Määri oli juuri istuutumaisillaan aamiaispöytään kun hänelle
ilmoitettiin, että maalaispoliisi odotti häntä kunnantalolla kahden
pidätetyn kanssa.
Hän läksi sinne heti ja huomasi tosiaankin poliisinsa, ukko
Hochedurin, seisaallaan vartioimassa vakavin ilmein vanhanpuoleista
porvaripariskuntaa.
Mies oli kookas, punanenäinen, harmaahapsinen ukko, ja näytti
masentuneelta; sen sijaan vaimo, pienoinen, pyhävaatteisiin
pukeutunut, hyvin pyöreä, hyvin lihava, kiiltäväposkinen muija
katseli uhittelevasti esivallan palvelijaa, joka oli heidät
pidättänyt.
Määri kysyi:
-- Hochedur, mistä nyt on kysymys?
Poliisi esitti todistuksensa.
Hän oli lähtenyt aamulla, tavalliseen aikaan, toimittamaan
tarkastusta Champiouxin metsänreunasta aina Argenteuilin rajalle
asti. Hän. ei ollut huomannut mitään erikoista koko seudulla, paitsi
sen, että ilma oli kaunis ja että viljavainio näytti lupaavalta, kun
Bredelin poika, joka oli ruokkoamassa viinitarhaansa, huusi hänelle:
-- Hoi, ukko Hochedur, menkääpäs katsomaan metsänreunaan, ensimäiseen
näreikköön, niin tulette tapaamaan kyyhkysparin, jolla on ikää
yhteensä ainakin satakolmekymmentä vuotta.
Hän oli seurannut neuvoa, tunkeutunut tiheikköön ja kuullut siellä
sanoja ja hengähdyksiä, jotka saivat hänet aavistamaan, että
kysymyksessä oli parhaillaan tapahtuva siveysrikos.
Nelinkontin käyden hän oli lähestynyt rikoksellisia kuten
salametsästäjää ja yllättänyt tämän pariskunnan juuri sillä hetkellä,
kun se oli vaistojensa vallassa.
Hämmästyneenä tarkasteli määri rikoksellisia. Mies oli hyvinkin
kuusikymmenvuotias ja nainen vähintäinkin viisikymmentä viisi.
Hän ryhtyi heitä tutkimaan, alottaen miehestä, joka, vastasi niin
hiljaisella äänellä, että sitä tuskin kuuli.
-- Teidän nimenne?
-- Nicolas Beaurain.
-- Teidän ammattinne?
-- Rihkamakauppias, Parisista, rue des Martyrs-kadun varrelta.
-- Mitä te sitten teitte siellä metsässä? Rihkamakauppias pysyi
äänettömänä, pää painuneena suurta vatsaa vastaan, kämmenet
painettuina reisille.
Määri jatkoi kuulusteluaan:
-- Väitättekö vääräksi järjestysmiehen todistusta?
-- En, herra määri.
-- Te siis tunnustatte.
-- Kyllä, herra.
-- Mitä teillä on sanottavana puolustukseksenne?
-- Ei mitään, herra.
-- Missä te olette tavannut rikostoverinne?
-- Hyvä herra, hän on minun vaimoni.
-- Teidän vaimonne?
-- Niin juuri, minun vaimoni.
-- Siis... siis... te ette asukaan yhdessä... Parisissa?
-- Anteeksi, herrani, me elämme yhdessä!
-- Mutta... siis... hyvä herra Beaurain, te olette hullu, pähkähullu,
kun olette tullut tänne pidätettäväksi tällä lailla keskellä metsää,
kello kymmenen aamulla.
Rihkamakauppias näytti valmiilta itkemään häpeästä. Hän mutisi:
-- Tämä kaikki on tapahtunut vaimoni tahdosta! Minä kyllä sanoin
hänelle, että se oli mieletöntä. Mutta kun nainen saa jotakin
päähänsä... niin te tiedätte... että hän ei hellitä.
Määri, joka piti suorasukaisesta puheesta, hymyili ja vastasi:
-- Tässä tapauksessa olisi pitänyt sattua aivan päinvastaista. Jos
hän olisi saanut jotakin vain päähänsä, niin te ette olisikaan nyt
täällä.
Silloin hra Beaurain joutui vihan valtaan ja kääntyen vaimonsa
puoleen:
-- Jokos sinä nyt näet, mihin sinä olet johtanut meidät
runollisuudellasi? Sanoppas, missä me nyt olemme! Me joudumme nyt
oikeuden eteen siveysrikoksesta meidän iällämme! Ja meidän täytyy
sulkea liikkeemme, jättää liiketuttavamme ja muuttaa asumaan johonkin
toiseen kaupunginosaan. Siinä me nyt olemme!
Rva Beaurain nousi ja, katsahtamatta mieheensä, esitti asiansa
juurtajaksain ilman esteitä, ilman turhaa häveliäisyyttä, melkein
sujuvasti.
-- Jumalani, herra määri, minä tiedän hyvinkin, että me olemme
naurettavia. Sallitteko minun puolustautua asianajajan tavoin,
tai pikemminkin onnettomana vaimo raukkana; ja minä toivon, että
te tulette päästämään meidät kotiimme ja säästämään meiltä kaiken
oikeudenkäynnistä aiheutuvan häpeän.
"Kun minä kerran olin nuori, niin minä tutustuin hra Beaurainiin
tällä paikkakunnalla, eräänä sunnuntaina. Hän oli apulaisena eräässä
rihkamatavarakaupassa, ja minä olin myyjättärenä eräässä valmiiden
vaatteiden kaupassa. Minä muistan sen vielä kuten eilispäivän.
Silloin tällöin minä tulin tänne viettämään sunnuntaita erään
ystävättäreni, Rose Levéquen seurassa, jonka kanssa minä asuin
Pigallen kadulla. Rosella oli rakastaja, mutta minulla ei ollut
mitään sellaista. Se on hän, joka toi meidät tänne. Eräänä lauantaina
hän ilmoitti minulle, nauraen, tuovansa minulle seuraavaksi päiväksi
toverin. Minä käsitin hyvin, mitä hän tarkoitti; mutta minä vastasin,
että se oli tarpeetonta. Minä olin järkevä, herrani.
"Seuraavana päivänä me kohtasimme siis junassa herra Beaurainin.
Hän oli siihen aikaan pulska mies. Mutta minä olin päättänyt olla
antautumasta, enkä minä liioin antautunutkaan.
"Me siis saavuimme Bezonsiin. Ilma oli ihana, oli niin ihana, että
sydäntä hiveli. Kun on kaunis ilma, niin minä aivan hullaannun,
niin nyt kuin muinoinkin, ja kun minä olen maalla, niin minä joudun
päästä pyörälle. Vehreys, lintujen viserrys, lainehtiva viljavainio,
pääskysten lento, nurmen tuoksu, valmut, päivänkakkarat, kaikki ne
saavat minut hulluksi! Kaikki se vaikuttaa kuin samppanja, johon ei
ole tottunut.
"Oli siis ihana ilma, lauhkea ja kirkas, mikä tunkeutui teihin
katsellessanne silmillänne ja hengittäessänne suullanne, Rose ja
Simon syleilivät toisiaan vähän päästä! Se vaikutti minuun jotakin,
sen katseleminen. Hra Beaurain ja minä kävelimme heidän jälessään,
puhumatta mitään. Kun ei olla tuttuja, niin ei keksitä mitään
puheenaihetta. Hänellä oli arka ilme, sillä nuorukaisella, ja hänen
hämilläänolonsa huvitti minua. Olimme saapuneet viidakkoon. Oli
raitista kuin kylvyssä, ja kaikki ihmiset istuutuivat ruoholle.
Rose ja hänen ystävänsä tekivät pilaa minun vakavasta ilmeestäni;
te käsitätte hyvin, että minkäänlaista muuta ilmettä minulla ei
silloin saattanut olla. Ja sitten he alkoivat syleillä toisiaan
ujostelematta, aivan kuin meitä ei olisi ollenkaan ollut siinä
lähellä; ja sitten he alkoivat kuiskutella keskenään ja sitten he
nousivat ja läksivät tiheikköön sanaakaan sanomatta. Ajatelkaas,
miten hullulta minä näytin, minä, tuon nuorukaisen silmien edessä,
jonka minä näin ensimäistä kertaa. Minä tunsin itseni siinä määrin
noloksi nähdessäni heidän sillä lailla poistuvan, että minä sain
siitä rohkeutta ja aloin puhutella häntä. Minä kysyin häneltä,
mitä hän teki; hän oli rihkamakauppiaan apulainen, kuten jo teille
äsken sanoin. Me puhelimme hetken; se rohkaisi häntä, ja hän tahtoi
lähennellä, mutta minä työnsin hänet kylmästi paikoilleen. Eikö niin,
hra Beaurain?"
Hra Beaurain, joka katseli jalkojaan hämillään, ei vastannut mitään.
Rouva jatkoi: "Silloin hän käsitti, että minä olin järkevä, tuo
nuorukainen, ja hän alkoi hakkailla minua kiltisti kunnon miehenä.
Siitä lähtien hän saapui joka sunnuntaina. Hän oli kovin rakastunut
minuun. Ja minä pidin hänestä myöskin kovasti, mutta siihen aikaan
hän olikin pulska nuorukainen!
"Lyhyesti sanottuna hän otti minut vaimokseen syyskuussa ja me
perustimme liikkeen rue des Martyrs-kadun varrella.
"Seurasi sitten kovia vuosia, herrani. Liike ei menestynyt, emmekä me
voineet tehdä matkoja maalle. Ja sitten me vähitellen unhoitimme koko
tavan. Ihmisellä on muuta mielessä; täytyy ajatella kassaa enemmän
kuin kukkasia kedolla. Me vanhenimme, vähitellen, huomaamattamme,
rauhallisina ihmisinä, jotka eivät enää ajattele rakkautta.
Silloin ei kaivata mitään, kun ei huomata, että jotakin puuttuu.
Ja sitten herrani, liike alkoi luistaa, ja me olemme turvanneet
tulevaisuutemme! Silloin, nähkääs, minä en oikein tiedä, mikä muutos
minussa tapahtui, totisesti, sitä minä en tiedä!
"Kas niin, minä aloin uneksia pienen koulutytön tavoin. Nähdessäni
kukkaiskärryjä kuletettavan kaduilla minä tunsin kyynelten kihoavan
silmiini. Orvokkien tuoksu tunkeutui aina minun tuolilleni asti,
kassan takana, ja sai minun sydämeni sykyttämään! Silloin minä
nousin ja menin kynnykselle katselemaan taivaan sineä, mikä näkyi
kattojen välistä. Jos katselee taivasta kadulta, niin se näyttää
joelta, pitkältä joelta, joka kiemurrellen laskeutuu Parisiin ja
jossa pääskyset liikkuvat kalojen tavalla. Minun iälläni tämä kaikki
on hyvin hullunkurista! Mutta minkäs sille mahtaa, herrani, kun
on työskennellyt koko ikänsä, niin tulee hetki, jolloin huomaa,
että muutakin olisi voinut tehdä, ja silloin alkaa kaduttaa, niin,
silloin alkaa kaduttaa! Ajatelkaahan, että kahdenkymmenen vuoden
kuluessa minä olisin voinut muiden tavalla, muiden naisten tavalla
mennä metsään saamaan suuteloita. Minä uneksin siitä, miten suloista
olisi olla pitkällään lehvien alla ja rakastaa jotakin! Ja sitä
minä ajattelin kaiket päivät ja kaiket yöt! Minä uneksin kuuvalosta
järvellä aina siihen asti, että minut valtasi halu hukuttautua.
"Alussa minä en uskaltanut puhua tästä mitään hra Beaurainille. Minä
tiesin hyvinkin, että hän tekisi minusta pilaa ja ajaisi minut
myymään lankoja ja neuloja! Ja sitten, totta puhuen, hra Beaurain ei
enää suuresti minua miellyttänyt; mutta katsellessani peiliin minä
käsitin myöskin, että minä en enää miellyttänyt ketään, minä! Minä
otin siis ratkaisevan askeleen ja esitin tehtäväksi matkan maalle,
sinne, missä me olimme tutustuneet toisiimme. Hän suostui ilman
epäilyjä, ja niin me saavuimme tänne tänä aamuna, kellon lähestyessä
yhdeksää.
"Mutta saavuttuani tänne vainioille minä tunsin itseni kokonaan
nuortuneeksi. Naisen sydän ei koskaan vanhetu! Ja totta puhuen minä
en nähnyt miehessäni sitä, millainen hän oli, vaan sen, mitä hän oli
muinoin ollut! Sen minä teille vannon, herrani. Toden totta, minä
olin juopunut. Minä aloin syleillä häntä; hän hämmästyi siitä enemmän
kuin siitä, jos olisin yrittänyt häntä tappaa. Hän hoki yhtä mittaa:
'Mutta sinäpäs olet hullu. Mutta sinäpäs olet hullu, tänä aamuna.
Mikäs sinua oikein riivaa?...' Minä en kuunnellut häntä, minä, minä
en kuunnellut muuta kuin sydämeni ääntä. Ja minä pakotin hänet
lähtemään kanssani metsään... Ja tässä me nyt olemme!... Minä olen
sanonut teille totuuden, herra määri, koko totuuden."
Määri oli henkevä ja suorasukainen mies. Hän nousi, hymyili ja sanoi:
"Menkää kotiinne, rouvani, älkääkä koskaan enää tehkö syntiä...
lehvien alla."