Olin Rogerin kanssa kävelemässä boulevardilla, kun jokin
kaupustelija, huusi meidän lähellämme:
-- Ostakaa keino, minkä avulla päästään anopista! Ostakaa! Ostakaa!
Pysähdyin ja sanoin toverilleni:
-- Tuo huuto johtaa mieleeni kysymyksen, jonka olen aikonut jo kauan
sitten tehdä sinulle. Mikä on se "Rogerin keino", josta sinun vaimosi
aina puhuu? Hän on huvitettu siitä niin hassusti ja salamyhkäisesti,
että minusta tuntuu kuin se olisi jotakin espanjankärpäslääkettä,
jonka salaisuuden sinä tunnet. Joka kerta kun hänen kuultensa
puhutaan jostakin väsyneestä, nääntyneestä, kuihtuneesta nuoresta
miehestä, niin hän kääntyy sinuun päin ja sanoo, nauraen:
-- Hänelle pitäisi neuvoa Rogerin keino. Ja mikä tässä asiassa on
kaikkein hullunkurisinta, on se, että sinä punastut joka kerta.
Roger vastasi:
-- Ja syytä onkin, ja jos minun vaimoni oikeastaan aavistaisi,
mistä hän puhuu, niin hän vaikenisi, sen vakuutan sinulle. Minä
kerron sinulle tämän historian, sinulle. Sinä tiedät, että minä olen
nainut lesken, johon minä olin kovin rakastunut. Vaimoni on aina
ollut vapaa puheissaan, ja ennenkuin minä otin hänet lailliseksi
aviokumppanikseni, minä olin usein hänen kanssaan hieman liukkaassa
keskustelussa, mikä muuten on sallittua leskien kanssa, joka
osaavat höystää puhettaan. Hän piti kovin hauskoista jutuista,
kursailemattomista kaskuista, kaikella kunnioituksella sanottuna.
Tietyissä tapauksissa kielen synnit eivät ole raskaita. Hän on
suorasukainen, minä olen hieman arka, ja ennen naimisiinmenoamme
hän usein huviksensa saattoi minut pulaan kysymyksillään ja
pilapuheillaan, joihin minun ei ollut helppo vastata. Kenties juuri
tuo suorasukaisuus sai minut rakastumaan häneen. Mitä rakastumiseen
tulee, niin minä sitä olin kiireestä kantapäähän, sieluineni ja
ruumiineni, ja hän sen tiesi, tuo ilkiö.
Me päätimme viettää häämme ilman mitään menoja, ilman matkaa.
Kirkossa tapahtuneen vihkimisen jälkeen me tarjoaisimme
todistajillemme kevyen aterian, ajelisimme sitten hieman kahden
kesken, vaunuilla, ja palaisimme sitten minun luokseni päivällisille,
Helderin kadulla.
Kun meidän todistajamme olivat lähteneet, niin me nousimme
ajoneuvoihin, ja minä pyysin kuskia ajamaan Boulognen metsään.
Kesäkuun loppu oli käsillä, ilma oli ihmeen ihana.
Kun jouduimme kahden kesken, niin hän alkoi nauraa.
-- Minun hyvä, rakas Rogerini, nyt on aika armastella. Saas nähdä,
miten taitava te siinä olette.
Sellaisen haasteen saatuani minä tunsin itseni heti herpaistuksi.
Minä suutelin hänen kättään ja kertasin: Minä rakastan teitä. Minä
rohkaisin itseni pari kertaa ja suutelin häntä niskaan, mutta minä
arastelin ohikulkijain vuoksi. Hän toisti toistamasta päästyään
härnäävällä ja hullunkurisella ilmeellä: "Entäs sitten... entäs
sitten..." Tuo "entäs sitten" hermostutti minua ja sai minut
lohduttomaksi. Eihän nyt sovi vaunussa, Boulognen metsässä, keskellä
kirkasta päivää.... Sinä käsität.
Hän näki minun hämilläänoloni ja se huvitti häntä. Vähän päästä hän
toisti:
-- Pelkään pahoin epäonnistuneeni. Te saatte minut kovin levottomaksi.
Minä myöskin, minä aloin käydä levottomaksi itseni suhteen. Kun minua
pelotetaan, niin minä en pysty mihinkään.
Päivällisillä hän oli hurmaava, ja saadakseni rohkeutta minä laskin
palvelijani menemään, sillä hänen läsnäolonsa kiusasi minua. Oh! me
aterioimme mukavasti, mutta sinä tiedät, miten hulluja rakastuneet
ovat. Me joimme samasta lasista, me söimme samalta lautaselta ja
käytimme samaa haarukkaa. Me söimme vohvelia molemmista päistä, niin
että meidän huulemme yhtyivät keskellä. Hän sanoi minulle:
-- Minä tahtoisin hieman samppanjaa.
Olin unhoittanut pullon tarjoilupöydälle. Otin sen esille, kiskoin
irti siteet ja painoin suullista saadakseni sen lähtemään. Mutta se
ei irtaantunut. Gabrielle alkoi hymyillä ja mutisi:
-- Huono enne.
Minä työnsin peukalollani korkin paisunutta päätä, taivutin sitä
oikealle ja vasemmalle, mutta turhaan, ja äkkiä minä taitoin korkin
pullon suuta myöten.
Gabrielle huokasi:
-- Minun Roger-parkani!
Minä otin korkkiruuvin ja kiersin sen siihen osaan korkkia, joka oli
jäänyt pullon suuhun. Mutta minä en saanut sitä kohoamaan, minun
täytyi kutsua Prosper avukseni. Vaimoni nauroi tällöin täyttä kurkkua
ja toisti:
-- Kas niin... kas niin... minä näen, että voin luottaa teihin.
Hän oli puolihumalassa.
Kahvin jälkeen, kolmen neljännestunnin kuluttua, hän oli kokonaan
päihtynyt.
Kun lesken laittaminen häävuoteeseen ei vaadi mitään niitä äidillisiä
menoja, jotka ovat välttämättömiä nuoreen tyttöön nähden, niin
Gabrielle meni rauhallisesti huoneeseensa sanoen minulle:
-- Vedelkää nyt haikuja neljännestuntia.
Kun minä menin hänen luokseen, niin minulta puuttui luottamusta
omaan itseeni, minä tunnustan sen. Tunsin itseni hermostuneeksi,
kiihtyneeksi ja noloksi.
Asetuin aviomiehen paikalle. Hän ei sanonut mitään, katseli vaan
minua hymy huulillaan, ilmeisesti halukkaana tekemään pilaa minusta.
Tämä iva, tällaisella hetkellä, saattoi minut lopultakin kokonaan
hämilleni ja, minä myönnän sen, katkaisi minulta -- kädet ja jalat.
Kun Gabrielle huomasi minun... pulmallisen asemani, niin hän ei
tehnyt mitään rohkaistakseen minua, vaan pikemmin päinvastoin. Hän
kysyi minulta, hieman välinpitämättömällä ilmeellä:
-- Senkö verran teissä on aina luontoa?
En voinut olla vastaamatta:
-- Kuulkaapas, te olette sietämätön.
Silloin hän alkoi nauraa ja oikein kohtuuttomasti, hävyttömästi,
ärsyttävästi.
On totta, että minä näytin hyvin surkealta, että minun ilmeeni oli
hyvin ällistynyt.
Vähän päästä, kahden iloisen naurunpuuskan välillä, hän lausui, ollen
läkähtymäisillään:
-- No niin... rohkeutta... hieman pontevuutta... ystävä... ystävä
raukka.
Sitten hän alkoi taas nauraa niin hurjasti, että se muuttui
kirkumiseksi.
Lopulta minä tunsin itseni niin herpaistuksi, niin vimmastuneeksi
sekä itseäni että häntä vastaan, että minä käsitin välttämättömäksi
lähteä tieheni, taikka muutoin minä olisin tullut lyöneeksi häntä.
Minä ponnahdin pois vuoteesta ja pukeuduin nopeasti ja raivoisasti,
sanomatta sanaakaan.
Hän rauhoittui äkkiä, ja käsittäen, että olin suuttunut, hän kysyi:
-- Mitäs te nyt teette? Minne te nyt menette?
Minä en vastannut, vaan laskeuduin alas kadulle. Minä olisin halunnut
tappaa jonkun, kostaa jollekin, tehdä jonkun hullutuksen. Minä
marssin eteenpäin pitkin askelin, ja yht'äkkiä juolahti mieleeni
mennä tyttöjen luokse.
Kuka tietää? Sepäs olisi koe, kenties treenausta? Joka tapauksessa se
olisi kostoa! Ja jos minun vaimoni tulisi minua koskaan pettämään,
niin minä olisin sentään pettänyt häntä ensiksi.
En epäröinnyt ensinkään. Tiesin lähellä erään sopivan talon, ja sinne
minä riensin ja astuin sisään kuten ihmiset, jotka heittäytyvät
veteen nähdäkseen, osaavatko vielä uida.
Minä uin ja hyvin uinkin. Ja minä viivyin siellä kauan, nauttien
salaisesta ja hienonhienosta kostostani. Sitten minä jouduin kadulle
sinä raittiina hetkenä, jolloin yö on loppumaisillaan. Tunsin itseni
nyt tyyneksi ja varmaksi, tyytyväiseksi ja rauhalliseksi ja, kuten
minusta vielä tuntui, valmiiksi urostekoihin.
Sitten minä palasin hitaasti kotiin ja avasin hiljaa huoneeni oven.
Gabrielle luki, nojaten kyynärpäällään korvatyynyyn. Hän kohotti
päätään ja kysyi aralla äänellä:
-- Tekö siellä? Mitä te olette oikein toimittanut?
En vastannut mitään. Riisuuduin suurella varmuudella. Ja voittoisana
isäntänä minä valtasin sen paikan, jonka olin arkana jättänyt.
Hän hämmästyi ja oli vakuutettu siitä, että minä olin käyttänyt
jotakin salaperäistä keinoa.
Ja nyt hän puhuu, joka tilaisuudessa, Rogerin keinosta kuten jostakin
erehtymättömästä, tieteellisestä menetelmästä.
Mutta kas! siitä on kymmenen vuotta, ja nykyisin samalla kokeella ei
olisi suuriakaan menestymisen mahdollisuuksia, ainakaan minuun nähden.
Mutta jos sinulla on joku ystävä, joka pelkää kesäyön
mielenliikutuksia, niin neuvo hänelle minun sotajuoneni ja vakuuta
hänelle, että kahdestakymmenestä kolmeenkymmeneen viiteen vuoteen
ei ole mitään parempaa tapaa kureliivien avaamiseen, kuten sire de
Brantôme olisi sanonut.