Puistikkopiha. Oikealla ravintolarakennuksen pääty kaksine ovineen
korkealle parvekkeelle, jonka keskeltä rappuset pihalle. Molemmin
puolin rappusia puutarhasohva edessä olevine pöytineen. Vasemmalla
aita, jonka takana tiheäkasvuinen metsä. Lähellä aitaa kulmikkopenkki,
sen keskellä pienoinen pöytä. Perällä aita, jonka keskellä on kapea
pyöräportti, molemmin puolin porttia kiikkulautapenkki. Aidan takana
maantie. Taustassa meri.
Auringonlaskun aika.
Ravintolarakennuksesta kuuluu tanssisoittoa.
ANNA ja LETTO istuvat kulmikkopenkillä puhellen läheisesti keskenään.
NEITSY JANNE ja muutamia muita nuoria merimiehiä tanssii keskipihalla
merimiestanssia.
Soiton loputtua meriläiset lopettavat tanssinsa hajaantuen mikä
minnekin. Maantielle ilmestyy tanssiväkeä kävelylle.
HEI LOTTA (lihava nainen, puhuu puhuttavansa yhteen menoon,
välittämättä kuunteleeko kukaan, ja nauraa hohottaa leveästi, tulee
tanssin loppupuolella keräilemään pöydiltä pullot ja lasit vyöliinansa
laajoihin taskuihin ja kainaloihinsa, pysähtyy katselemaan tanssivia ja
tanssin loputtua puhkeaa puhumaan). Täällä pojat tanssivat yksinään.
Onko se lystimpää kuin tuolla salissa tyttöjen kanssa?
NEITSY JANNE (kuin sivumennen). Hei Lotta, se oli hentuttomain tanssia.
(Menee Leton ja Annan luo)
HEI LOTTA. Hohhohoh, hentuttomain tanssia, hohhohhoh. Kyllähän se on
maailma muuttunut ja muuttuu. Niinhän kertovat, ettei laivoissa enää
tarvita purjeita. Mutta se kuitenkin on vissi, ettei kaksilahkeiset voi
tulla toimeen yksilahkeisitta ja yksilahkeiset ilman kaksilahkeisia.
Kyllähän tytötkin talvella, kun ei ole meripoikia tanssituttajina,
tanssia helttasevat kipeimpään haluunsa keskenään tahi tuoli
kainalossa, mutta heillä on silmät ummessa ja kuvittelevat tanssivansa
pojan kanssa, hohhohhohhoh.
ERÄS MERIMIES (parvekkeelta huutaa). Hei Lotta, olutta!
HEI LOTTA. Minä tulen. Mutta kun te mokomat pystytätte näitä pulloja
ympäri maailman, niin että minun pitää kulkea ympäri kuin kiljuva
jalopeura ja etsiä--
TOINEN MERIMIES. Hei Lotta, olutta pojille, tänä päivänä rahalla,
huomenna ilman!
HEI LOTTA. Kylläpä ne nyt määkivät. (Puhella poristen menee parvekkeen
kautta.) Pistouaisitte minulle edes lasin olutta. Mutta eikös mitä!
Eivät nämä nykyiset merimiehet ole sellaisia poikia kuin ennen olivat.
Entisaikaan merimiehillä oli rahaa ja repäisevä meininki. Ei ole ajat
niin kuin oli ennen--
LETTO. Minkä vuoksi sinä, Janne, et tuonut tänne itsellesi paria?
ANNA. Olisit käynyt pyytämässä sen Hilma Pollarin.
LETTO. Kuka se on?
ANNA. Se on se tyttö, jonka Janne on pelastanut tulesta.
LETTO. Minkälainen tyttö hän on? Minä en tunnekaan.
ANNA. Sievä tyttö ja varakaskin.
LETTO. No olisit, Janne, pannut sen rahan rintaasi, mennyt tytön luo ja
kysynyt: Eikö passaisi lähteä parikseni?
NEITSY JANNE. Pidätkö sinä minua tyhmänä vai puuttuuko sinulta
itseltäsi ihmisen ymmärrys?
ANNA. Janne ei tahdo komeilla rintarahallaan.
LETTO. Olipa se rinnassa eilen pestauksessa.
NEITSY JANNE. Mitäs, jos siellä. Se oli aivan eri asia.
ANNA. Eilen minä näin Jannella tuon rahan ensi kerran.
NEITSY JANNE. On se minulla ollut rinnassa yhden kerran ennen.
LETTO. Olitko silloinkin pyrkimässä merelle?
NEITSY JANNE. Minä olin silloin vielä alle puolivälin toistakymmentä.
LETTO. Kenelle sinä sitä silloin näyttelit?
NEITSY JANNE. Koko kaupungille!
LETTO. Oho, mutta kannattikin.
NEITSY JANNE. Oli pakko.
LETTO. Kukas siihen pakotti?
NEITSY JANNE. Hengenhätä. Oli ankara talvi. Olimme armon tarpeessa.
Vasu kainalossa ja raha rinnassa kuljin talosta taloon ja lauloin.
Tanssisalista alkaa kuulua soitto (valssi).
NEITSY JANNE (laulaa).
Voi kun on kylmä! Vaatteistani
Jäljellä ei oo kuin riekaleet.
Murheeksi muuttuu maailmani,
Silmistä helmii kyyneleet.
Riemua se toisi,
Jospa joku oisi
Köyhälle raukalle myötämielinen.
Äiti on sairasvuotehessa,
Pien' veikko kuolee vierellen,
Heidänpä tähden pakkasessa
Kuljen nyt mieroo kierrellen.
Pyytelen mä teitä,
Säälikäätte meitä,
Antakaa armiaasti leipäpalanen.
LETTO. Sinulle annettiin tietysti kaksikin palasta Pollarilta.
NEITSY JANNE. Pollarit silloin olivat köyhiä, yhtä köyhiä kuin minunkin
äitini, ja heillä oli tupa lapsia täynnä kuin pääskysen pesä poikasia.
Hilma kulki minun kanssani kaupungilla. Hän odotteli kadulla sen aikaa,
kun minä olin talossa laulamassa. Päivän hämärtyessä meillä aina oli
ruokatavaraa niin paljon kuin kahden jaksoimme kantaa. Ja meillä oli
lysti!
ANNA. Sen arvaa.
NEITSY JANNE. Mutta sitten Pollarit saivat perinnön, ostivat maatilan
ja muuttivat maalle. Hilma on nyt juuri äskettäin muuttanut kaupunkiin.
Hän on komesrootilla puotineitsyen opissa.
LETTO. Hilma ei taida olla sinua enää tuntevinaan?
NEITSY JANNE. Kyllä hän tuntee. Tänään aamupäivällä kävin komesrootin
puotissa ostamassa kukkaron. Hän lahjoitti minulle tämän.
LETTO. Silloinpa sinun olisi sopinut pyytää häntä tänne pariksesi.
NEITSY JANNE. Sitä varten minä sinne oikeastaan menin, mutta en
rohjennut.
LETTO. Olisinpa minä tiennyt, niin olisin lähtenyt puhemieheksesi.
NEITSY JANNE. Oli minulla puhemieskin.
LETTO. Mutta Hilma ei lähtenyt?
NEITSY JANNE. Ei ehkä ole päässyt toimestaan.
ANNA. Ehkä hän tulee vielä.
LETTO. Olisi pitänyt tulla, joka tullakseen. Aurinko on jo laskullaan.
ANNA. Jopa on aika kulunut pian! Ja huomenillalla, kun lännen ranta
ruskottaa, te olette tuolla merellä näkymättömissä.
LETTO. Siellä keinumme, allamme vuorina aaltoileva viheriä meri,
päällämme kultainen taivas.
ANNA. Ja tiesi milloin palajatte.
LETTO. Palataksemme meidän ensin pitää lähteä. Ja nyt on lähtiäiset.
Mennään, Anna, valssiin. (Ottaa Annaa käsikoukusta.)
NEITSY JANNE. Te taidatte olla jo kihloissa julki Jumalan ja ihmisten
edessä? Onnea vain, hyvästä sydämestä ja lämpöisestä kädestä.
LETTO. Palattuamme, Janne, mereltä, saat tanssia meidän häitämme. Mutta
sinullakin pitää silloin olla morsian. Ja miksei olisi? Sillä kun sinä
tulet mereltä, niin pyörii tyttöjä ympärilläsi, että kihisee. (Menee
Annan kanssa parvekkeen kautta.)
SIHVONEN tulee maantieltä vasemmalta kääntyen puistikkoon.
NEITSY JANNE. Ettepä saanut Hilmaa lähtemään tänne, vaikka niin
vakuutitte.
SIHVONEN. Ei lähtenyt. Mutta kyllä siitä rakkaudentaudista aina pääsee.
Meritauti on pahempi. Se on ankaraa ja ilkeää: maha nousee suuhun ja
henki kulkee silmistä.
NEITSY JANNE. Sekin on kestettävä ja kärsittävä kunnes tottuu.
SIHVONEN. Jotkut eivät totu koskaan. En minäkään olisi päässyt
mokomasta lääkkeettä. (Ottaa pienen pullon taskustaan.) Tuossa sitä on.
NEITSY JANNE. Rommia.
SIHVONEN. Niin sen luulisi, mutta maistahan, onko rommia!
NEITSY JANNE (ryypättyään). En minä ymmärrä sanoa, mitä se on.
SIHVONEN. Eri maassa kasvaa rommi ja eri maassa tuo aine. Se on
Itä-Intiasta. Siitä maasta, josta luetaan raamatussakin: Ja katso,
tietäjät tulivat itäiseltä maalta Jerusalemiin.
NEITSY JANNE. Itä-Intiastako ne olivat?
SIHVONEN. Itä-Intian pääkaupungista Pompaista. Siellä minäkin kävin
muutaman tietäjän luona. Oli väkeä kaikista maailman kansoista. Ja kun
minun vuoroni tuli, niin se tietäjä sanoi: Sinä olet meritaudilta
raskautettu, seuraa minua. Ja hän vei minut yrttitarhaan, jossa oli
pyhää savua ja mirhamia. Siellä muutaman kasvin lehdestä tippui
nestettä. Maistahan vielä, onko rommia!
NEITSY JANNE (ryyppää). Hyvän makuista tämä on.
SIHVONEN. Etkä tunne meritautia ikinä. Mutta se ei olekaan vähällä
maksettu eikä pienillä rahoillakaan.
NEITSY JANNE. Paljoko tämä maksaa?
SIHVONEN. Paljoko sinulla on rahaa?
NEITSY JANNE (katsoen kukkaroonsa). Taitaa olla vielä pari pikku
seteliä.
SIHVONEN. Näytähän. (Ottaa kukkaron Neitsy Jannelta.) Eipä ole paljo.
Mutta olkoon menneeksi. (Pistää kukkaron taskuunsa.)
NEITSY JANNE. En minä suostu kauppaan. Tuossa on lääkkeenne takaisin.
SIHVONEN. Takaisin? Kun olet jo ryyppinyt sen! Pullo on melkein tyhjä.
NEITSY JANNE. Pitäkää rahat, mutta antakaa kukkaro takaisin. Sehän on
muistokalu.
SIHVONEN. Silloinpa se joutaa sinulta hyvin, sillä Hilma rakastaa
toista, hihhihhih.
NEITSY JANNE. Ahaa! Sihvosella on sormus!
SIHVONEN. Onhan minulla sormus, hihhihhih.
NEITSY JANNE. Jos minä nipistän Sihvosta niskasta, niin Sihvonen ei
hihitä!
SIHVONEN. Kyllä Sihvosen niska kestää, sitä on puristellut monen tytön
käsivarsi, hihhihhih.