
asiaankuuluvat suuret kuvastimet mahonkipuitteissaan ja kuvastinpöydillä
hopeiset kynttelijalat; lyhyen seinän kupeella suuri flyygeli »pitkää
lajia»; aukkopaikat muuten olivat pitkin seiniä asetetuilla tuoleilla
täytetyt. Useita italialaisten ja hollantilaisten mestarien maalaamia
öljyväritauluja leveissä, kullatuissa puitteissaan, suuri
kristallikruunu kahdessa ympyrässä kiertävine kynttilöineen, öljylamppu
sohvapöydällä, sekä kaksi suurta alabasterimaljakkoa jaluistoillaan
kumpikin omassa nurkassaan, valkoiset akkunauutimet päällysverhoineen,
jotka oli samasta kankaasta tehty kuin huonekalutkin, (oviverhoja ei
siihen aikaan käytetty) -- siinä salin koko sisustus. Vierashuonetta
somisti kaunis pronssinen pöytäkello haarakynttiläjalkoineen ja
ruokasalin seinille oli ripustettu muutamia vanhoja perhe-muotokuvia. Ja
samaan tyyliin oli kaikki muutkin huoneet sisustettu. Kaikkialla oli
välkeää ja hyvää tilaa liikkua. Eikä siihen aikaan käytetty huoneissa
ensinkään tilaa ottavia kasveja ja kukkia.
Samanlaisia sisuspuoleltaan kuin tässä kuvaamani meidän asuntomme,
olivat ylimalkaan useimmat muutkin kodit, joskin monenlaisia
vaihtelumuotoja niissä luonnollisesti ilmeni; toisissa pienempiä,
toisissa suurempia. Meidän asuntomme ei suinkaan ollut komein,
päinvastoin sangen vähäpätöinen esimerkiksi Armfeltien, Klinckowströmien
ja varsinkin Hjärnein asuntojen rinnalla, jossa viimeksi mainitussa
m. m. suuren salin seinillä riippui kahdessa rivissä yltympäri koko
huoneen vanhoja, upeita, valtavasti vaikuttavia ja kunnioitusta
herättäviä muotokuvia. Samaan huoneustoon kuului päällepäätteeksi vielä
varsinainen teaatterisalonkikin.
Nykyajan ihmisistä, muodinmukaisen makusuunnan orjista tuntuisi
tuollainen entisajan kalustus luultavasti sangen jäykältä,
yksinkertaiselta ja vieläpä epämukavaltakin, sillä olisihan se
kerrassaan mahdoton velttoa loikoilemista varten. Mutta niiden, jotka
vielä hyvin muistavat entisajan huoneustot, täytyy tunnustaa, että
niissä ilmeni arvokkuuden, hienon sirouden ja kodikkaisuuden leima, jota
kaikkea nykypäivinä turhaan saa etsiä.
Sillä kun nyt astuu uudenkuosiseen salonkiin, kuinka onkaan kaikki
toisenlaista! Useimmittain on se pieni ja sen seinät niin perinpohjin
ovien ja ikkunoiden rikkirepimät, että tuskin niiden varsilla löytyy
sijaa minkäänlaisille huonekaluille. Paksut, raskaat uudinverhot
peittävät akkunat niin että huoneessa vallitsee loppumaton hämärä ja
ilma tuntuu ummehtuneelta ja painostavalta. Ensi askeleelta tahtoo
väkisinkin arvella, että talossa on parhaillaan suursiivous, tahi että
onkin astunut sisään johonkin sekatavarakauppaan, sillä huonekalut
seisovat kaikki kaukana seinistä lattialla, joko yksinäisinä tahi sitten
ryhmittäin, kaikki sekasin, huolimatta eri muodoistaan ja päällisistään.
Koko huone on täpösen täynnä kaikenlaista kapistusta niin että on
kerrassaan vaikeaa hapuilla ja kopeloida eteenpäin tuon teeskennellysti
epäjärjestykseen olevinaan asetellun, vaan kuitenkin määräpaikoilleen
varmasti järjestellyn paljouden keskellä. Täytyy olla peloissaan milloin
sattuisi töyttäsemään jotakin taulunjalustaa, jolle suuri valokuva,
pölyisellä samettirievulla puolittain verhottuna, on asetettu, tahi
tyrkkäsemään nurin jonkun kipsikuvaa tai maljakkoa kantavan
pylväspahasen, taikkapa itsekin kompastumaan pieneen ja matalaan,
turkkilaiseen, norsunluukoristeilla kirjailtuun pöytään, täynnä
kiinalaisia kupposia. Kääntyipä minnepäin tahansa, aina on jotakin
tiellä. Tuolla seisoo suuri palmu keskellä lattiaa, sulkien kerrassaan
aiheettomasti kulkumahdollisuuden, ja sen terävät lehdet kutkuttelevat
niskaan kun siitä ohi täytyy yrittää luovailla; tuolla taas on
muinaisaikainen ranskalainen piironki asetettu japanilaisen,
koruompeluksilla kirjaillun silkkivarjostimen eteen, ja kaikkialla on
etasäärejä, kuvahyllyjä, pylväsjalustoja ja muita hyllyjä, kaikki täynnä
sekalaisia posliininukkeja, kuppeja, maljakoita ja lapsellisia,
turhanpäiväisiä pieniä kapineita, joilla ei ole minkäänlaista
taiteellista arvoa eikä kuosia, erikoisesineitä ja leikkikaluja, jotka
sopisivat hyvin lapsille. Jos sitten on vielä jokukaan paikka jäänyt
jälelle, on se sullottu täyteen sukulaisten ja heidän kaikkien
lapsinypyköidensä joko suurempia tahi pienempiä valokuvia, joiden paikka
paljon paremmin olisi valokuva-albumissa ja jotka tuolla tavalla esiin
aseteltuina tekevät päinvastoin ikävän ja kuivan vaikutuksen vieraaseen,
joka ei niistä välitä. Ja jos tahtoo istahtaa, niin silloinpa sitä
joutuu pahempaan kuin pulaan, sillä tuollaisilla mataloilla, pitkin
lattiaa venyvillä nojatuoleilla ei tosiaankaan voi istua, vaan
ainoastaan maata tahi loikoilla yhtä epämukavassa kuin salonkielämään
sopimattomassakin asennossa. Kaikki tuo on huokeahintaista rihkamaa,
jonka tyylissä ei ole hienoa siroutta eikä ylevyyttä, vaan joka kyllä
kirjavine väreineen, koristeineen ja hullunkurisine muotoineen pystyy
loistamaan silmiin.
Tuollainen huoneiden sisustamistapa muistuttaa toimettomasta,
loikoilevasta kiemailija-olennosta, jolla ei ole maku-aistia eikä
hienompaa sivistystä, ja onkin se luultavasti sellaisista piireistä
kotoisin.
Ajatelkaa sitten vielä kuinka suunnattomat pölykerrokset noihin
huonekaluihin on kätkettynä ja kuinka niissä piilee miljaardien
basillien ja bakterioiden pesäpaikat. Ja entäs sisäneitsyt-raukan
vastuunalaisuus kun hänen täytyy pitää puhtaana koko tuo romujoukkio
särkemättä mitään!
Kun vanhanaikainen piironki ja kaappi ja kaikenlaiset kapistukset,
posliininuket, leikkikalut, pienet valokuvat ja joukottain sensemmoista
siirrettiin salonkiin, hävisi samalla koko salonki sen oikeassa
merkityksessä ja muuttui jonkunlaiseksi vierashuoneentapaiseksi. Ja kun
sekin pian oli täyteen ahdettu, alettiin sitten muutkin huoneet sulloa
kukkuroilleen samanlaista rihkamaa. Astiakaapeista ja säiliöistä
otettiin esille hopeat ja posliinit, jotka vanhoissa kätköissään
olisivat olleet oikeassa ja varmemmassa säilössä. Arvoltaan kutakuinkin
epäilyttäviä lautasia ja vateja ripusteltiin ruokasalin seinille
kiiltämään. Astiakaapin hyllyille eli niinkutsutulle »senkille«
aseteltiin ylen kerskuvasti kaikki kupari- ja lasitavarat mitä talossa
löytyi, samoin hopeavehkeet tahi sellaisten puutteessa hopeaa
jäljittelevästä sekotusmetallista tehtyjä astioita. Ja saipa vielä
päällepäätteeksi nähdä, että salin ympäri kiertävä laudoitushyllykin oli
lastattu täyteen vanhoja, rumia tinatuoppia ja pikareja tahi
savikulhoja, joiden oikea paikka olisi keittiön laudakoilla ollut.
Rauhallinen, tyyni sävy, jonka tulisi miellyttävästi vallita
ruokailuhuoneessa, on muuttunut levottoman hajamielisyyden tunteeksi,
jonka herättää seinillä ja hyllyillä kiiltelevät korukalut ja koristeet.
-- Vasta sitten kun koko huoneusto oli muuttunut leikkikalunäyttelyksi
oltiin tyytyväisiä.
On luonnollista, että tämä kaikki oli vaikuttanut myöskin tapoihin ja
seurustelumuotoihin, jotka nekin olivat samalla muuttuneet. Hieno sävy
tässä suhteessa ja salonkielämä yleensä hävisivät samalla kuin
todellinen salonkikin.
Tämä kuvaus tuntunee monesta kylläkin räikeältä, mutta kaikki on
kuitenkin tarkkaan todellisuuden mukaisesti kerrottu.
Kaikeksi onneksi näyttää tuo makusuunta nyt alkavan kuitenkin väistyä
yksinkertaisemman ja järkevämmän tyylin tieltä.
Minun nuoruuteni ajat sattuivat juuri siihen aikaan, jolloin kodit
sisustettiin ja kalustettiin silloin aivan yleiseen, tosin jäykkään vaan
samalla arvokkaaseen empire-mahonki-tyyliin. Ja se herättikin jo
aikaisimpina vuosinani minussa niin syvälle juurtuvan vaikutelman, ettei
sitä saanut häipymään sekään makusuunta, joka sittemmin tuli
vallitsevaksi ja johti nykyään vallalla olevaan sekasotkutyyliin.
Myönnän kernaasti, että käsitykseni juuri tästä syystä on jonkun verran
yksipuolinen. Makuasiasta on sangen vaikea väitellä. Pitäköön kukin oman
makunsa -- kunhan se ei vaan ole huono.
Samoin kuin nykyjään vallalla oleva kuosi ja tapa kalustaa ja koristella
kodit -- sillä mistään erityisestä tyylistä ei voine enää puhuakaan --
on kaikkialle tunkeutunut niin että alemmatkin kansanluokat, vaikkakin
heiltä puuttuu sekä ne edellytykset että maku ja arvostelukyky, jotka
tässä tulevat kysymykseen, ovat yrittäneet jäljitellä tuota tapaa --
niin pääsi empire-tyylikin aikoinaan sellaiseen vauhtiin, että se
vähitellen muodostui kerrassaan vallitsevaksi. Kaikki huoneustot
olivatkin senvuoksi jotakuinkin samankuosisia, sillä ne, joilla ei ollut
varaa hankkia kalliita mahonkihuonekaluja, täyttivät huoneensa
yksinkertaisemmilla, kiilloitetusta koivusta tehdyillä kalustoilla --
kuitenkin aina samaan tyyliin käyvillä. Tämä seikka loikin senaikuisiin
asumuksiin yksitoikkoisuuden leiman, jota nyt pidettäisiin sangen
ikävänä. Mutta siitä oli samalla seurauksena se etu, että silloin
katsottiin vähemmin huonekaluihin kodissa, kuin siihen viihtymykseen ja
henkeen, joka siellä asusti. Huonekaluilla ei siihen aikaan ollut niin
tärkeää merkitystä kuin nyt.
Toisenkin ja painavamman huomautuksen voi tehdä suoranaisena seurauksena
senaikuisesta huoneiden sisustustavasta. Kun näet empiire-tyyli viime
vuosisadan alussa tuli käytäntöön ja piti yleisen makusuunnan
vallassaan, seurasi siitä ikävä kyllä, että alettiin halveksia, jopa
suorastaan tuntea vastenmielisyyttä kaikkia vanhoja, usein kerrassaan
kauniita talon tavaroita kohtaan, jotka siihen asti olivat kodin
kaunistuksena olleet. Sirot, hienosti tehdyt, aistikkaat Kustaan
aikuiset huonekalut, jotka olivat vanhempaa kuosia, tuomittiin nyt
yht'äkkiä vanhanmuotisiksi ja rumiksi, joita ei ansainnut pitää arvossa
eikä säilyttää, vaan saivat alentua muuttamaan paremmista huoneista
vähemmän huomattaville paikoille tahi joutuivat suoraan ullakolle ja
romukamareihin, johon ne kätkettiin ja unohdettiin, tahi menivät siellä
pilalle ja hävisivät teille tietymättömille. Kauniita, vanhanaikuisia
kaappeja laahattiin säilytyshuoneisiin, jossa ne saivat toimittaa rouvan
mausteaineiden pitopaikan virkaa, ja kuvaveistoksilla koristetut,
kullatut huonekalut löysivät tiensä lastenkamareihin ja
palvelusneitsyeiden huoneisiin. Eivätkä yksin huonekalut joutuneet
tällaisen alennushävityksen alaisiksi, vaan sama kohtalo peri myöskin
muut vanhat talouskalut, kruunut, kuvastimet, lasitavarat, posliinit
j. n. e. Kaikkien sellaisten täytyi nyt väistyä uudempain kuosien ja
muotojen tieltä.
Juuri silloin muutamat harvat henkilöt, jotka olivat kaukokatseisempia
kuin suuri yleisö, keräsivät kokoon suuret ja kallisarvoiset
kokoelmansa. Sellaisista henkilöistä mainittakoon eräs kamreeri Heldt
Turussa ja Christian Hammer Tukholmassa. Tavallisesti saivat he
ostetuksi vanhoja, vanhanaikaisia tavaroita aivan pilkkahinnalla, mutta
joskus he myöskin vaihtoivat itselleen kaikki talon tavarat antamalla
sijaan toiset ja uudenkuosiset huonekalut ja talousvehkeet, useimmittain
silloin mitä kehnointa lajia. Olen usein käynyt katselemassa heidän
kokoelmiaan ja kerrassaan hämmästynyt, sillä niin tavattoman runsaasti
niissä löytyy historialliselta ja sivistykselliseltä kannalta tärkeitä
ja mielenkiintoa herättäviä esineitä. Ollen liian kallisarvoisia
pysymään omassa maassa, jossa ei sitäpaitsi silloin ollut mitään yleistä
kokoelmaa tällaista varten eikä myöskään yksityisiä asianharrastajia,
ovat kaikki nuo keräyksen tulokset, samoinkuin eversti Sliezen'inkin
myöhempinä aikoina Helsingissä kokoilema kokoelma vaeltaneet meiltä pois
ulkomaille, hajaantuneet ja häipyneet korvaamattomaksi vahingoksi meidän
omalle maallemme.
Lapsuudestani muistan vielä niin perin hyvin sekä »Suur-isoäidin» vanhan
kodin Mälkilässä että meidän oman kotimme Björkbodassa. Molemmat nämä
kodit olivat vielä silloin milt'ei aivan kokonaan samassa asussa,
jollaisina ne jo vuosisadan olivat säilyneet -- ei mitään oltu muutettu,
vaihdettu, eikä hävitetty. Mutta kun isäni, otettuaan vuonna 1844 eron
senaattorin virasta, asettui maalle asumaan, tahtoi hänkin, että kotimme
Björkbodassa pitäisi saada sen ajan leima ja päättikin niinollen uusia
kodin muodinmukaiseksi. Vanhat, jaloilla seisovat kuvitetut
hollantilaiset kaakeliuunit revittiin, jotta niiden sijalle voitaisiin
muurata uudenaikaiset, valkoiset, Pietarista tuodut uunit. Laudoitukset,
jotka kiertelivät jokaisen huoneen seiniä ja joihin muutamissa huoneissa
oli kuvaveistoksia kaiverrettu, kiskottiin paikoiltaan, samoinkuin ovien
päältä vanhat koristeetkin; myöskin kankaasta tehdyt ja öljyvärillä
maalatut seinäverhot, jotka hienommissa huoneissa olivat runsaasti
koristellut, revittiin pois ja vaihdettiin suurikukkaisiin,
ranskalaisiin paperitapetteihin, joita -- silloin uutuus meidän
maassamme -- ihailtiin korkeimman hienouden merkkinä. Vanhanaikaiset,
kauniit huonekalut siirrettiin ja sijoiteltiin vierashuoneisiin,
palvelijain ja palvelusneitsyeiden kamareihin tahi annettiin pehtoreille
ja konttoriherroille käytettäviksi, jotka sitten muuttaessaan pois
pyysivät saada viedä huonekalut huoneistaan mukanaan, ja siihen usein
suostuttiin.
Niin oli asianlaita meillä ja minä luulen, että samalla tavalla ja
samoilla perusteilla melkein yht'aikaa ympäri koko maamme hajoitettiin
ja annettiin häipyä teille tietymättömille kaikki vanhat taloustavarat
-- kaikki johtuen vain tuosta yhä enemmän valtaan päässeestä kiihkosta
sommitella kodit uudenkuosisiksi. Vanhaa ei siihen aikaan ensinkään tahi
ainakin ylen vähässä määrässä kunnioitettiin.
Tavattoman harvassa lienee sellaisia koteja maassamme, jotka olisivat
välttyneet tuollaisen yleisen hävityspuuhan alaisiksi joutumasta. Näin
minä kuitenkin vielä sangen myöhään, vuonna 1870, yhden sellaisen paikan
kun tulin Strömforsin tehtaalle, jonka tehtaanisäntä Pehr af Forselles
omisti. Hän oli asuntonsa säilyttänyt koskemattomana, sellaisena kuin se
jo kolmen sukupolven ajan oli ollut. Mutta pian senjälkeen luisui sekin
samaan hävityksen kuiluun.
Kun minä vuonna 1856 otin Björkbodan halttuuni, oli makusuunta jo jonkun
verran muuttunut ja jotkut alkoivat jo huomata ja käsittää kaiken
_vanhan_ suuren arvon. Niiden joukossa olin minäkin. Kaikkialta koottiin
silloin jälleen käsiin ne rippeet, jotka vielä jälellä olivat.
Ullakolta, palvelijain ja neitsyeiden kamarista ja meijeristä löydettiin
vielä silloin jonkun verran vanhan komeuden jätteitä, muutamia hienosti
tehtyjä, kauniita, vanhoja huonekaluja. Joskin ne olivat jo huonossa
kunnossa, puolittain pilallisia, saatiin ne kuitenkin korjatuiksi ja
siistityiksi, ja minä voin noilla, ennen kaksikymmentä huonetta
täyttäneiden huonekalujen vanhoilla jätteillä sisustaa kolme huonetta,
joita kaikki ihailivat ja erinomaisen kauneiksi kehuivat -- kerrassaan
koko huoneuston kaunistukseksi.
XVII
KOTI JA SEURAPIIRIT.
Samoin kuin kaikki muukin tuona aikana, ovat myöskin elämä ja tavat sekä
kodissa että seurapiireissä ihmeellisellä tavalla muuttuneet, jopa niin
huikaisevassa määrässä, että ne nyt ovat kerrassaan vastakohtia kaikelle
sille, mikä kuvaamanani aikana oli käytännössä.
Sillä mistään seuraelämästä, ainakaan sen mukaan mitä seuraelämällä
siihen aikaan käsitettiin, tuskin nykyjään voi puhuakaan; se on näet
vähitellen, melkein huomaamatta hävinnyt häviämistään. Ajatellaanpa
esimerkiksi, että jonkun nyt syystä tai toisesta täytyisi pitää
juhlapidot, niin katsoo hän kaikista sopivimmaksi, ehkäpä ainoaksi
mahdollisuudeksi toimeenpanna kemunsa Seurahuoneella. Eihän näet
nykyjään voida ajatellakaan, että tuollaista juhlaa kotona voisi
viettää.
Myöskin minun nuoruuteni päivinä perheessä vallinnut yhteys ja yhteyden
tunne, joka ikäänkuin muodosti koko kotielämän, on nyt milt'ei tyyten
hävinnyt tahi ainakin suuressa määrässä muuttunut.
Likeinen ja luonnollinen yhteys koti- ja seurusteluelämän välillä
menneinä aikoina juuri viehätti ja miellytti niin sanomattomasti.
Perheen isä työskennellee nyt, niinkuin silloinkin, koko aamupäivän
virkatoimissaan tahi liikeasioissaan, ja on niinollen sen osan päivää
kotoa poissa. Rouva taas nykyjään kuluttaa aamupäivänsä käymällä
myymälöissä, sillä kaikkihan täytyy nykyaikana ostaa, usein vain yhtä
päivää varten kerrallaan -- sitten täytyy hänen käydä useissa paikoissa
vierailulla, mieluimmin niin monessa kuin suinkin, senjälkeen pistäytyä
muotimakasiinissa koettelemassa pukua, ja kaiken tämän päälle lopettaa
hän aamupäivänsä ja pilaa samalla ruokahalunsa istumalla mukana jossakin
päivittäin uusiintuvassa kahviseurassa, joita toimeenpannaan
lukemattomien aiheiden johdosta ja varjolla -- tahi pitää hänen mennä
ompeluseuraan tai myyjäisiin, joita sokeiden, vanhojen, hätääkärsivien
y. m. hyväksi pidetään -- tahi taas ajella hautajaissaatoissa,
kukkakimppu kädessä, ympäri kaupungin katuja -- sanalla sanoen: kotonaan
taloutta hoitamassa ei hän tahdo olla, sillä eihän se olisi hauskaa,
eikä hänellä sitäpaitsi ole sellaiseen liikaa aikaakaan.
Tyttäret nykyaikaan ovat tietysti ylioppilaita ja käyvät luennoilla
yliopistossa tahi sitten tepastelevat naurussasuin Esplanaadinkadulla.
Samoin ovat pojat joko koulussa, yliopistossa tahi virastoissa. --
Aamu-päivällä ei kukaan ole kotona.
Päivällisen ajoissa voi sattua niin, että koko perhe kokoontuu yhteen
hajaantuakseen pian jälleen eri haaroille -- joko nukahtamaan
päivällisunta tahi lukea ahmaisemaan hieman uudenaikaista
kirjallisuutta. Ja kun tulee ilta, jää talo jälleen tyhjäksi.
Sillä silloin täytyy tyttärien kiiruhtaa osakuntakokouksiin
keskustelemaan ylen tärkeistä kysymyksistä tahi johonkin niistä
lukemattomista konserteista, joissa »Euroopan etevimmät»
pianonsoittajat, viulunvinguttajat, tenoorit tai sopraanot antavat
neronsa ja taituruutensa pulppuilla ja joita he kaikki luonnollisesti
tavattoman hyvin ymmärtävät arvostella. Tahi on heidän jouduttauduttava
kuuntelemaan yhtä lukuisia vierailevain luennoitsijoiden ja
kirjailijoiden esitelmiä -- mukava tapa ammentaa itselleen hitusen
verran sivistystä -- tahi johonkin äskettäin perustettuun yhdistykseen,
joita tukuttain on muodostettu joko »palvelusneitsyeiden sivistämiseksi»
tahi »rangaistusvankien jalostamiseksi musiikin kautta» j. n. e., sillä
tuollaisia keksintöjä on nykyjään lukemattomia.