Produced by Matti Järvinen, Tuija Lindholm and Distributed
Proofreaders Europe.
MUISTOJA LAPSEN JA HOPEAHAPSEN
KUVAUKSIA
Kirjoittanut
Anders Ramsay
Suomentanut
Knut Sarlin
II osa
Ensimmäisen kerran julkaissut
Werner Söderström Osakeyhtiö 1908.
XIV.
HELSINKI NUORUUTENI PÄIVINÄ.
1849--50.
»Tempora mutantur et nos mutamur in illis» (ajat muuttuvat ja me niiden
kanssa), sanoivat »vanhat» jo pari tuhatta vuotta sitten, mutta mitähän
he sanoisivatkaan, jos voisivat vilkaista tähän meidän, höyryn ja sähkön
korkeapaineessa hätäilevään ja hyörivään aikaamme?
Kaikki muuttuu ajan pitkään ja ajan kautta, emmekä vähimmin me itse,
meidän käsityksemme, tarpeemme ja vaatimuksemme. On paljon sellaista,
jota nykypäivinä pidämme perin mitättömänä ja huonona, vaan jota minun
nuoruudessani katsottiin ylellisyydeksi; mikä silloin vielä oli
tuntematonta ja aavistamatonta, josta ei edes rohkein mielikuvituskaan
voinut uneksia, se on jo nyt käynyt välttämättömäksi tarpeeksi. Nyt emme
voi ajatellakaan elämää ilman rautateitä tahi höyrylaivoja, ilman
sähkösanomalaitosta, puhelinta, jokapäiväistä postia ja sanomalehtiä,
ilman sähköä tahi kaasuvalaistusta, ilman pankkeja, huviloita,
kahviloita, varieté-teaattereja ja raitioteitä, kaikkea tuollaista, joka
nyt tuntuu olemassaolollemme yhtä välttämättömältä kuin ilma, jota
hengitämme. Mutta kaikki tuollainen oli silloin tuntematonta ja siksipä
ei sitä kaivattu ja toimeen sitä vaan tultiin ilman sitäkin.
Kun ajattelee, että kaikki tuo kehitys ja muodostuminen on tapahtunut
yhden ainoan ihmisijän kuluessa, ei voi muuta kuin hämmästyksissään
kysyä itseltään: milloin ja miten se on sitten käynyt päinsä. Emme ole
kiinnittäneet huomiotamme päivä päivältä edistyvään, tuntumattomaan
muutokseen, kunnes sitten elinpäiväimme loppuhetkinä seisomme ihmetellen
sen äärettömän eroituksen edessä, mikä entisyyden ja nykyisyyden välillä
on.
Ei ole tarkoitukseni tässä esittää mitään seikkaperäistä topograafista
kuvausta silloisesta Helsingistä, vaan aijon ainoastaan yleispiirtein
kuvailla muutamia ääriviivoja. Marraskuussa vuonna 1808 sattuneen suuren
tulipalon jälkeen, joka poltti poroksi melkein koko etelä- ja
pohjoissataman välillä olevan vanhan kaupungin, värjötti koko Helsinki
melkein autiona ja hyljättynä. Silloin määräsi keisarillinen säädös
vuonna 1812, että hallituksen istuin oli muutettava Helsinkiin, ja
nerokkaiden miesten, Ehrenströmin ja Engelin johdolla alkoi kaupunki
sitten nopeasti tulla jälleen kuntoon ja rakennetuksi.
Kun Turun palon jälkeen syyskuussa 1827 myöskin yliopisto muutettiin
Helsinkiin, kasvoi ja laajeni tämä uusi kaupunki nopeasti. Sinä
ajanjaksona, 1840--1850, josta nyt kerron, käsitti kaupunki jo, vaikkapa
siinä ei asukkaita ollutkaan kuin noin 17,000 henkeä, suurimman osan
»kaupungin lukkojen» eli tulliporttien välisestä alueesta. Kaikesta
tosin voi huomata, että kaupunki oli nuori, mutta Hietalahdesta
Elisabetintorille, Turun kasarmeilta Kaivopuistoon ja Punavuorille asti
oli se jo täyteen rakennettu. Ainoastaan Kampinmalmilla ja
Heikinkaduilta länteenpäin olevalla alueella olivat tontit autioita,
samoinkuin Korkeavuoren- ja Roopertinkatujen etelä- ja länsipuolelle
ulottuvilla seuduillakin kohoili vain alastomia kallion nyppylöitä.
Seutu, jossa nyt on rautatieasema ja jossa kohoovat Ateneum ja
suomalainen teaatteri, oli siihen aikaan savista suota, jota talvisin
käytettiin luistelupaikkana.
Mutta kaupungin varsinainen keskusosa oli jo siihen aikaan melkein
samallainen kuin nyt ja useimmat yleiset rakennukset, jotka Engel oli
rakennuttanut jaloon, puhtaaseen ja valtavasti vaikuttavaan tyyliin ja
joita vieläkin täytyy ihailla, olivat jo silloin valmiit. Aivan samassa
asussa kuin nyt, seisoivat jo silloin Nikolainkirkko, senaatintalo,
yliopisto, kirjasto, vanha klinikka, tähtitorni, suomalainen ja
venäläinen kasarmi, keisarillinen palatsi, raatihuone,
kenraalikuvernöörin talo y. m. Neljä korttelia Fabianinkadun ja
päävahdin välillä oli rakennettu täyteen yhdenkorkuisia kolmikerroksisia
kivitaloja, samat, jotka siinä vielä tänäkin päivänä seisovat, ja
muodostivat nämä talot siihen aikaan kaupan ja liikkeiden tyyssijan,
jossa asui miltei yksinomaan liikemiehiä. Kaikkialla muualla kaupungissa
näki ainoastaan mataloita, yksikerroksisia puutaloja, joita toisiinsa
pitkät lankkuaidat yhdistivät, ja useiden lankkuaitojen takaa näkyi
laajoja puutarhoja. Kasarmintorin reunuksilla ja Etelä-esplanaadinkadun
varrella kohosi kuitenkin kaksikerroksisia puutaloja, jollainen
rakennustapa sittemmin kuitenkin kiellettiin. Aniharvoja kivitaloja,
yhteensä luullakseni vain parisenkymmentä, kohoili siellä täällä
erillään mataloiden puutalojen joukossa.
Kaupunkimme ylpeys, neitsyeiden ja sotamiesten onnela, nyt niin kaunis
ja hyvinhoidettu Esplanaadi oli jo silloin olemassa yhtä laajana kuin
nytkin, mutta siunaa ja varjele minkä näköinen se silloin oli! Keskellä
esplanaadia kasvoi siihen aikaan kaksinkertaisessa rivissä vaahteroita,
jotka olivat aina kuihtuvassa tilassa ja kuolemaisillaan, kun niiden
juuret vain tunkeutuivat vähänkään syvemmälle vesiperäiseen maahan
kasvinsijoillaan. Katujen puoleisilla sivuilla kasvoi salavoita, joiden
nuoret latvat säännöllisesti leikattiin tasaisesti poikki. Nurmi sai
rehevästi kasvaa heinäsadoksi ja koko esplanaadia ympäröi viheriäiseksi
maalattu säleaita. Minkäänlaisia sohvia tahi istumapaikkoja ei siellä
ollut, vasta paljoa myöhemmin ilmestyi sinne muutamia viheriävärisiä
penkkejä. Siinä paikassa, jossa nyt hauska ja paljon käytetty Kappeli
tarjoaa hupaisan istumapaikan, oli siihen aikaan pieni, omituisesti
rakennettu kupurakennus -- jonkunlainen myymäläkoju, jossa oli myytävänä
limonaatia ja appelsiineja, ja tämän »huvimajan» molemmille puolille oli
asetettu ahdas puusohva, jolla myymälän harvat kantavieraat tavallisesti
istuivat. Mutta yhtä runsaasti hyöri ja vilisi kaupungin hienompaa
yleisöä kauniina kevätpäivinä tälläkin Esplanaadilla, jota siihen aikaan
vielä tavallisesti kutsuttiin Vasikkahaaksi, ja sirosti puettuja lapsia
leikitteli siellä kaikessa rauhassa riemuiten. Alemmat kansankerrokset,
sotamiehet ja työväenluokka, jotka nyt ovat anastaneet Esplanaadin
milt'ei yksinomaiseen huostaansa, eivät silloin vielä siellä
tungeskelleet, vaan olivat he tyytyväisiä saadessaan silloin tällöin
ohikulkiessaan heittää kaihomielisen katseen yli vihreän säleaidan
tuolle alueelle, ymmärtäen hyvin, ett'ei sitä oltu heitä varten aijottu.
Siihen aikaan oli se vielä yksinomaan »paremman kansan» sovittuna
yhtymäpaikkana, jossa siihen luokkaan kuuluvat voivat tavata toisiaan,
jutella ja kuherrella keskenään mielinmäärin. Eräässä siihen aikaan
esitetyssä huvinäytelmässä »Per ja Pål», jonka R. Frenckell oli
kirjoittanut, esiintyy eräs silloin suuresti pidetty kupletti, jonka
vielä muistan ja jossa esplanaadielämää ylistellään seuraavasti:
»On koira, kissa kävelyllä
keikaillen tuoll' Espiksellä,
jossa pöyhkeet mammat istuu -- niinpä niin!
ja tyttäret ne tirkistelee -- ymmärrätte -- siin'!»
Pohjois-esplanaadinkatu, joka nyt on kaupungin suuremmoisin, yksi sen
valtasuonista ja jonka varrella pitkin sen pituutta kohoaa palatsimaisia
rakennuksia, oli siihen aikaan yksi vähäpätöisimmistä kaduista, jota
pienet, matalat, mitättömät ja puoleksi maan sisään vajonneet
yksikerroksiset talot reunustivat. Niinpä seisoa törrötti silloin
Mikonkadun kulmauksessa, jossa nyt Merkurion talo komeilee, Kroppin
nahkuritehdas ja muutaman askeleen päässä siitä sijaitsi avonainen
teurastajan-myymälä. Myöskin yhdensuuntaisesti Pohjois-esplanaadinkadun
kanssa kulkevan Aleksanterinkadun varsilla näkyi vain kirjava hökkelien
sekoitus ja joku ainoa paremmanpuoleinen talo.
»Hävinneestä» Helsingistä oli vielä siihen aikaan paljon jälellä. Niinpä
seisoi kallionnyppylällä senaatintalon pihamaalla tuo vanha kellotapuli,
joka oli omiaan aina herättämään ihmettelyä, ritarihuoneen tontilla oli
taas vanha, turvekattoinen, syvälle maahan uponnut rakennus ja varsinkin
Kruunuhaassa näkyi useilla paikoilla tuollaisia vanhoja rakennusrähjiä.
Mutta kaiken vanhan joukossa esiintyi kuitenkin ihmeellisimpänä
Katajanokka, jonne ei vielä siihen aikaan ollut vähimmässäkään määrässä
ulottunut se repimis- ja rakennusinto, joka oli kaikissa muissa
kaupungin osissa valloillaan. Se oli silloin vielä niin sanoakseni ehjä,
tyypillisen alkuperäinen ja ikäänkuin kuva menneiltä ajoilta ja siellä
asui yksinomaan köyhää väkeä, kalastajia ja merimiehiä, kapakoitsijoita
ja rantajätkiä. Jyrkkien kallionnyppylöiden välissä kiemurteli siellä
kapeat ja likaiset, mutkaiset ja kiveämättömät tiet, joiden varsilla
siellä täällä näkyi rähjäisiä, turvekattoisia ja kaatumaisillaan olevia
mökkiä. Oli ylen vaikea päästä kulkemaan noita mutkikkaita kujia pitkin
ajoneuvoilla, ja kuitenkin tuonne siivottomaan ja syrjäiseen kaupungin
nurkkapuoleen sangen usein vaunuillakin ajettiin. Muistan vielä, kuinka
joskus pääsin äitini mukaan, kun hän sinne meni; siellä asui näet
hökkeleiden seassa myöskin useita merikapteeneja ja laivureita, joilla
siihen aikaan lienee ollut jonkunlainen oikeus myödä kotonaan tavaroita,
joita he olivat omilla laivoillaan kuljettaneet kotiinsa ja joita he
sitten myöskentelivät paljon huokeammalla hinnalla kuin mitä niistä
kauppaliikkeissä otettiin. Ja eipä liene tullikaan siihen aikaan ollut
niin tarkkasilmäinen kuin nykyjään. Kahden tällaisen laivurin luo
tavallisesti tie johti -- toiselta heistä, joka purjehti Espanjassa
asti, ostettiin portviiniä ja sherryä ja eräs kapteeni Lange taas, joka
kuljetti alusta Lyypekin ja Suomen välillä, myöskenteli kaikenlaista
rihkamaa ja kangastavaroita. Nyt on tuo vanha Katajanokka vain muisto;
kalliot on porattu ja hajalle räjäytetty ja palatsit siellä nyt
kohoilevat leveiden, tasaisten katujen varsilla entisten hökkeleiden
sijoilla.
Erään omituisuuden tuolta ajalta, joka nyt jo on hävinnyt, muistan
vielä. Tarkoitan kaupungin kahta salpapuuporttia. Toinen niistä sijaitsi
pitkänsillan toisessa päässä, toinen Heikinkadun loppukohdassa.
Tällaisen laitoksen muodosti pieni keltaiseksi maalattu puurakennus,
jonka etupuolelle oli maahan isketty neljä tavattoman paksua,
valkoiseksi maalattua pylvästä; niiden edessä taas oli korokesilta
kivääreineen ja rumpuineen. Tusina sotamiehiä ja yksi aliupseeri
muodosti vahdiston. Tuosta pikku majasta voi rautavitjojen avulla laskea
yli tien salpapuun, joka alaslaskettuna sulki kaiken liikkeen tiellä.
Minä puolestani en nähnyt salpapuuta koskaan alhaalla, vaan ihmettelin
ihmettelemästä päästyänikin, mitä tuolla salpapuulla ja sen viereisellä
vahdistolla mahtaisi olla oikeastaan tehtävänä. Lieneekö niiden
tarkoitus ollut sulkea näin tie lähestyvien vihollisten tai
kapinoitsijain joukkojen edessä, vai tarkoitettiinkohan kaikella tällä
vain hankkia sotamiehille jotain toimintaa, kun niiden näet täytyi astua
kiväärineen asentoon joka kerran kun jokukaan kenraalimies kulki siitä
ohitse? Vihdoin oivalsivat viranomaistenkin aivot, että tällaiset
salpapuut olivat hyödyttömiä, ja ne hävitettiinkin sitten. Mutta lapsena
ollessani tunsin minä kaikessa tapauksessa jonkunlaista pelonsekaista
kunnioitusta noita salpapuuvahdistoja kohtaan ja tuntui aina ikäänkuin
rauhallisemmalta kun oli onnellisesti ja hyvin päässyt niiden ohi. --
Nyt on vain nimi »tulli» jälellä noista senaikaisista salpapuuporteista.
Sen ajan hävinneiden merkillisyyksien joukossa on vielä mainittava
kaupungin kaakinpuu, joka seisoi paikallaan jotakuinkin nykyisen
kaartinratsuhuoneen kohdalla vielä kauan 1840-luvullakin. Minua oli
ankarasti kielletty menemästä sinne silloin kuin kaakinpuu-rangaistuksia
täytäntöönpantiin, jollaista silloin vielä usein sattuikin. Mutta
muutamat tutut pojat olivat kaikista kielloista huolimatta hiiviskelleet
rangaistuspaikalle ja pystyivät perinpohjin kuvaamaan ja kertomaan
kuinka kaikki tapahtui -- sekä ruoskanläimäykset että pahantekijän
huudot, tempoilemiset ja värähdykset paikalle kokoontuneen kansanjoukon
hoilotellessa ja häväistessä kärsijää, jota raukkaa toiset taas
kiihoittivat »kestämään niinkuin mies kestää» toisten kirkuessa
kehoituksia rangaistuksen toimeenpanijalle, piiskurille, »kaupungin
rakkarille», lyömään kovemmin. Todellakin mieltäylentävää kansanhuvia!
Katajanokan kauaksi merelle pistävät ja sen laineisiin uljahtavat
kalliokielekkeet muodostivat sataman pohjoisen pään ja kallioille siellä
oli rakennettu huonoja hökkeleitä, työn ja köyhyyden tyyssijoja. Mutta
eteläisellä puolella taas kohosivat Ullanlinnan vuoret ikäänkuin
aallonmurtajina ja siellä rehoitti ylimmillään kaikki edellisen
vastakohta; ne seudut muodustuivat pian ylellisyyden, loiston ja
prameuden pääpaikaksi. -- Kun suuri joukko Venäjän maineikkaita ja
rikkaita perheitä 1830-luvulla oli ulkomaisissa kylpy- ja pelipaikoissa
tuhlannut omaisuutensa ja saattanut venäläisen nimen huonoon huutoon,
kielsi keisari Nikolai sellaisilta passinsaannin ulkomaille
matkustamista varten. Kun heidän täten täytyi ryhtyä etsiskelemään
jotakin oleskelupaikkaa valtakunnan sisällä, kiintyivät heidän katseensa
meidän pieneen Helsinkiimme, jossa he arvelivat voivansa elostella miten
väin mielensä teki.
Tämän maahamme muuttavan lauman etunenässä kulki kuuluisa monenmiljoonan
omistaja, ruhtinatar Jussupoff, syntyisin Narischkin. Tämä ylenylhäinen
nainen oli jo Pietarissa tullut kuuluisaksi ylellisten hurjastelujensa
kautta, jotka usein esiintyivät mitä sopimattomimmissa muodoissa. Niinpä
oli hän kerran toimeenpannut juhlan omassa, Moikka-kanavan varrella
sijaitsevan suuren Jussupoffin palatsin viereisessä puistossaan, jossa
hän oli nostattanut pois kaikki pystykuvat jalustoiltaan ja panettanut
niiden sijaan elävät henkilöt seisomaan samoissa asennoissa ja
huomaamattoman vähäisissä pukimissa -- tai sitten ilkisen alasti -- kuin
kuvapatsaatkin. Ja nämä elävät kuvapatsaat valaistiin juhlan aikana
tulisoihduilla ja bengaalitulella, ja musiikki pauhaten kaikui ja
samppanja virtanaan kuohui. Juhla oli kerrassaan Neron juhlan tapainen,
niinkuin siitä kerrotaan teoksessa »Quo vadis?»
Sellainen taidekäsitys ja aistisuunta oli tällä ylhäisellä naisella,
joka silloin saapui pieneen kaupunkiimme rakennuttaakseen siellä
itselleen kesäasunnon. Hän valitsi asuntonsa paikaksi korkeimman
mäentöyryn Kaivopuistossa ja rakennutti sinne muhkean huvilan, jonka
Grönqvist nykyjään omistaa. Kerrotaan, että huvilapaikan valitsemiseen
olisi määräävästi vaikuttanut se, että tällä korkeasukuisella naisella
oli rakas ystävä, kaunis kapteeni Isakoff, joka oli jostakin rikoksesta
alennettu sotamieheksi ja siirretty Viaporiin. Huvilastaan oli
ruhtinattarella vapaa näköala hänen karkoituspaikalleen; ja vieläpä voi
ruhtinatar salakähmää käydä hänen luonaankin ja ehkäpä sai kapteenikin,
päällikkökunnan luvalla, pistäytyä ruhtinatarta katsomassa. Kaivopuisto
saakin synnystään mahdollisesti etupäässä kiittää kapteeni Isakoffia.
Kaupungilla kerrottiin tästä huvihimoisesta, nautinnonhaluisesta
ruhtinattaresta milt'ei mahdottomiin meneviä juttuja ja kuinka hän
täälläkin koetti elää samanlaista ylellistä elämää kuin
keisarikaupungissakin, mutta että vedenjuontilaitoksen hoitaja, asessori
Rabbe sai kuitenkin, monenmoisten vaikeuksien jälkeen ja panemalla
liikkeelle kaiken kykynsä ja liukkaan mielistelytaitonsa, hillityksi
ainakin tuon elämän ulkonaiset, yleisöä loukkaavat ilmaisut.
Ruhtinatar Jussupoffin esimerkkiä seurasi pian, mitä loistoon tulee
vieläkin jos mahdollista huimapäisempi kreivitär Opperman, samoin
ruhtinattaret Gagarin, Urusoff, Uvaroff, Trubetskoj, Kotschubej,
kreivitär Mussin-Puschkin, rouva Demidoff (sittemmin rouva Karamzin)
y. m., pian koko hienoin, kullassa kuppelehtiva pietarilainen
ylhäisseurapiiri, »le monde ou on s'amuse», huvituksen pyörteissä
hekkumoiva maailma; ja kaikilla oli heillä omat hevosensa, ajoneuvonsa,
seurueensa ja suuri palvelijajoukkonsa.
Tämä antoi aiheen konsuli, sittemmin kauppaneuvos Borgströmille ryhtyä
ajattelemaan jonkinlaisen yhtiöliiton muodostamista, joka sitten
perustaisi Kaivopuistoon uudenaikaisen terveysvesi-ja kylpypaikan; se
taas voisi pysyväisesti kiinnittää nuo kysymyksessä olevat loistavat
seurapiirit paikkakunnallemme. Niin tapahtuikin, ja pian oli
Kaivopuisto[1] suunniteltu, tasoiteltu ja sinne puut istutettu ja
rakennukset kyhätty. Lyhyessä ajassa saatiin kylpylaitos ja kaivohuone
täysin valmiiksi ja sitäpaitsi suuri joukko huviloita puiston itäisellä
sivulla, niiden joukossa m. m. kylpylaitoksen johtajan, asessori Rabben
komea Kalliolinna. Erinomaisen hyvin kannattikin rakennuttaa huviloita,
sillä parin kolmen kesän vuokratuloilla ne sai maksetuksi.
[1] Yhtiö perustettiin 1834, kylpylaitos rakennettiin 1836, uimahuone ja
kaivohuone avattiin 1838 ja senjälkeen alettiin luovuttaa huvilatontteja
-- paitsi äsken kerrottua Jussupoffin huvilapaikkaa joka oli ensimäinen
laatuaan.
Liike kasvoi yhä vilkkaammaksi ja yhä taajemmiksi muodostuivat huvia
haluavain vieraiden joukot, joita sinne kokoontui, aamusin
terveyslähteestä, iltasin samppanjapulloista ammentaakseen voimia uusiin
ylellisyyshurjasteluihin. Mutta samalla kun tulokkaat kylvivät täysin
kourin kultaa ympärilleen, toivat he myös tullessaan paljon itämaista
ylellisyyttä ja itämaisia tapoja -- eli oikeammin sanottuna huonoja
tapoja, ja myöskin uhkapelit löysivät heidän kanssaan tien tänne.
Huolimatta ankarasta kiellosta, kukoisti hermostuttava uhkapeli
kuitenkin täydessä vauhdissaan, ja suuret omaisuudet kuuluvat
livahtaneen sangen nopeasti omistajan kädestä toiselle omistajalle. Jos
käteiset rahat loppuivat, saivat »sielut», ylhäisten muukalaisten
maaorjat astua pelissä käytettäväksi rahamääräksi. Niinpä kerrottiin,
että eräänäkin yönä eräs kreivi Kuscheleff -- huonon pelionnen tähden --
oli menettänyt tuhannen maaorjaansa ja että eräs kenraalinrouva
Kristschanoffsky, jolla oli kuuluisa kokki, oli pannut tämän peliin
suurta rahasummaa vastaan ja menetti tuon kalliin »sielunsa».
Tämä ulkomainen yleisö arveli voivansa täällä pikkukaupungissa
toimeenpanna minkälaisia hurjasteluja tahansa ja hullaantuikin usein
siihen määrään asti, että poliisiviranomaisten oli ryhdyttävä asioihin
käsiksi. Parhaimman ennätyksen tällä alalla saavutti varmaan eräs nuori
Jakovleff, velttoutunut, raaka ja säädytön nuori mies, joka isältään,
yhdeltä Uralin rikkaimmista vuorilaitoksen omistajista, oli saanut
perinnöksi miljoonia, joita hän nyt koetti hävittää ja tuhota niinkuin
itseäänkin. Tämä herra oli kerran toimeenpannut kilpa-ajot kaupungin
pika-ajurien kesken. Hän valitsi heidän huonoimmat hevoskaakkinsa ja
lupasi viisisataa ruplaa hopeassa palkinnoksi sille, joka ensimäiseksi
onnistuisi ajamaan hevoskoninsa kuoliaaksi ja kolmikertaisen palkinnon
ja korvauksen niille hevosille, jotka kaatuivat hengettöminä yhden
tunnin kuluessa. Kukin voi kuvitella itselleen sen mielettömän
ruoskinnan, raivoavan ryntäilyn ja karkuajon yhtä katua ylös, toista
alas, kiroilun, räminän, läiskeen ja hoilotuksen, joka tuollaisessa
rytäkässä syntyi ja kesti, ennenkuin nuo kaakkiraukat suistuivat
menehtyneinä maahan.
Toisen kerran huvittelihe tuo samainen herra heittelemällä
rantalaiturilta kiiltävillä hopearuplilla niin kutsuttuja »viilikehloja»
eli »voileipiä», josta oli seurauksena, että kaupungin katupojat
kuolemaa halveksien yrittelivät sukeltamalla saada niitä käsiinsä,
kunnes poliisin täytyi hillitä ja estää moiset hengenvaaralliset
yritykset. Hullunkurisin oli kuitenkin hänen päähänpistonsa suututtaa
ylhäistä seurapiiriä lopettamalla koko kaupungissa olevan
samppanjavaraston, jonka viinipaljouden hän oli ostanut kaupoista tahi
tilannut hotelleista. Ja loppu, mitä hän ja hänen hieno seuransa ei
jaksanut juoda, sai vuotaa katuojiin, ja ylhäisen hienoston täytyi kuin
täytyikin tulla monta pitkää päivää toimeen ilman lempijuomaansa, kunnes
sitä ennätettiin muilta paikkakunnilta hankkia, ja se ei tottatosiaan
senaikuisten kulkuneuvojen välityksellä käynyt nopeasti päinsä.
Joskus olivat nuo hienot seurapiirit huvitelleet itseään pukeutumalla
talonpoikaisväeksi ja menemällä sitten ostoksiaan tekevän ja tavaroitaan
myöskentelevän rahvaan joukkoon kauppatorille, jossa he aikaansaivat
niin hullunkurisia kohtauksia ja mellakoitakin, että poliisin oli
jouduttauduttava paikalle selvittelemään sotkuista vyyhteä. Sitäpaitsi
vielä monenlaisia muita ilkeämmänpuoleisia ilveitä toimeenpantiin,
joista ei tässä voi lähemmin kertoa.
Mutta myöskin todella hienoja tilaisuuksia voitiin joskus toimeenpanna.
Niinpä puhuttiin vielä kauan jälestäkinpäin eräästä »fête champetresta»,
ulkoilmajuhlasta ja toisen kerran eräästä »fête venetiennestä»,
venetsialaisesta juhlasta, jotka kreivitär Mussin-Puschkin, syntyisin
Stjernvall, oli toimeenpannut kesällä 1840 asumallaan Melalahden tilalla
ja joiden juhlain vertaista hienostuneessa loistossa ja ylellisyydessä,
aistissa ja siroudessa ei siihen asti vielä maassamme oltu nähty. Muun
muassa saatiin ihailla keinotekoista saarta, jossa palmujen varjossa
erityisesti tilaisuutta varten Pietarista haettu mustilaisseurue lauleli
ja tanssi ja jonne parooni A. Mannerheim yritti soutaa pienellä
palkovenheellä, joka kuitenkin kellahti kumoon jo rantamatalikolla,
jotta -- niin kerrottiin -- tuo hieno parooni saisi siten tilaisuuden
esiintyä koko loppuillan eriskummallisen mielikuvituksellisessa,
»kokonaan tuotapikaa tekaistussa puvussa».
Kaupunkilaiset eivät yleensä katsoneet karsain silmin tällaisten
rikkaiden muukalaisten vierailuja kaupungissa, sillä he jättivät suuria
rahasummia jälkeensä, hotellit ansaitsivat erinomaisesti, kauppapuodit
saivat runsaasti myödyksi kaikenlaista rihkamaa ja monet kaupunkilaiset
saivat kesäisin muuten tyhjinä olevat huoneustonsa vuokratuiksi
vieraille korkeasta vuokramaksusta. Minunkin isäni otti kerran onkeensa
tuollaisen houkuttelevan tarjouksen ja vuokrasi huoneustomme eräälle
amiraali Lazareffille, mutta katua sai hän tätä kauppaansa. Sillä kun me
palasimme syksyllä kaupunkiin, täytyi huoneustossamme toimeenpanna
korjauksia niin paljon, ett'eipä vuokrarahat niihin lähimainkaan
riittäneet. Parkettilattiat olivat täynnä naarmuja, kuurnia ja orkosia,
sillä nuori väki oli sitä käyttänyt luistelupaikkanaan, seinäpapereilla
päilyi rasvatäpliä niillä paikoin, joissa pyhimyskuvain paikat oli
ollut, huonekalut olivat pahasti ruhjoutuneet ja turmeltuneet ja
pöytäliinavaatteita oli käytetty pölyriepuina. Eikä isäni koskaan
uusinut vuokraamisyritystään.
Mutta kun ylhäisömaailmalle julistettu kielto, joka oli estänyt heitä
matkustelemasta ulkomaille, 1840-luvun loppupuolella peruutettiin, jätti
tuo ylhäisö kaupunkimme, jolloin myöskin loppui Kaivopuiston lyhyt vaan
loistava aikakausi ja se muuttui vähitellen sellaiseksi kuin se nytkin
on.
Paitsi Kaivopuistoa oli Helsingissä toinenkin puisto, muistorikas
Kaisaniemi, joka on rakas kaikille, ketkä siellä vain ovat olleet, ja
kaikkihan taas ovat siellä olleet, jotka kerran Helsingissäkin ovat
käyneet. Jos Kaivopuisto olikin kansainvälisen ja ylimysvaltaisen
ylhäisön kokouspaikka, niin muodostui taas Kaisaniemi kansallisen
intelligensin, yksinkertaisempien ja vaatimattomampien seurapaikaksi,
sellaisten, jotka välttivät sekoittautua muukalaisten laumoihin. Mikään
kansanpuisto ei se vielä silloin ollut, sillä kansan taajat, kaikki
täyttävät joukot eivät siihen aikaan vielä käyneet missään eivätkä
tungeskelleet minnekään.
Kaisaniemen oli perustanut vanha vapaamuurari Granatenhjelm, joka siellä
myös lepokammiossaan lepää. Sen omisti ja sitä hoiteli ensin rouva Kaisa
Wahllund, josta koko puisto laitoksineen on nimensäkin saanut ja siirtyi
se sitten mamsseli Emelia Myhrmanin huostaan, ja hänpä sille kykeni
antamaan sen rattoisan viihtymyksen leiman, joka hänen aikanaan niin
tavattoman suuressa määrässä oli Kaisaniemelle ominaista ja sen
tunnuspiirteenä. Puisto oli silloin paljon tuuheampi, kunnes 1890
sattunut raivoisa myrsky nujerteli maan tasalle suuren joukon puiston
puita.
Sinne riensivät ne kaupunkilaiset, jotka halusivat ja pitivät parempana
pysyä erillään venäläisestä maahantulotulvasta Kaivopuistossa, riensivät
hengittämään kesän raikasta ilmaa tahi nauttimaan puiden varjossa
viileydestä. Syöden yksinkertaista illallista tahi juoden
luonnonhelmassa kahvikupposen nauttivat he luonnon rauhallisesta
ihanuudesta.
Mutta talvi kuitenkin oli Kaisaniemen varsinainen ja suuri kausi, sillä
se muodostui aina talvisin »intelligensin», nuorten ja ylioppilaiden
kokoontumispaikaksi ja siellä pidettiin kaikki lukemattomat akateemiset
juhlat, osakunta- ja ylioppilaskekkerit ja kaikki iloiset »viftit», kun
oltiin onnenpoikina päästy läpi tutkintojen, dosentti- ja
professoriväitöksien kiirastulesta, j. n. e. loppumattomiin.
Samoin kuin Kaivopuiston, niin oli 1840-luku Kaisaniemenkin
suuruudenaika. Ja kuitenkin, kuinka yksinkertaisia olivatkaan tuollaiset
kekkerit! Mitättömän vähäpätöisesti sisustetussa salissa, jonka
huonekaluista mainittakoon vahavaatteella päällystetty sohva, seisoi
pitkä pöytä, jonka toisessa päässä komeili punssijuoma-malja ja toisessa
»Carolina-malja», sisältäen valkoviinisekoitusta, ja näiden maljojen
välissä pitkät rivit laseja. Kun maljat oli juotu, käytiin käsiksi yhtä
yksinkertaiseen illalliseen, tahi paremmin sanottuna pika-iltaseen,
johon pysyvänä pääruokalajina kuului sillisalaatti.
Mutta jospa tuon vanhan, vieläkin paikallaan seisovan ravintolan seinät
voisivat puhua ja kertoa mitä kaikkea niiden sisässä on tapahtunut ja
sanottu, niin syntyisipä siitä yhtä mieltäkiinnittävä kuin kirjavakin
kertoelma, sillä varmaankaan ei missään paikassa Suomessa ole pidetty
niin monta ylevähenkistä ja vakavaa puhetta, eikä taas singauteltu niin
paljon sukkelia ja hupaisesti hulmahtelevia leikinlaskuja, kuin siellä.
Siellähän Gabriel Leisteniuskin tilapäisesti kyhäsi sukkelimmat,
parhaimmat runonsa. Muistan vielä monta tuollaista tilaisuutta
ylioppilasajoiltani. Eivätkä sellaiset muistot unohdu milloinkaan.
Kun mamsseli Myhrman vuonna 1854 luopui toimestaan, menetti myöskin
Kaisaniemi samalla rattoisuutensa ja sieltä hävisi järjestävä kyky.
Näihin aikoihin alkoivat myös akateemiset juhlat saada toisenlaisen,
niin sanoakseni yleisemmän ja hijotumman leiman ja niitä alettiin
sittemmin viettää uudemmissa ja paremmissa ravintoloissa itse
kaupungissa. Ja niinpä loppuikin tuon vanhan ylioppilasravintolan
suuruuden aika, josta nyt tuskin on enää jälellä muuta kuin muisto.
Vanha, hauska, vahavaatteella päällystetty sohva on hävinnyt teille
tietymättömille ja sen sijaan on ravintolasaliin ilmestynyt
nukkakankaalla päällystettyjä mahonkisia huonekaluja; yksinkertaisia,
harmaaksi maalattuja seiniä koristavat nyt suuret peilit; Kaisaniemi on
nyt monien muiden tapainen ja kaltainen ravintola. Vanhan perinnäistavan
mukainen ylioppilaslaulu Kaisaniemessä Vapunpäivän aamuna on milt'ei
ainoa seikka, joka nykyjään enää muistuttaa menneistä iloisista
päivistä.
Kaksi ulkoravintolaakin oli siihen aikaan, nimittäin Töölö, joka
sijaitsi sillä paikalla, johon sitten 1850-luvulla sattuneen tulipalon
jälkeen rakennettiin Hesperia, ja joka lienee ollut alemman
porvariluokan ja totiukkosten usein muistama mielipaikka -- ja sitten
vielä »Säästöpankki», matala, keltaiseksi maalattu, jotakuinkin
rätiskäinen, yksikerroksinen puurakennus, joka sekin sijaitsi
Töölönlahden rannalla Kaisaniemen vastapäätä. Siellä elettiin vapaammin,
kainostelemattomammin ja häikäilemättömämmin; ja virtaili siellä
vieraita kosolta, varsinkin sellaisia, jotka koettivat pitkittää iloja
mitä kauimmin ja viettivät siellä toisen ja kolmannen päivän
»lystäilyjä», joka siihen aikaan ei mitään tavatonta ollutkaan.
Eläintarha, Korkeasaari, Luoto ja Fölisö olivat vielä silloin maita,
joita ei oltu »löydetty». Sitävastoin kerrotaan, että Melalahdella ja
Granin majatalossa olleissa ravintoloissa olisi pidetty kylläkin
jonkunlaisia arveluttavampia »istunnoita».
XV.
MINKÄLAISTA SIIHEN AIKAAN OLI.
Eipä löytyne mitään tässä maailmassa, jolla ei olisi varjopuoliaan, ja
erityisesti oli asianlaita näin, mitä kaupungin senaikuiseen
valaistukseen tulee, sillä se oli valoa, joka ei loistanut tahi ehkä
oikeammin loisti olemattomuudellaan. Tähän niin sanottuun valaistukseen
käytettiin öljylamppuja, jotka alinomaa savusivat ja senvuoksi olivat
myöskin aina savun vallassa ja likaisia. Lyhdyt, joita oli asetettu
katujen kulmauksiin keltaisiksi maalattujen puupylväiden nenään, olivat
suuria ja karkeatekoisia, viheriäisiksi maalattuja vehkeitä, joiden
yläpäässä nitisi ja natisi tuulikiekko savun johtamista ja vedon
lisäämistä varten. Talvinen päivä on pohjolassa lyhyt ja heti kun hämärä
laskeutui, kietoi se kaupungin pimeään huntuunsa, josta eroittautui vain
näiden katulamppujen himmeät, punaisenvivahtavat, tuskin huomattavat
valopilkut pitkien välimatkojen päässä toisistaan, koetellen opastaa
tietä niille harvoille, jotka tässä synkeydessä olivat kulkusalla.
Selviytyäkseen ja tullakseen toimeen tuollaisessa pimeässä, oli kaikilla
sellaisilla henkilöillä, joilla kerran oli omat ajoneuvot, s. t. s.
melkein kaikilla talonomistajilla ja säätyhenkilöillä mukanaan
ajoneuvojensa taka-istuimella palvelija, joka piti korkealla ilmassa
kaksikynttiläistä lyhtyä, valaisten sillä kuljettavaa vaarallista tietä.
Sellaisia, joilla taas ei omia ajoneuvoja ollut, saatteli kutsuista ja
teaatterista kotiin neitsyt, joka herrasväkensä edellä kuljetti
tuollaista kaksikynttiläistä lyhtyä. Yksinäisillä jalan kulkijoilla oli
melkein aina mukanaan käsilyhty.
Ja kun ilta oli joutunut, loppui myöskin heti kaikki tavallinen liike,
sillä kaikkialla peitti pimeä silloin tienoot; eikä edes kaupungin
keskusosatkaan olisi olleet sen paremmin valaistuja, joll'ei
kauppaliikkeiden ikkunoista lankeeva himmeä valojuova olisi jonkun
verran kadulle heijastanut. Mutta kun kauppaliikkeetkin jo aikaseen
illalla suljettiin, peittyivät nämäkin seudut senjälkeen yön pimeään.
Yleisesti arveltiin ja ajateltiin siihen aikaan, ett'ei turvallisuus
kaduilla ollut varma, niinpiankun oli tullut pimeä. Ja senpävuoksi eivät
paremmat naiset rohjenneetkaan yksin astua ulos hämärissä. Eikä selvällä
päivälläkään pidetty oikein sopivana tahi vaarattomana sellaista,
jonkavuoksi heidän jälessään tavallisesti astuikin muutaman askeleen
päässä livrépukuinen palvelija. Jos he taas yksin kävelivät, oli
hienoille naisille tarjona vaara, etenkin jos he olivat sieviä näöltään,
että tuntemattomat herrat tulivat puhuttelemaan heitä, vieläpä
saattelemaan pitkät matkat.
Järjestyksen ylläpito kaduilla oli vielä siihen aikaan kutakuinkin
alkuperäisellä ja huonolla kannalla. Poliisikunta oli vähälukuinen, eikä
sitä oltu kuriin ja järjestykseen totutettu, eikä niitä harvoja
poliisikonstaapeleja myöskään, joita kaikenkaikkiaan kaupungissa löytyi,
saanut käsiinsä silloin kuin niitä olisi tarvinnut -- he oleskelivat
mieluimmin ja suurimmaksi osaksi vahtikonttorissa, josta niitä sai
kutsua hätään -- useimmittain liijan myöhään. Tästä johtuikin tuo
silmitön pelko, ettei kenkään uskaltanut lähteä ulos autioille kaduille
pimeän tultua. Myöskin naispalvelijat, joiden täytyi juosta
isäntäväkensä asioilla, kulkivat aina lyhty kädessä -- sillä muuten
antautuivat he alttiiksi monenmoisille ikävyyksille.
Poliisivalvonta yönaikaan olikin oikeastaan kaupungin palovartijain
hartioilla. Palovartijat taas eivät siihen aikaan olleet niinkuin nyt
majoitettuina suuriin, muhkeisiin palokunnantaloihin katsastustornineen,
voimistelu- ja lukusalineen, eikä heillä ollut kauniita virkapukuja,
vaan vaeltelivat senaikuiset palovartijat kaksittain yökaudet pitkin
kaupungin katuja, puettuina pitkiin, ruskeisiin kaapuihin ja virittäen
katujen kulmauksissa tuon tutun yksitoikkoisen ja ylen pitkäveteisen
laulunsa:
»Kello on kymmenen lyönyt!
Suo kautta voimasi lempeä Luoja
täll' kaupungill' tulen ja vaaran suoja.
Kello on kymmenen lyönyt!»
Nämä kaupungin palovartijat olivat tavallaan asestettuja, heillä oli
nimittäin aina mukanaan ulkona kaksi perin ihmeellistä asetta. Toinen
niistä oli rämistin, tavallisen jänis-rämistimen kaltainen kapistos,
jolla he voivat saada aikaan hirvittävän räikeän melun herättääkseen
siten tulipalon sattuessa talossa asuvat ihmiset ja samalla
varoittaakseen vaarasta naapureja. Toinen heidän varustuksiinsa kuuluva
ase oli niin kutsutut saksit, jotka -- ollen varsiltaan nivelikkäät --
voivat ulottua pitkän matkan päähän ja joilla he voivat nipistää
epäilyttävän näköisiä yökulkijoita jaloista tai käsiranteista tahi
vyötäisiltä kiinni -- varsinkin iskivät he näin saksinsa yöllä
miilustaviin naisiin -- ja viedä heidät sitten yöpuulle »putkaan»
odottamaan seuraavaa aamua, jolloin »kiini nipistettyjen» tuli tehdä
selko viranomaisille, mikä oli yöllisen kävelyretken tarkoitus ollut.
Ei tapahtunut kuitenkaan harvoin se ihme, että nämä järjestyksen ja
valkeanvaaran vartijat olivat liijan ylitsevuotavaisesti uhranneet
Bakkukselle ja vahvistaneet itseään kotimaisella jumalaisjuomalla
kestääkseen yökylmää ja senvuoksi ottivatkin sitten oikein
perinpohjaiset unet joillakin kauppaliikkeen rappusilla. Ja silloinkos
heille tehtiin jos jonkinlaisia kepposia. Niinpä kerrottiin, että
muutamat ylioppilaat olivat eräänä yönä tavanneet Porvoossa jonkun
palovartijan kerrassaan avuttomassa tilassa, tiedottomana humalassa. He
panivat palovartijan rekeen ja päästämättä hänen humalaansa haihtumaan
veivät hänet Helsinkiin, jossa asettivat hänet kirkonrappusille. Kun hän
sitten vihoviimein heräsi, paistoi aurinko jo täydeltä terältään, mutta
uskollisena tottumukselleen ja velvollisuudelleen alkoi hän vedellä
lauluaan
»Kello on kymmenen lyönyt!»
Kukin voi kuvitella ukkoparan kummastelun, kun hän unenpöpperössä ollen
ja hieroskellen silmiään ei tuntenutkaan oikein kaupunkiansa.
Kun palokunta oli tällainen ja poliisikunta samoin, kun palokalustot
olivat perin kurjat ja vähäiset ja kun ei minkäänlaista vesijohtoakaan
ollut, voidaan hyvin kuvitella miten kaikki kävisi, kun sattui tulipalo.
Ja tulipaloja sattuikin siihen aikaan hyvin usein, leviten valkeanvaara
usein sangen laajallekin. Nykyjään ovatkin milt'ei aavistamattomia nuo
senaikuiset suuremmoiset, kamalat näytelmät, varsinkin jos sattui
tuulemaan ja vedenpuute olemaan suuri. Kaikki talonomistajat olivat
suuren sakon uhalla velvolliset, kuultuaan tulipalomerkin kaikuvan
kirkontornista ison kellon läppäyksin, lähettämään vesitynnerinsä
kiitävällä vauhdilla palopaikalle, ja ensimäisinä paikalle saapuneet
vedentuojat saivat palkinnon. Senpävuoksi sukeutuikin aina vedenajajain
kesken hillitön kilpa-ajo pitkin katuja ja pian ahtautui tulipalopaikka
niin täyteen kaupungin vesitynnereitä, että sammutustyö ruiskujen ja
palokaluston avulla kävi milt'ei mahdottomaksi. Kaikenlaista väkeä
virtaili samoin joukottain palopaikalle, enimmäkseen uteliaina saada
nähdä koreaa näytelmää, kun kamalat, korkealle hulmahtelevat ja
leiskuvat lieskat punasivat taivaankannen, mutta myöskin »pelastamaan»
-- niinkuin oli tapana sanoa. Ja tuo pelastaminen taas kävi päinsä
useimmittain siten, että he kiireissään ja innostuksissaan, muka
pelastaakseen omaisuutta tulen uhriksi joutumasta, heittelivät
huonekaluja, peilejä, posliinitavaroita ja lasi-astioita ikkunasta ulos
suoraan kadulle. Suurin osa liekeistä pelastettua tavaraa meni näin
kaikissa tapauksissa pilalle ja sirpaleiksi, ja paljon niistä kähvelsi
ja varasteli mukaansa myöskin erityisesti sitä varten paikalle
kokoontunut roskaväki, jota poliisit eivät voineet estää tunkeutumasta
palopaikalle. Mitään erityistä pelastuskuntaa ei siihen aikaan ollut
olemassakaan. Eikä palovakuutuskaan ollut mitään yleistä. Alempain ja
vähempivaraisten yhteiskuntaluokkain piireissä tuskin siitä edes mitään
tiedettiinkään.
Jotakuinkin viheliäisessä kunnossa olivat kaupungin kadutkin. Ne oli
kivetty teräväpäisillä mukulakivillä, joita myöten jalanastujasta tuntui
usein kiusalliselta tallustella, ja olivat ne samanlaisia kuin nytkin,
lukuunottamatta muutamia pääkatuja, jotka viihoviimein on laskettu
sepelikivestä. Yhtä jalkojarasittavalla tavalla olivat katujen
jalkakäytävätkin kivetyt, kunnes jotkut alkoivat niitä kivetä uudelleen
Räävelistä tuoduilla latuskaisilla kalkkikiviliuskoilla. Tätä tapaa
alkoivat vähitellen käyttää useimmat talonomistajat, mutta kalkkikivellä
oli se paha vika, että se pian lohkeili palasiksi. Meidän aikanamme
tavattavia, kävelylle houkuttelevia asfalttikäytäviä ei vielä siihen
aikaan oltu keksittykään, ja katujen kiveäminen graniittipaasilla kävi
taas liijan kalliiksi.
Kun tuiskut talvella pyryyttivät kaupungin kaduille lumikinoksia, ei
niitä ajettu pois niinkuin nykyjään, vaan ainoastaan lumiaura, jonka
eteen suuri joukko hevosia oli valjastettu, hujelsi -- ajurien ruoskiaan
vingutellessa ja elämöidessä ja poikasten suureksi huviksi -- pitkin
katuja, tasoitellen pahimmat kinokset. Lumi jalkakäytäviltä luotiin
aivan yksinkertaisesti vain hevoskadulle. Jalkakäytävät olivatkin
senvuoksi paljon alempana kuin ajokatu ja kun sattui oikein luminen
talvi, jäivät käytävät niin alhaalle, että ne näyttivät ikäänkuin
jonkinlaisilta urilta, joista ei kadun toiselle puolelle voinut nähdä.
Kuitenkin piti katujen vanhan tavan mukaan olla lumettomat Vapunpäivänä
ja silloin kuljetettiinkin pois kaikki loppuhölsä, jota kevätaurinko ja
vesisade ei vielä ollut sulattanut.
Kaupungin koko kauppa ja liike-elämä oli siihen aikaan keskittynyt
Kauppa- ja Senaatintorin seuduille ja näiden torien välillä oleviin
kortteleihin. Tämän alueen ulkopuolella tapasi vain pienempiä,
yksinäisiä puotipahasia. Sittemmin, kaupungin laajentuessa, on liike
alkanut ulottua yhä enemmän ja enemmän länteenpäin. Tämän lisäksi on
huomattava, että kauppa ei silloin vielä ollut ensinkään
erikoistutettua, vaan samassa myymälässä myötiin mitä erilaisimpia
tavaroita. Niinpä oli m. m. Etholénin myymälä, kaupungin silloinen paras
kauppaliike Etelä-esplanaadin- ja Unioninkatujen kulmauksessa (nykyisin
Pletschikoffin), avonaisten holvien kautta jaettu kolmeen eri osastoon.
Ensimäisessä osastossa sisäänkäytävän vieressä oli myötävänä
kaikenlaista siirtomaatavaraa, yksinkertaisimmista alkaen aina
hienompiin mausteaineisiin saakka, keskimäisessä taas lasitavaroita,
posliineja ja rihkamaa, sisimmässä sitävastoin koru- ja vaatetavaraa
hamaan silkkiin ja samettiin, hajuvesiin, hansikkaisiin ja
kaikenkalttaisiin pukukoristeihin y. m. höpeneihin saakka. On
luonnollista, ett'ei kauppavarastot tällaisissa olosuhteissa voineet
olla niin hyvin lajiteltuja kuin erikoisliikkeissä yleensä, mutta eipä
sellaisia vaatimuksiakaan siihen aikaan ollut. Siihen aikaan ei
myymälöissä seisottu kahdenvaiheilla ja pulassa mitä ottaisi, vaan
ostettiin mitä oli tarjolla ja liikkeessä mahdollisesti löytyi ja
maksettiin se hinta, mikä pyydettiin ja siihen tyydyttiin. Tämän
Etholénin liikkeen kanssa kilpaili Deckerin kauppaliike
Aleksanterinkadun varrella, (nykyisin on sillä paikalla lääninkanslia),
ja oli tämäkin myymälä jaettu kolmeen osastoon. Kun nämä kaksi kauppaa
sitten lopetti liikkeensä, ilmestyi niiden sijaan Schiefner
(Pohjoismaiden pankin talo) ja Bolin & Einighorst (Kleinehn hotellin
paikalle), Göhle & Aspelin ynnä muut. Huomattavammista senaikuisista
liikkeistä on vielä mainittava I. H. Lindroosin rautakauppa (nykyisen
Yhdyspankin paikalla) sekä Gaddin laaja rahvaan tavarain liike (nyt
Sidorowin kalustokauppa).
Paitsi näitä harvoja suurempia kauppaliikkeitä, oli kaupungissa silloin
joukko venäläisiä kauppapuoteja, joiden hallussa oli milt'ei kokonaan
kaikenlainen siirtomaatavaroiden kauppa, ja ylenmäärin levittivätkin
nämä kauppaliikkeet kaupunkiin venäläisiä tavaroita ja tehdastuotteita,
johon lienee erityistä kiihoitusta ja vilkkautta antanut silloinen
tullitaksa. Heidän kauppaliikkeensä, »lafkansa», jotka olivat usein
sangen epäsiistejä, olivat jo järjestäytyneet erikoisliikkeiksi.
Sellaisia oli esimerkiksi kahden Baranoff-veljeksen puoti Senaatintorin
laidassa, jossa tuskin muuta tavaraa löytyikään kuin messinkisiä
teekeittiöitä, loistenahkapieluksia ja venäläisiä yönuttuja, Duldinin
teemyymälä Unioninkadun varrella, Uschakoffin leikkikalukauppa
Erottajalla, Scharinin venäläisten nahkatavarainkauppa Kauppatorin
varrella, j. n. e. Pitkäpartaisia, ketunnahka-kauhtanoihin puettuja
venäläisiä »kupetsoja» oli siihen aikaan niin paljon, että heidän
nimistään sepitettiin oikein erityinen laulunpätkä, jonka jokainen
kaupungin koulupoika osasi laulaa:
»Uschakoff ja Kudrakoff
Baranoff ja Tabunoff
Duldin! Duldin!
Uschanoff ja Jablokoff,
Koroloff ja Durakoff
Scharin! Scharin!»
He olivat hyvänahkaisia, yksinkertaisia ja vaatimattomia miehiä ja
elivät yksinomaan vain ammattinsa hyväksi, tietämättä vähääkään
kaupungin ja maan harrastuksista ja asioista, mongerrellen kieltämme
usein tavattoman naurettavalla tavalla. Useat heistä saivat kauppansa
kehittymään huomattaviksi toiminimiksi, mutta kun heillä ei ollut täällä
todellista ja vakiintunutta jalansijaa, ovat he sittemmin palanneet
takaisin maahansa tahi kuolleet ja hävinneet näyttämöltä.
Kun nykypäivinä kävelee ympäri kaupungin katuja, täytyy ihmetellä viini-
ja herkkutavarakauppojen paljoutta. Siihen aikaan näet harjoitti
tuollaista kauppaa ainoastaan Stenberg (vastapäätä yliopiston porttia)
ja Hardén Pohjoisesplanaadinkadun varrella, jonka kauppa samalla oli
kaupungin ainoa herkkutavarapuoti, jossa nimittäin oli kaupan hedelmiä,
juustoa, silliä, sardiineja ja -- suolattuja hummereja, joita,
sittenkuin niitä oli muutamia päiviä huljutettu vedessä suolan
liuoittamista varten, pidettiin erinomaisen hienona ruoka-aineena. Jos
joku arvelee, miksi tuollaisten n. k. herkkutavarain kysyntä siihen
aikaan oli niin vähäinen, saa hän arveluunsa vastauksen siitä, että
jokainen perheenemäntä silloin piti jonkun verran kunniataan
loukkaavana, tai ikäänkuin todistuksena hänen puuttuvasta kyvystään, jos
hänen olisi pitänyt kauppapuodeista hankkia täytteet ryyppypöytään,
jotka hänen olisi pitänyt osata valmistaa paremmin kotonaan --
lukuunottamatta kuitenkaan kaviaaria, sardiineja ynnä muita sellaisia.
Nykyjään sitävastoin hyllyvät pöydät täynnä koreita, nimilipuilla
varustettuja säilykerasioita ja törppöjä -- helposti ostettavissa
olevia, joista ei ole vähääkään vaivaa eikä puuhaa, ainoastaan rahasta
on kysymys!
Alhaisella kannalla olevain herkkukauppojen räikeänä vastakohtana
esiintyivät kaupungin kirjakaupat, jotka jo silloin olivat jotakuinkin
hyvälle asteelle kohonneet. Siihen aikaan oli näet olemassa jo kolme
suurta kirjakauppaa, nimittäin Frenckellin (nyt Edlundin), Wasenius &
Kumpp:in Pohjoismaidenpankin talossa ja Öhmanin (Tikkanen)
Pohjoisesplanaadin- ja Fabianinkatujen kulmassa. Kaikissa niissä löytyi
runsas varasto ja valikoima ei ainoastaan uudenaikaisen
kaunokirjallisuuden tuotteita vaan myöskin täysikelpoista, hyvää
muutakin ja tieteellistä kirjallisuutta, samoinkin joukottain
kallisarvoisia kuvateoksia ja loistopainoksia, jollaisia nykyjään vain
harvoin enää tapaa. Siihen aikaan oli ihmisillä enemmän halua ja
harrastusta ja myöskin aikaa lukemiseen kuin nyt, jolloin sanomalehdet
ja aikakauskirjojen, katsauksien ja kaikenlaisten julkaisujen tulva
täyttää ihmisten henkisen ravinnon tarpeen. Vaikuttavana syynä
kirjakauppa alalla huomattavissa olevaan seisahdukseen luulen olevan
senkin seikan, että halu -- voisipa melkein sanoa kiihko -- koota
kirjoja, joka ennenaikaan monella oli, nykyisin on melkein kokonaan
taantunut. On kyllä totta, että näkeehän nyt, vieläpä enemmänkin kuin
ennen, kaikkialla kirjakaappeja, jotka anastavat suuremman tai pienemmän
alan kodissa isännän huoneesta, aina olosuhteiden mukaan, mutta eipä näe
missään enää, niinkuin silloin, kokonaisia huoneita, suuria huoneita ja
joskus useampiakin sisustettuina kirjastoksi, jossa kirjahyllyt
ulottuvat lattiasta kattoon asti. Minun lapsuuteni ajoilta muistan
tuollaisia kuitenkin useita, kuten valtioneuvos, parooni G. von
Kothenin, valtioneuvos J. A. Ehrenströmin, salaneuvosten parooni Carl
Johan Walleenin ja parooni O. W. Klinckowströmin, valtioneuvos P.
Winterin, professorien Linsénin ja Laguksen kirjastot sekä Falkmanin
loistopainoksista rikkaan kokoelman, kamarineuvos C. Schaumanin, tohtori
Orrströmin, tohtori C. Lundahlin y. m. kirjastot. Kauppaneuvos von
Rettigin erinomaisen kaunis ja runsas yksityiskirjasto Turussa on ainoa
minun tietääkseni myöhempinä aikoina muodostunut. Kun nyt näkee, kuinka
kaupunki lyhyessä ajassa on kehittynyt väkilukunsa puolesta
moninkertaiseksi, samoinkuin muutenkin varallisuudessa ja loistossa,
johtuu tahtomattaankin ajattelemaan, ett'ei kirjakauppaliike, tahi
oikeammin kirjain osto yleensä ole pysynyt tasa-askelissa muun
kehityksen kanssa -- minä puolestani olisin halukas sanomaan, että se
pikemmin on ottanut taka-askeleita.