talvella -- palvelusväen ja koulunuorison suureksi iloksi, sillä
saivathan koululaiset silloin kaikki »markkinaluvan», vieläpä ehkä
muutamia rahakolikoita ostellakseen jotain markkinoilta. Senaatintorin
etelä-sivulla seisoivat kauppakopit viervieressä kahdessa rivissä,
täynnä sahramirinkelejä, suuria ja pieniä, kalliita ja halvempia joko
manteleilla ja korinttimarjoilla höystettyinä tahi sitten ilman
höysteitä. Torin laidoille, vastapäätä senaatintaloa ja kirkkoa, olivat
kultasepät, turkkurit, satulasepät, läkkisepät, hansikkaantekijät ja
muut käsityöläiset sijoittaneet myymäläkojunsa. Niillä seuduin oli liike
pienempi, jotavastoin kansanjoukko lainehti rinkelikojujen luokse ja
tungeskeli niiden välissä. Kauan siinä kuljeskeltiin, epäröiden ja
harkiten minkä noista houkuttelevista kakkusista ostaisi, kunnes valinta
viimeinkin tuli tehdyksi ja ostaja ylpeänä ja hilpein mielin läksi
kotiaan kohti rinkeli kainalossa. Silloin sitä oli ollut markkinoilla!
Kauppatorilla oli toisellainen liike; satama oli täpötäynnä
kalastajavenheitä, joissa tingiskeltiin ja maisteltiin silakkapönttöjen
sisällyksiä ja mukana tuotuja omenoita, perunoita ja muita saariston
tuotteita; torilla oli taas kuorma kuorman vieressä täynnä
maalaistavaroita. Kansaa virtaili joukottain kaikkialla kovaäänisesti
huudahdellen ja loilotellen; puoli- ja täyshumalaisia talonpoikia ja
renkiä ajeli kilpaa täyttä vauhtia katuja pitkin, kehuskellen ja
hevosillaan kilpaillen, hoilotellen ja ruoskien hevoskompuroitaan, niin
että kaikki jalankulkijat olivat kerrassaan hengenvaarassa. Parvi maalta
markkinoille tulleita piikoja, kömpelöitä ja arkoja, tirskisteli
ihmetellen ja ihaillen kauppapuotien ikkunoihin, pidellen toisiaan
hameenliepeistä kiini, tahi seisoskeli mielitekosillaan katsellen
kaikenkaltaisia markkinapöydille levitettyjä korukapistuksia. Kaikkialla
kirjavaa, hälisevää kansanelämää ja iloista mielialaa, jota melkoisessa
määrässä kansallinen, tulistava elinjuoma oli kohottanut. Nyt on
tuollaisten kansanjuhlain viettäminen, kaupunkilaisten iloksi,
maalaisten ja rinkelimatamien suureksi suruksi, loppunut.
Jos kaupungin väkiluku tähän kuvattuun aikaan oli vähäinen, niin oli
liikenne ja matkustajaintulva verrattain vieläkin pienempi. Ei
liikuskeltu tosiaankaan paljon tuona seisahduksen aikana. Kahdenkymmenen
hevosen tehtävänä kaupungin majatalossa oli välittää kaikki liikeyhteys
maan pääkaupungista. Nyt ei tahdo parikymmentä matkustajajunaakaan
päivässä aina täydelleen tyydyttää matkustajain suurta paljoutta. Mutta
nuo mainitut 20 hevosta riittivät siihen aikaan hyvin, ainoastaan joulun
aikoina sattui joskus tapahtumaan niin hullusti, että hevosen tarvitsija
sai jonkun aikaa odottaa kyytiä. Ja sitäpaitsi kuului postinkin vienti
näille samoille hevosille. Kesäisin tekivät tosin molemmat höyrylaivat,
Storfursten (kapteeni Collan) ja Ruhtinas Menschikoff (kapteeni Hallén)
yhden kulkuvuoron kumpikin viikossa, vuorotellen länteen- ja itäänpäin.
Paitsi näitä kahta laivaa, oli vielä olemassa Murtaja (kapteeni Hjelt,
sitten kapteeni Schantz), kulettaen pääasiallisesti karjaa Pietariin ja
Tukholmaan, sekä eräs uusi ja sangen hieno laiva, Finland, sittemmin sai
se nimekseen Victoria, joka välitti liikennettä linjalla
Helsinki--Viipuri--Pietari, vaan joka pari vuotta näillä vesillä
tappiota tuottaen purjehdittuaan sitten miilusti muille markkinoille. Ja
siinäpä onkin lueteltu kaikki höyrylaivayhteys ja liike, mitä sillä
vuosikymmenellä maassamme oli. Jos sitä vertaa meidän aikamme suuriin,
joka päivä lähteviin laivoihin ja sitäpaitsi monen moniin pienempiin
saaristopursiin, niin huomaa, ett'ei liikeolot merelläkään olleet sen
vilkkaampia kuin maalla. Kaikesta huomattavasta, yhden ihmisijän aikana
tapahtuneesta kehityksestä onkin ehkä juuri nykyisin vallitseva
yhdysliikenteiden vilkkaus hämmästyttävin.
Kaupungissa löytyväin hotellien luvun ja suuruuden määrää luonnollisesti
matkustajain tulva. Senvuoksi olikin siihen aikaan kaupungissa
ainoastaan muutamia hotelleja ja ne sangen pieniä. Kleinehn hotelli oli
suurin ja paras, vaikkakin sen alakerran anasti melkein kokonaan
halttuunsa Bolinin kauppaliike. Seurahuonetta, joka nykyjään on aivan
kokonaan uuteen uskoon rakennettu, ei alkujaan oltu aijottukaan
matkustajaravintolaksi. Sen alakerta oli täynnä kauppapuoteja ja
molemmat yläkerrat täytti juhlahuoneusto; suuri juhlasali yksinään,
suurin laatuaan mitä koskaan kaupungissamme on ollut (90 jalkaa pitkä,
44 jalkaa leveä ja 28 jalkaa korkea) täytti kahden kerroksen korkeudelta
rakennuksen koko itäisen puoliskon; juhlahuoneustoon kuului sitäpaitsi
eteis- ja vierashuoneet, ruokasalit, biljaardi- ja tarjoiluhuoneet,
joten matkustajain käytettäväksi jäi ainoastaan muutamia pienempiä
huoneita Sofiankadun puolella. Sitäpaitsi oli kaupungissa Bellevuen
hotelli (Ehrenburg), Palmqvistin kivimuurin molemmissa ylemmissä
kerroksissa Pohjoisesplanaadin- ja Fabianinkatujen kulmauksessa.
Myöhemmin ilmaantui myöskin hotelli de Russie Aleksanterin- ja
Mariankatujen kulmaan. Kun sitten vielä mainitsee muutamia enemmän tai
vähemmän satunnaisia yksityisasuntoja, kuten rouva Arpen matkustajamajan
Senaatintorin laidassa ja rouva Strandmanin Vuorikadun varrella, niin
siinä ne sitten ovatkin kaikki silloisen kaupunkimme matkustajapaikat.
Tavallisesti asuivatkin matkustajat silloin sukulaistensa tahi
tuttaviensa luona, käyttäen hyväkseen heidän vieraanvaraisuuttaan.
Mistään vientiliikkeestä tahi teollisuudesta ei siihen aikaan
Helsingissä ollut juuri sanottavasti tietoakaan. Se oli silloin
pelkästään kuluttavain virkamiesten ja maahan-tuottavain kauppiaiden
kaupunki. Maastavientiliike supistui milt'ei tyyten muutamiin torilta
ostettuihin parru- tahi käsin sahattuihin lankkulasteihin, jotka
lähetettiin Sundmanin vanhalla »Uskolla» tahi »Afrikalla» Espanjaan,
josta nuo laivat sitten suolalastissa palasivat, tahi Rioon Lindroosin
»Alexandralla», joka sieltä toi kahvia. Teollisuuskin oli alkuperäisellä
kannalla. Borgströmin tupakkatehdas oli silloin vielä aivan
vasta-alkava, Kiseleffin vanha sokeritehdas Töölössä samoin jotensakin
vähäpätöinen ja Sinebryckoffin polttimo ja panimo oli myöskin aivan
mitätön verrattuna saman liikkeen nykyisiin suuremmoisiin laitoksiin,
Lindbergin veistämö ja Sundmanin seinäpaperitehdas -- siinä kaikki, mitä
nyt muistan teollisuusalalta noina aikoina. Muut olivat oikeastaan vain
käsityöläispajoja. Kaupungin käsityöläisistä luulen maalari
Kjällströmin, räätäli Staudingerin, kultaaja Höjerin, vaskiseppä
Osbergin, kultaseppä Mellinin, verhoilija Galetskin, puuseppä
Lithoniuksen, leipuri Holmin, teurastaja Janssonin ja muotiompelija,
rouva Bandlyn olleen huomattavimmat ja parhaimmat.
Kaiken liiketoiminnan pohja ja perustus, sen ydin, maan raha- ja
luottolaitos oli vielä silloin sangen alkuperäisessä tilassa. »Suomen
Pankki» majaili muutamissa huoneissa senaatintalon kaakkoisen sivustan
ylimmässä kerroksessa. Se oli maan ainoa pankki, ainoa rahalaitos, jonka
piti välittää kaikki liike! Pankilla oli haarakonttorit kolmessa tahi
neljässä huomattavimmassa maaseutukaupungissa, mutta näitä konttoreja
kutsuttiin rahanvaihtokonttoreiksi, eikä niillä ollut mitään päätös-
eikä määräämisvaltaa, vaan täytyi niiden lähettää kaikki asiapaperit ja
vekselit ensin johtokunnalle pääkaupunkiin, jolla yksin oli valta
hyväksyä sellaiset asiat. Kun ajattelee senaikuista yhdysliikennettä ja
kulkuneuvoja -- yksi tahi kaksi postivuoroa viikossa -- huomaa helposti,
kuinka ehkäisevästi se vaikutti kaikenlaiseen liikkeeseen yleensä ja
kaupan kehittymiseen.
Silloisessa kunnossaan tuo pankki -- muutamien vanhojen virkamiesten
johtamana, joilla ei ollut käsitystäkään sellaisen liikkeen hoidosta,
vaan jotka käsittivät asian kokonaan virkavaltaiselta kannalta,
pikkumaisesti ja ahdasmielisesti -- vaikutti ja esiintyi kerrassaan
kaiken vilkkaamman yrittelijäisyyden jarruna. Pankin koko vuotuinen
liike ei silloin ollut suurempi kuin minkä yksityispankin tahansa
nykyään. Koko sen lainauksen ulospäin ja rahain vastaanoton sisäänpäin
voi aivan mukavasti toimittaa pienen luukun kautta, joka oli
kassanhoitajan huoneen seinässä, ja samanlaisesta luukusta tuossa
pienessä huoneessa hoidettiin valtiokonttorin asiat!
Suomen Pankin ohella oli myöskin olemassa muutamia säästöpankkeja ja
eläkerahastoja, vaan nekin olivat silloin vielä vasta kehdossaan ja
lainailivat rahoja pääasiallisesti vain kiinteimistö-kiinnityksiä
vastaan. Vasta sitten kun »Yhdyspankki» alkoi toimintansa 1860-luvun
alussa tapahtui näissä vähäpätöisissä ja ahtaissa oloissa onnellinen
muutos, josta nopea ja aavistamaton elpyminen kaikilla liikealoilla oli
seurauksena.
Yhtä kehittymättömässä tilassa oli silloin koulu-ja opetustoimikin.
Paremmissa perheissä oli siihen aikaan tapana pitää lasten opettajina ja
kasvattajina joko kotiopettajia tahi ulkomaisia kotiopettajattaria. Ja
ne, joilla ei tällaiseen varoja ollut, panivat lapsensa Laurellin
perustamaan, sittemmin lehtori Backmanin huostaan joutuneeseen
»lyseoon», jossa oli oppilaita kaikkiaan noin 70--80, ja tyttönsä
vapaaherratar von Rosenin kasvatuslaitokseen, jossa oli oppilaita
viiteenkymmeneen, tahi sitten Gripenbergin pientenlastenkouluun.
Kaupungin porvarillisia perheitä varten oli olemassa vain yksi
»alkeisoppilaitos», jota tavallisesti kutsuttiin »isoksi kouluksi»,
siinä kun kävi kaikkiaan noin 100 oppilasta; tämän koulun ylimmältä
luokalta sai oppilas päästötodistuksen Porvoon kimnaasiin. Koulua ei
muuten pidetty kovinkaan suuressa arvossa, vaan katsottiin päinvastoin,
että opettajavoimat siellä olivat sangen heikot ja oppilaiden kesken
vallitseva henki raaka ja sivistymätön. Oppilaat olivat näet suurimmaksi
osaksi kaupungin käsityöläisten ja pikkuporvarien poikia. Ison koulun
pojat, »rotat», olivatkin hienompain lyseolaisten, »kissojen»,
leppymättömiä vihamiehiä, heidän keskenään oli vallalla alituinen
kahakka; täyskarvaisia katumeteleitä pantiin toimeen tuontuostakin
vaihtelevalla menestyksellä. Senaikuisen opetuksen omituisuuksista
mainittakoon tässä m. m., että »keppi» se siihen aikaan näytteli
huomattavinta osaa ahkeruuden ja opintojen järjestelyssä.
Työväenluokan lapsille ei ollut vielä silloin tarjona minkäänlaista
sivistyslaitosta, paitsi sunnuntai-ja köyhäinkoulua, joka sijaitsi
Kasarmintorin varrella. Vasta vuonna 1861 tunnettu suuriaatteinen ja
kaukokatseinen Uno Cygnæus toi esiin siunausta tuottavan esityksensä
yleisen sivistyksen kohottamisesta kansakoulujen avulla, esityksen, joka
sai osakseen voimakkainta vastustusta juuri sen säädyn ja
yhteiskuntaluokan taholta, jonka olisi pitänyt etunenässä harrastaa
valon levittämistä. Voikohan kukaan silloin aavistaa, kuinka nopeasti
kansakoululaitos tulisi kehittymään ja että vuosisadan lopulla Helsingin
kouluissa kävisi noin kymmenentuhatta oppilasta?
Sen aikajakson alussa, jota tässä olen koettanut kuvailla, vallitsi
Suomessa vielä nykypäivinä käsittämätön sekasotku, mitä maassa
liikkeellä olevaan rahaan tulee, sillä täällä löytyi rahaa jos minkä
lajista, niinhyvin paperi- kuin hopearahaa, ja kaikkia lajeja käytettiin
silloin vielä maksuvälineinä. Käytännössä oli näet: Suomen Pankin 2 ja 1
ruplan setelejä ja 75, 50 ja 25 kopeekan pankkiosoituksia, venäläisiä
pankkiosoituksia à 25, 10 ja 5 ruplaa, vastaten 2/7 hopearuplaa, sekä
vielä ruotsalaisia setelirahoja, joko entisajoilta maahan jääneitä tahi
sitten tänne joutuneita Ruotsin ja läntisen Suomen välisessä vilkkaassa
kaupankäynnissä. Ruotsin rahaa ilmeni arvomäärältään monenlaista, joko
rikseinä tahi killinkeinä valtavelkarahaa. Mutta esiintyipä käytännössä
myöskin speciepankkiseteleitä, joiden arvo oli puolta suurempi. Melkein
kaikki setelilajit oli painettu huonosti vielä huonommalle paperille; ne
olivat likaisia ja repaleisia ja usein nuppineuloilla kiinnitettyjä
n. s. »kaprokkeihin», levätteihin. Vaikkakin harvemmassa, tapasi
kuitenkin liikkeessä myöskin oikeita venäläisiä hopearuplia ja hopeista
sekä vaskista venäläistä pientärahaa. Mutta kansan syvien rivien
keskuudessa, joiden ei ollut laisinkaan helppo tottua uusiin ja
erilaisiin rahalajeihin, käytettiin edelleen noita vanhoja ruotsalaisia
rahan-nimityksiä: plootu, taaleri, hopeaäyri ja runstykki, jotka
nimitykset merkitsivät kauan sitten käytännöstä hävinneitä rahalajeja,
mutta pysyivät yhä edelleen, vanhan pinttyneen tavan mukaan, käytännössä
rahvaskansan joukossa. Vielä minun nuoruudessani laskettiin esim.
palvelustytön palkka niin ja niin moneksi plootuksi. Ei ollut myöskään
mikään ihme, jos siihen aikaan sattui kuulemaan, että jokin maksoi 1
ruplan 12 killinkiä tahi 3 riksiä valtavelkarahaa ja 12 kopeekkaa
j. n. e. Tavaton sekasotku yleensä, jota kylläkin usein väärinkäytettiin
»narratakseen talonpoikia.» Kaikki tuli kuitenkin järjestyneelle
tolalleen L. G. von Haartmanin alotteesta vuonna 1840 annetun
raha-asetuksen avulla, jonka jälkeen nuo monet erilaiset ruotsalaiset
rahalajit lunastettiin pois liikkeestä ja siten -- joskin vähitellen --
kuitenkin lopullisesti käytännöstä hävisivät, niin että metallinen
Venäjän hopearupla tahi sen arvoiset setelit jäivät ainoiksi laillisiksi
rahoiksi maassamme.
Ainoastaan kolme vuosikymmentä oli silloin kulunut siitä kuin Suomi
»verisen kilven laisena oli Svean sydämestä temmattu», tahi,
käyttääksemme kansan puhepartta, »siitä kuin ryssä maahan tuli.» Kaikki
vanhemmat ihmiset olivat eläneet Ruotsin vallan aikana, useat heistä
olivat ottaneet osaa maan viimeiseen kunniakkaaseen puolustukseen,
useimpia kiinnitti vielä lujat heimolaissiteet emämaahan, jonka ylevät
muistot ja yhteistunne lienee istuttanut syvät juurensa jokaiseen
sydämeen. Eipä näinollen luonnotonta olisikaan, joskin kaipaus vielä
silloin olisi ollut suuri, ja joskin pakko mukaantua uusiin
olosuhteisiin olisi tuntunut painostavalta. Vaan meidän aikamme suureksi
ihmeeksi ei kumpaakaan ilmaantunut.
Tämä johtui ehkä osaksi siitä tyynestä tasamielisyydestä ja
vilpittömästä, lainkuuliaisesta ajatuskannasta, joka kaikkina aikoina on
ollut Suomen kansalle ominaista, osaksi myöskin siitä
tyytymättömyydestä, jonka oli kansassa herättänyt päättömästi johdettu
puolustus ja silloinen huonon huono Ruotsin hallinto maassamme. Suomi,
joka siihen asti oli ollut ruotsalaisten ja venäläisten aseiden
alituisena temmellyspaikkana näytti nyt voivan iloita häiritsemättömästä
rauhasta. Keisari Aleksanteri oli Porvoon valtiopäivillä selittänyt,
että »Suomi on kohotettu kansakuntain joukkoon», joka kutkutteli
kansallisturhamaisuutta, ja samalla valallaan vahvistanut maan lait ja
valtiomuodon ikuisiksi ajoiksi, joka taas tyynnytti mielialan ja herätti
luottamusta tulevaisuuteen.
Virkamiehet, jotka nyt äkkiä saivat virkoja moninaisissa uusissa
virastoissa, samalla kuin palkat kaksinkertaisiksi määrättiin, ja joiden
ilmaiseksi kadettikoulussa kasvatetut pojat saivat hyviä paikkoja
keisarikunnassa (noin 800 suomalaista upseeria oli siihen aikaan
venäläisessä palveluksessa) olivat ylen kiitollisia näistä
armonosoituksista ja tunsivat olevansa turvallisia sen keisarisanan
kautta, joka vakuutti, että ainoastaan suomalainen mies saa olla
suomalaisessa virassa, eikä ketään voida eroittaa ilman laillista
tuomiota. Entiset suomalaiset upseerit saivat pitää virkatalonsa ja
palkkansa, eikä ollut ensinkään harvinaista, että heidät asetettiin
uusiin virkoihin. Rahvaskansan veroja vähennettiin, se vapautettiin
sotapalvelusvelvollisuuksista, se tunsi turvallisuuden tunnetta sekä
hallitsijavakuutuksen nojalla, joka kirkkojen seinille oli
julkinaulittu, että myöskin ollessaan tietoinen siitä, ett'eivät
virkamiehet, jotka olivat saman maan poikia samoinkuin rahvaskin, voisi
pettää kansan harrastuksia ja pyrintöjä.
Sitäpaitsi vaikutti paljon sekin, että keisari, joka matkusti kaksi eri
kertaa läpi maan (1812 ja 1819), osoitti jokaiselle hyväntahtoisuuttaan,
esiintyi maan armollisena ja lempeänä hallitsijana ja kykeni
personallisella herttaisuudellaan voittamaan puolelleen kaikkien
sydämet, eikä toki vähimmin naisten, jotka aina ja jatkuvasti puhuivat
hänestä ylistelevin sanoin.
Niinpä vallitsikin yleinen tyytyväisyys oleviin oloihin. Muutos mielissä
vanhasta uuteen oli tapahtunut äkkiä ja vapaehtoisesti, myöhemmin siihen
oltiin jo totuttu ja sitä siedettiin ja tulevaisuus väikkyi valoisana --
niille, jotka sitä ajattelivat.
On luultavaa, että se taantumus-, milt'ei orjamainen henki, joka suurten
Napoleon-sotien jälkeisinä hervottomuuden ja tyvenen aikoina oli
vallannut koko Euroopan, ulottui myöskin Suomeen, johon siihenkään
yleinen ajanhenki ei liene voinut olla koskettamatta. Vasta suurten
tapausten jälkeen vuonna 1848 alkoivat raittiimmat tuulahdukset tuntua.
Mutta vähitellen selvisivät käsitteet. Jokainen tiesi, että
jälleenliittyminen Ruotsiin oli sula mahdottomuus, ja täydellinen
antautuminen ja sulautuminen suureen Venäjän valtakuntaan oli taas
ajatus, jota yhtä mahdottomana ei kukaan millään ehdolla tahtonut
ajatellakaan, vaan jota kuitenkin pohjaltaan kukin oikeastaan pelkäsi.
Keisari Nikolain, tuon ankaran, kovan, vakavan itsevaltiaan kanssa ei
ollut leikkimistä -- se tiedettiin; vähäpätöisinkin valtiollinen
varomattomuus täällä voisi näet helposti herättää mahtajan vihan ja
aiheuttaa rangaistuksen, voisi saada uhkaavat ukkospilvet salamoimaan ja
yhdellä iskulla musertamaan sen heikon ja nuoren elonkipinän, joka juuri
oli kansassamme herännyt -- myöskin tämä kaikki tiedettiin ja sitä
pelättiin. Kuitenkin, meidän onneksemme, oli hän mies, joka piti arvossa
ja pyhänä vannomaansa keisarivalaa. Mutta siitä huolimatta vapisivat
kaikki ja kuvittelivat mielessään itäänpäin kiitäviä venäläisrekiä tahi
Långörin holvimajoja, joiden ympärillä meri vaahtoisena hyrskää. Pelkkä
ajatuskin tuollaisesta mahdollisuudesta oli kyllin kaamea herättämään
kaikissa pelkoa ja vavistusta. Sanaa perustuslaki ei rohjettu lausua
kuin kuiskaamalla -- sanaa valtiopäivät ei kukaan edes ajatellutkaan
muullaisena kuin puolittain rikollisena ajatuksena, jonka kukin sulki
sisimpäänsä.
Pelko ja valtiollinen välinpitämättömyys antoivat ominaisen leimansa
tälle ajalle, jota olen koettanut tässä kuvailla.
Lopuksi muutama sana kielisuhteista, joskaan siitä ei ole paljon
sanomista, sillä siihen aikaan puhuttiin maan pääkaupungissa ainoastaan
yhtä kieltä, ruotsia, luonnollisesti lukuunottamatta kaupunkiin
sijoitettua venäläistä sotaväkeä ja siellä majailevia venäläisiä
kauppiaita. Mistään kieliasiasta tahi kieliriidasta ei senvuoksi siihen
aikaan ollut kysymystäkään, eikä silloin myöskään ollut huomattavissa
minkäänlaista harrastusta suomalaisen kirjallisuuden hyväksi tahi kielen
kehittämiseksi, joll'ei ota huomioon ehkä joitakin yliopistollisia
piirejä. Kaikki, alkaen ylimmistä virkamiehistä hamaan yhteiskunnan
alimpiin kerroksiin asti, puhuivat yksinomaan ruotsinkieltä, samoinkuin
palvelijatkin taloissa, sillä siihen aikaan ei otettukaan suomalaista
palvelusväkeä jotta lapset aikaiseen oppisivat suomea -- pikemmin
päinvastoin. Heitä kartettiin, ett'eivät nuoret vain oppisi rumaa
äännäntää ja tottuisi käyttämään kielessään väärää sanajärjestystä.
Myöskin kaupungissa käyvä rahvaskansa, kotoisin pääasiallisesti Espoosta
ja Helsingin pitäjästä tahi saaristosta, oli synnynnäis-ruotsalaista
ainesta. Tämän ohessa on myöskin huomattava, että suomenkieli oli siihen
aikaan niin suuresti halveksitussa ja syrjäytetyssä asemassa, ett'ei se
ollut edes opetusaineena kouluissa, niin, vieläpä vuoden 1850
kieliasetuksen mukaan ei suomenkielellä saanut painosta julkaista muuta
kuin uskonnollisia ja maanviljelystä koskevia kirjasia! Niinpä ennätin
minäkin kuudenteentoista ikävuoteeni, ennenkuin kimnasistina Turussa
ensi kerran kuulin puhuttavan suomea.
Kuinka tavaton eroitus entiseen verraten tässäkin suhteessa! Nythän on
jo puolet kaupungin asukkaista puhtaasti suomalaista syntyperää --
kiitos siitä rautateiden välittämälle sisämaasta tapahtuvalle
muuttotulvalle -- ja huomattava osa toisestakin puolesta on samaan
suuntaan kehittymässä!
XVI.
ASUMUKSET JA NIIDEN KALUSTUS.
Kaupungin keskusosassa, jossa kivimuurit kohoilivat, asusti milt'ei
yksinomaan rahavalta, jotavastoin ylimysvalta ja korkeammat virkamiehet
olivat asuinsijakseen valinneet Elisabetintorin ympäristön ja sen
viereiset kadut, jota kaupunginosaa senvuoksi kutsuttiinkin »Helsingin
S:t Germain-esikaupungiksi». Mutta kun sielläkin tuli ahdinko, heidän
joukkonsa kasvaessa, alkoivat he rakennella itselleen taloja muihinkin
kaupunginosiin, kuitenkin mieluimmin Bulevardinkadun varrelle -- kaikki
yksikerroksisia puutaloja, rakennettuina suurille tonttialueille, joille
puita oli istuteltu; ja pian olikin tuon kauniin, lehtikujan tapaan
puilla reunustetun kadun varret täynnä taloja.
Isäni, joka oli jo kauan ollut varuillaan siltä varalta että meidän
asumamme Heidenstrauchin talo myötäisiin keisarilliseksi palatsiksi, oli
ostanut professori Ursinilta hänen omistamansa, Bulevardinkadun varrella
sijaitsevan komean ja suuren talon, jonne me muutimme syksyllä vuonna
1837, kun taloa sitä ennen oli Engelin taitavalla johdolla perinpohjin
korjailtu ja osaksi uudelleen rakennettukin.
Talomme oli nykyinen numero 7, nyttemmin jaettu kahdeksi tonttialueeksi,
joista toisella kohoaa kolmikerroksinen kivitalo yksityisine
voimistelulaitoksineen, toiselle on rakennettu »Uuden ruotsalaisen
yhteiskoulun» opistorakennus. Mutta siihen aikaan oli alue jakamaton ja
olikin se sangen huomattava rakennustontti.
Kadun varrelle puusta rakennetussa, jotakuinkin suuressa
yksikerroksisessa päärakennuksessa sijaitsi juhlahuoneusto ja siinä
asuivat vanhempani, sisareni, kotiopettajatar ja naispuoliset
palvelijat. Huoneet olivat suuria ja valoisia, ajan maun mukaan
rakennetut jonoon peräkkäin, ja sali oli niin korkea, että
tanssitilaisuuksissa voitiin musiikkia varten asettaa erityinen parveke
sen toiselle pitkälle-seinälle. Rakennus oli kulmatalo ja sen toinen
kylkisiipi ulottui puistoon asti; siinä sijaitsi isäni
yksityishuoneusto. Toinenkin sangen pitkä rakennus, yhdensuuntainen
päärakennuksen kanssa, kuului taloomme ja sijaitsi se päärakennuksen ja
ympäröivän puiston välissä. Siellä oli suuri joukko huoneita perheen
miespuolista nuorisoa ja kotiopettajaa varten ja samassa rakennuksessa
asuivat myös miespalvelijat (joita aina oli kaksi, joskus kolmekin),
kuski ja tallirenki; siellä oli myös pesupirtti, mankelihuone ja
leivintupa, ja yhdessä jonossa vielä halkovajakin koko talven tarpeita
varten varattu, vaunuvaja, talli neljälle hevoselle ja navetta lehmää,
muutamia juottovasikoita ja lampaita varten. Kolmelta puolelta ympäröi
taloa puistontapainen puutarha, laaja ja siimeksinen lehtikujosineen,
lehtimajoineen ja hedelmäpuineen. Sitäpaitsi oli talossa kaivo, jossa
riitti runsaasti hyvää vettä.