PAAVO. Minä jätän tämän tänne. Ottakaa, kapteeni, koppa ja pankaa se
johonkin sopivaan paikkaan.
JUNKKA. Jos et, poika, oikealla usko, niin minä annan sinulle keppiä!
PAAVO. Elkää hiidessä, hyvä kapteeni, muuten tulee viimeiset kummat.
(Laskee kiireellä molemmin käsin kopan lyhtypylvään juurelle, jolloin
housut putoavat nilkkoihin). Katsokaas nyt. Jos olisitte alkanut minua
kepillä koputella, niin olisi joko kukon käynyt huonosti tahi minun
pitänyt jättää housuni. Siinä se nyt saa kukko olla minun puolestani.
Sillä talon rannassa voi olla ylikulkijoita odottamassa. (Yrittää
lähtemään oikealle perälle.)
JUNKKA. Elä mene, poika. Minulla on maksamatta sinulle se eilinen
kyyti. (Antaa rahaa.)
PAAVO. Koko kourallinen. Kiitoksia. Mutta mihin minä näitten rahojen
kanssa nyt pääsen? Saakelin housut, sanon minä. (Kuin äkkiä keksien
istahtaa maahan.) Nyt eivät housut putoa! (Ottaa taskustaan kukkaron,
johon panee rahat.)
JUNKKA (kahdenkeskisesti). Kuulehan. Kapteeni Varjakka on luultavasti
Rantalassa odottamassa venettä. Ja jos ei ole siellä, niin toimita
vaikka millä keinoin sana Onneen, että kapteeni Varjakan pitää joutua
kuin henkensä edestä ja suoraan Rajalinskan luo. Ymmärrätkö?
PAAVO. Kyllä minä ymmärrän, mutta minä en tunne sitä kapteenia.
JUNKKA. Se on se, joka minua eilen illalla kyyditsi Rantalaan
käsikärryillä.
PAAVO. Minä juuri ennen tänne lähtöäni näin sen teidän kaksijalkaisen
hevosenne istuvan Hei Lotan Nestorin kanssa kärryissä ja ajavan
kaupunkiin. (Nousee.)
JUNKKA (itsekseen). Hei, hurei! Nyt ei hätää mitään. Hän on Rajalinskan
luona. (Paavolle.) Paavo, sovitaan pois ne äskeiset vihat. (Irroittaa
vyönsä.) Ja sopiaisia minä annan sinulle vyön.
PAAVO. Entäs housunne?
JUNKKA. Ei minulta housut jouda!
PAAVO. Tarkoitin vain, että onko kapteenin housut sellaisella
taklaasilla, että pysyvät vyöttäkin? Kai ovat, koskapa vyö joutaa.
JUNKKA. Tuossa.
PAAVO. Kiitoksia, kiitoksia. Tämähän on niin komea vyö, että voisi olla
housuittakin!--Hih, kuin tuntuu elämä huolettomalle ja helpolle. Nyt
minä voisin vaikka tanssia engelskaa. (Tanssii muutamia otteita.) Enkös
minä ole nyt vähän niin kuin meripoika, kun on tällainen vyö? (Laulaa:)
Ja kun tullaan Italian rantahan.
Siellä flikka friiataan, meitä viikko fiirataan,
Ja kun tullaan Italian rantahan,
Pohjanpoiat kreivejä on!
Hurraa me Suomen meripoiat j.n.e.
(Menee oikealle perälle.)
JUNKKA. Lähdemme siis nyt, Eeva.
EEVA. Setä...!
JUNKKA. Mitä nyt?
EEVA. Minun on tehtävä teille tunnustus.
JUNKKA (itsekseen). Mitä merkillistä nyt? (Menee Eevan luo.) Puhu,
lapseni.
EEVA. En kehtaa silmiinne katsoa.
JUNKKA. Katsothan sinä.
EEVA. En minä katso kuin hattuanne. (Ottaa hatun Junkan päästä.)
Tämähän on saanut pahan kuhmun.
JUNKKA. Janne Poikonen eilen illalla siellä Ilolan krouvin pihalla
heitti sen kentälle hutikkapäissään.
EEVA (panee hatun Junkan päähän). Ei se ollut Janne Poikonen. Minä se
olin sen sadetakin sisässä, joka oli humalainen jummanni.
JUNKKA. Sinäkö se olit? Kaikkia sinun päähäsi pälkähtää.
EEVA. Ei ollut muuta pakopaikkaa siinä kiireessä.
JUNKKA. Mutta mitä olisit sanonut, jos tulin ja annoin sinulle
kepistäni.
EEVA. Olisin kärsivällisesti kestänyt.
JUNKKA. Mitä? Ethän vain ole luullut, että minä olin Onnen herran
kanssa samassa komplotissa!
EEVA. Tunnustan, että ajattelin aivan teidän sanoillannekin.
JUNKKA. Mutta tyttö! Mitä sinä oletkaan ajatellut minusta! En tiedä
kuinka kauniisti sinun pitäisi pyytää voidakseni antaa sinulle anteeksi
oikein täydestä sydämestäni. Sinuahan on kerrassaan vaivannut järjen
puutos.
EEVA purskahtaa nauramaan.
JUNKKA. Eeva!--Minua ei tämä naurata yhtään!
EEVA. Rakas setä! Antakaahan minä selitän, mille minä nauroin. Kun
sanoitte, että minua on vaivannut järjen puutos, niin muistui mieleeni
tapaus Ulla mamsellin koulusta. Hän kysyi kerran: Kun viidestä otetaan
pois neljä, paljoko jää jälelle? (Näyttää käsin erottaen pois neljä
sormea.)
JUNKKA. Ja sinä vastasit?
EEVA. Jää jälelle--peukalo.
JUNKKA (nauraen). Se sitten ei ollutkaan tuhma vastaus.
EEVA. Tuhmahan se oli. Ulla mamsellin mielestä hyvin tuhma. Hän käski
minut eteensä. Minua hävetti ja pyysin anteeksi, mutta hän sanoi:
Järjen vähyys ei parane anteeksi pyytämällä ja antamalla, vaan siten,
että päätä klaarataan. Ja hän tukisti minua ja napahutti päähän.
Tukistakaa tekin, setä.
JUNKKA. Tukista sinä minua.
EEVA. Eipä teitä olekaan vaivannut järjen puutos.
JUNKKA. Onpahan ja aivan juuri äsken: olin suutuksissani, kun minun
olisi pitänyt olla iloissani.
EEVA. Iloissanne minun tuhmuudestani?
JUNKKA. Siitä, että sinä pidät sedästäsi niin paljon: olisi kärsinyt
kepinlyöntejäkin, ennenkuin asettunut minua vastaan sotajalalle.
EEVA. Minulla ei ollut vain sopivaa jalansijaa.
JUNKKA. Tietysti sinullakin on joku, jota rakastat.