Minä pukeuduin kiireesti ja avasin oven. Henriette astui sisään.
"Minä unhoitin kysyä", hän sanoi, "mitä teille saa aamulla tuoda:
suklaata, teetä, vaiko kahvia?"
Suljin hänet rajusti syliini ja ahmin häntä hyväilyilläni, sopertaen:
"Tuokaa minulle... tuokaa minulle... tuokaa minulle..." Mutta hän
livahti käsistäni, puhalsi sammuksiin kynttiläni ja katosi.
Jäin yksikseni. Olin raivoissani ja etsin pimeässä tulitikkuja,
löytämättä niitä. Viimein minä löysin ja menin käytävään,
puolihulluna, kynttilänjalka kädessäni.
Mitä minun piti tehdä? Minä en enää ajatellut, minä tahdoin
löytää hänet, minä tahdoin saada hänet. Astuin muutamia askeleita
miettimättä mitään. Sitten minun mieleeni juolahti: "Mutta jos minä
astunkin enon huoneeseen, niin mitä minä silloin sanoisin?" Ja minä
pysähdyin, aivot tyhjinä, sydämen jyskyttäessä kovasti. Muutamien
sekuntien kuluttua minä keksin vastauksen: "Hitto soikoon, minä sanon
etsiväni Rivetin huonetta puhuakseni hänelle hyvin tärkeästä asiasta."
Ja minä aloin tarkastaa ovia koettaen keksiä Henrietten ovea. Mutta
mistään minä en saanut opastusta. Sattumalta minä tartuin erääseen
avaimeen ja käänsin sitä, avasin oven ja astuin sisälle... Istuen
vuoteellaan Henriette katseli minua pelästyneenä.
Silloin minä painoin oven lukkoon ja lähestyen häntä varpaillani
sanoin hänelle: "Neitiseni, minä unhoitin pyytää teiltä jotakin
luettavaa." Hän rimpuili ja pani vastaan, mutta pian minä avasin sen
kirjan, jota minä hain. Minä en sano tässä sen nimeä. Se oli varmasti
kaikkein ihmeellisimpiä romaaneja ja kaikkein jumalaisinta runoutta.
Kun olin kerta saanut käännetyksi ensimäisen sivun, niin hän antoi
minun selailla sitä mieleni mukaan. Ja minä silmäilinkin niin monia
lukuja, että minun kynttiläni paloi loppuun asti.
Kiitettyäni häntä minä hiivin suden askelilla huonettani kohden,
kun raaka käsi pysäytti minut ja ääni, Rivetin ääni, sopatti vasten
nenääni: "Sinäpäs olet aivan väsymätön tämän Sika-Morinin asian
järjestämisessä!"
Kello seitsemän aamulla Henriette toi minulle itse kupin suklaata.
Minä en ole koskaan juonut mitään sen kaltaista. Se oli sellaista,
että sen tähden heittäisi henkensä, ytimekästä, samettimaista,
hyvänhajuista, päihdyttävää. En voinut irroittaa suutani hänen
kuppinsa suloisesta reunasta.
Tuskin oli nuori tyttö poistunut, kun Rivet astui sisään. Hän näytti
hieman hermostuneelta, ärtyneeltä, sellaiselta, joka ei ole ollenkaan
nukkunut. Hän sanoi minulle nyrpeällä äänellä: "Jos sinä sillä lailla
jatkat, niin sinä lopulta turmelet koko tämän Sika-Morinin asian."
Kello yhdeksän täti saapui. Keskustelu muodostui lyhyeksi. Nuo kunnon
ihmiset peruuttivat kanteensa, ja minä jätin viisisataa frangia
paikkakunnan köyhille.
Sitten meitä tahdottiin jäämään vielä siksi päiväksi. Luvattiinpa
järjestää erityinen huviretki raunioille. Vanhempainsa selän takaa
Henriette nyökkäsi minulle päällään: "Niin, jääkäähän toki." Minä
suostuin, mutta Rivet piti itsepintaisesti kiinni lähdöstä.
Minä vedin hänet syrjään, minä pyysin häntä ja minä rukoilin häntä;
minä sanoin hänelle: "Kas niin, veli Rivet, tee tämä minun vuokseni!"
Mutta hän näytti ärtyneeltä ja toisti minulle vasten naamaa: "Minä
olen jo saanut tarpeekseni, kuuletkos sinä, tästä Sika-Morinin
asiasta."
Ja niin minä olin pakotettu myöskin lähtemään. Lähtö oli vaikeimpia
hetkiä elämässäni. Tätä asiaa minä olisin ollut järjestämässä vaikka
koko ikäni.
Vaunussa, äänettömien ja voimakkaiden kädenpuristusten jälkeen, mikä
tapahtui hyvästijätettäessä, minä sanoin Rivetille: "Sinä et ole
mitään muuta kuin aika nauta." Hän vastasi: "Veliseni, sinä aloit
ärsyttää minua niin vietävän tavalla."
Saapuessamme Fanalin toimitukseen minä huomasin suuren ihmisjoukon,
joka odotti meitä. Kun tulimme näkyviin, niin kuului huutoja. "No
niin, saitteko tämän Sika-Morinin asian järjestetyksi?"
Koko La Rochelle oli asian johdosta jännityksissä. Rivet, jonka
huono tuuli oli haihtunut matkalla, saattoi tuskin pidättää nauruaan
selittäessään: "Kyllä se on järjestetty, Labarbe on sen saanut
aikaan."
Ja me menimme Morinin luokse.
Hän oli pitkällään nojatuolissaan, sinappitaikinakääreitä jalassa
ja kylmä vesikääre päässä, menehtymäisillään tuskasta. Ja hän yski
lakkaamatta, pientä kuivaa kuolevan yskää, ilman että voitiin sanoa,
mistä hän tuon röhän oli saanut. Hänen vaimonsa katseli häntä
naarastiikerin silmillä valmiina syömään hänet elävältä.
Kun Morin näki meidät, niin hän vapisi pitkin pituuttaan. Minä
sanoin: "Se on järjestetty, mutta älä tee toiste mitään sellaista."
Hän nousi, läkähtyneenä, tarttui minun käsiini ja suuteli niitä
kuin jonkun prinssin käsiä, itki, oli vähällä mennä tainnoksiin,
suuteli Rivetiä, vieläpä rouva Moriniakin, joka työnsi hänet takaisin
nojatuoliin.
Mutta Morin ei koskaan toipunut saamastaan iskusta, hänen
mielenliikutuksensa oli ollut liian väkivaltainen.
Koko maakunnassa ei häntä kutsuttu muuksi kuin Sika-Moriniksi, ja tuo
lisänimitys se viilsi häntä kuin miekanterä joka kerta kuin hän kuuli
sitä käytettävän.
Kun katupoika huudahti kadulla: "Sika", niin hän käänsi
vaistomaisesti päätään. Hänen ystävänsä kiusasivat häntä hirveillä
pilapuheilla, kysyen häneltä joka kerta, kun hän söi kinkkua: "Eihän
tämä vain ole sinun lihaasi?"
Hän kuoli parin vuoden perästä.
Vuonna 1875 minä olin edustajaehdokkaana ja jouduin erinäisten asiain
vuoksi käymään Tousserren uuden notaarin, Bellonclen luona. Suuri,
lihava ja kaunis nainen avasi minulle oven.
-- Te ette enää tunne minua? hän sanoi. Minä änkytin: -- Mutta... en
totisesti... rouvani.
-- Henriette Bonnel.
-- Ah! -- Ja minä tunsin kalpenevani. Hän ei näyttänyt ollenkaan
olevan hämillään, vaan hymyili katsellen minua.
Kun hän oli jättänyt minut kahden kesken miehensä kanssa, niin
tämä tarttui käsiini ja puristi niitä niin, että ne olivat aivan
taittua: "Siitä on jo kauan, hyvä herra, kun minä olen halunnut
tulla teitä tapaamaan. Minun vaimoni on niin paljon puhunut teistä.
Minä tiedän... niin, minä tiedän, millaisissa valitettavissa
olosuhteissa te olette tullut hänet tuntemaan, minä tiedän myöskin,
miten erinomaisesti te olette esiintynyt, täynnä hienotunteisuutta,
tahdikkaasti ja kokonaan uhrautuneena sille..." Hän epäröi hetkisen
ja lausui sitten matalammalla äänellä, aivankuin olisi sanonut jonkun
sopimattoman sanan: "... Sika-Morinin asialle."
HUONE N:o 11.
Mitenkä! ettekö te tiedä, miksi raastuvanoikeuden ensimäinen osaston
puheenjohtaja hra Amandon siirrettiin toiselle paikkakunnalle?
-- En, en ollenkaan.
-- Liioin ei hän itse ole sitä saanut tietää. Mutta se on mitä
omituisin juttu.
-- Kertokaa se minulle.
Te muistatte hyvin rva Amandon'en, tuon sievän, pienen, tummaverisen
ja laihan naisen, joka oli niin arvossapidetty ja hieno, että häntä
kutsuttiin rva Margueriteksi koko Perthuis-le-Longissa.
-- Muistan kylläkin.
-- No niin, kuulkaahan sitten. Te muistatte myöskin, miten häntä
kunnioitettiin ja rakastettiin enemmän kuin ketään muuta koko
kaupungissa. Hän osasi ottaa vastaan vieraansa, järjestää juhlan tai
jonkun hyväntekeväisyystyön, keksiä rahaa köyhille ja huvittaa nuorta
väkeä tuhannella eri tavalla.
Hän oli kuitenkin hyvin aistikas ja keimaileva, mutta hänen
keimailunsa oli platoonista ja hänen aistikkuutensa nuoreuden
hurmaavaa aistikkuutta, sillä tämä pieni rouva oli maaseutulainen,
mutta hienonhieno maaseutulainen.
Herrat kirjailijat, jotka kaikki ovat pariisilaisia, ylistävät
pariisitarta yli muiden, koska he eivät tunne muita kuin hänet,
mutta minä vakuutan, minä, että maaseudun nainen on sata kertaa
arvokkaampi, kun hän vaan on erinomaista lajia.
Hienolla maaseudun naisella on aivan erikoinen käytöstapansa, mikä on
paljon herkkätuntoisempi kuin pariisittaren, paljon vaatimattomampi,
hän ei lupaa mitään ja antaa paljon, kun sen sijaan pariisitar
enimmäkseen lupaa paljon eikä anna mitään riisuutuneelle miehelle.
Pariisitar on kaiken näennäisen riemuvoitto ja hienon julkeuden
edustaja. Maaseudun nainen on todellisen kainouden esikuva.
Pikkuinen, pirteä maaseudun nainen, jolla on vilkas porvarinaisen
ilme, koulukodin kasvatin eksyttävä vilpittömyys, hymy, joka ei sano
mitään, ja osuvat, pienet, hyvät, mutta hellittämättömät intohimot,
osaa käyttää tuhat kertaa suurempaa viekkautta, nokkeluutta ja
naisellista kekseliäisyyttä kuin kaikki pariisittaret yhteensä
pyrkiessään tyydyttämään mielihalujaan tai paheellisia taipumuksiaan,
herättämättä mitään epäluuloja, synnyttämättä mitään juoruja tai
hälinää siinä pienessä kaupungissa, joka tarkkaa häntä kaikkine
silmineen ja akkunoineen.
Rva Amandon oli tuon harvinaisen, mutta hurmaavan ihmisluokan
tyypillinen edustaja. Koskaan ei häntä oltu epäilty, koskaan ei
oltu ajateltu, että hänen elämänsä ei olisi yhtä kirkas kuin hänen
katseensa, joka oli karkulaisen, läpinäkyvä ja kuuma, mutta niin
nuhteeton -- kuten saatte kuulla!
Hän oli siis ihmeteltävän ovela, nerokkaan kekseliäs, erinomaisen
sukkela ja uskomattoman koruton.
Hän valitsi kaikki rakastajansa sotilaiden keskuudesta ja piti
kutakin kolme vuotta eli niin kauan kuin varusväki viipyi
paikkakunnalla. -- Nähkääs -- hän ei ollut rakastunut, hänellä oli
aisteja.
Kun uusi rykmentti saapui Perthuis-le-Longiin, niin hän otti tarkan
selvän kaikista upseereista kolmen- ja neljänkymmenen ikävuoden
välillä -- sillä ennen kolmeakymmentä ei olla vielä vaiteliaita.
Neljänkymmenen jälkeen taas alkaa usein heikontuminen.
Oh! hän tunsi kantajoukon yhtä hyvin kuin everstinkin. Hän tiesi
kaikki, kaikki, tutunomaiset tavat, kasvatuksen, koulutuksen,
fyysilliset ominaisuudet, kestävyyden, luonteen rauhallisuuden tai
väkivaltaisuuden, omaisuuden, säästäväisyyden tai tuhlaavaisuuden.
Sitten hän teki valintansa. Hän piti enemmän käytökseltään
kylmistä, jotka siinä suhteessa olivat hänen kaltaisiaan, mutta
hän tahtoi, että ne olivat kauniita. Hän katsoi myöskin, että
heillä ei ollut mitään tunnettua suhdetta, ei mitään intohimoa,
mikä olisi jättänyt jälkeä tai synnyttänyt jotakin hälinää. Sillä
ihminen, jonka rakkaussuhteista tiedetään kertoa, ei ole koskaan
tarpeeksi vaitelias. Keksittyään sen, joka saattoi rakastaa häntä
säännönmukaiseen majailuun kuuluvat kolme vuotta, hänen tehtäväkseen
jäi vaan suhteen solmiaminen.
Miten monet naiset olisivatkaan olleet pulassa, olisivat käyttäneet
tavallisia keinoja, kulkeneet kaikkien kulkemia teitä, olisivat
antaneet hakkailla itseään, pannen merkille menestyksen ja
vastarinnan kaikki asteet, sallien jonakin päivänä suudella sormiaan,
seuraavana päivänä rannettaan, seuraavana päivänä poskeaan, sitten
suutaan ja sitten kaikkea.
Hänellä oli paljon nopeampi keino, paljon älykkäämpi, paljon
varmempi. Hän järjesti tanssiaiset.
Valittu upseeri pyysi sitten talon emännän tanssiin. Silloin valssin
pyörteissä, nopean liikkeen huumaamana, tanssin hurman päihdyttämänä
rva Amandon painautui häntä vastaan aivan kuin antautuakseen ja
puristi hänen kättään pitkään ja hermostuneesti.
Jos upseeri ei ymmärtänyt häntä, niin hän oli hölmö, ja rva Amandon
siirtyi seuraavaan, jonka hän oli halunsa salkussa merkinnyt n:o
2:lla.
Jos upseeri ymmärsi, niin asia oli valmis ilman mitään melua, ilman
huonoon valoon saattavaa lemmenleikkiä, ilman tiheitä vieraskäyntejä.
Voisiko olla mitään yksinkertaisempaa ja käytännöllisempää?
Miten naisten tulisikaan käyttää senlaatuisia keinoja saattaakseen
meidät ymmärtämään, että miellytämme heitä! Missä määrin tämä
vähentäisi vaikeuksia, epäilyjä, levottomuutta, kiihtymystä,
väärinkäsitystä, tekisi tarpeettomiksi sanoja ja eleitä. Miten
usein me sivuutamme mahdollisen onnen, aavistamatta, siitä mitään,
sillä kuka voi tunkea ajatusten salaisuuksiin, tahdon salaiseen
raukenemiseen, kuka voi ymmärtää lihan äänetöntä kutsua, kaikkea
naisen sielun tuntemattomuutta, naisen, jonka suu pysyy kiinni ja
katse läpitunkemattomana ja kirkkaana.
Kun upseeri oli ymmärtänyt, niin hän pyysi tilaisuutta tavata.
Mutta rva Amandon antoi hänen odottaa kuukauden tai puolitoista,
voidakseen vakoilla häntä, oppiakseen hänet tuntemaan ja ryhtyäkseen
varokeinoihin, jos hänessä oli jokin vaarallinen vika.
Sillä välin upseeri vaivasi päätään saadakseen selville, missä he
voisivat vaaratta tavata toisensa, ja teki vaikeita ja epävarmoja
suunnitelmia.
Sitten, jossakin julkisessa juhlassa, rva Amandon sanoi hänelle
matalalla äänellä:
-- Menkää tiistai-iltana kello yhdeksän Kultaisen Hevosen hotelliin,
mikä on lähellä vallia, Vouziérsin tien varrella, ja kysykää neiti
Clarissea. Minä odotan teitä siellä. Mutta olkaa kaikin mokomin
siviilivaatteissa.
Tässä tuntemattomassa matkailijakodissa rva Amandonilla oli ollut
kahdeksan vuotta kalustettu huone vuokrattuna vuodeksi kerrallaan.
Se oli ollut hänen ensimäisen rakastajansa idea, jonka rouva oli
havainnut käytännölliseksi, ja kun mies oli mennyt, niin hän pidätti
komeron itsellään.
Oh! se oli huononpuoleinen komero, jonka seinät olivat verhotut
vaaleanharmailla, sinikukkaisilla papereilla, komero, missä
oli kuusesta tehty vuode musliiniverhoineen, nojatuoli, minkä
majapaikan-pitäjä oli ostanut hänen määräystensä mukaisesti, kaksi
tuolia, sänky, matto ja muutamia välttämättömiä maljakoita. Ja mitä
muuta olisi sitten vielä tarvittu?
Seinillä oli kolme suurta valokuvaa. Kolme everstiä ratsain,
hänen kolme rakastajaansa! Miksi sitten! kun hän ei ollut voinut
säilyttää heidän kuvaansa ja suoranaista muistoa heistä, niin hän oli
kenties tahtonut sillä lailla, välillisesti, saada heidät pysymään
muistossaan.
Eikö kukaan ollut koskaan tuntenut häntä näillä käynneillä
Kultaisessa Hevosessa, kysynette? Ei kukaan! Ei koskaan! Rva
Amandonin käyttämä keino oli ihmeellinen ja yksinkertainen. Hän
oli suunnitellut ja järjestänyt sarjan hyväntekeväisyys- ja
hartauskokouksia, joihin hän usein meni ja joista hän oli välistä
poissa. Aviomies, tuntien hänen hurskaat työnsä, jotka tuottivat
hänelle, aviomiehelle, suuria kuluja, ei osannut millään lailla
epäillä vaimoaan.
Kun kohtaus oli sovittu, niin rva Amandon sanoi päivällispöydässä
palvelijain kuullen:
-- Tänä iltana minä menen "yhdistykseen suolivöiden valmistamiseksi
halpautuneita vanhuksia varten."
Ja hän läksi kahdeksalta, kävi yhdistyksessä mistä poistui
pian, kulki eri katuja ja, havaittuaan olevansa yksin jollakin
katupahasella, jossakin pimeässä nurkassa, hän riisui hattunsa,
pani sen sijalle lapsenhoitajan myssyn, jonka hän oli tuonut
päällysviittansa alla, otti esille valkean esiliinan, jonka hän
oli kätkenyt samalla tavalla, sitoi sen vyölleen, ja kantaen
pyyhinliinassa hattuaan ja lyhyttä kappaa, joka äsken oli peittänyt
hänen olkapäänsä, hän kulki sipsuttaen, arastelematta, verhoamattomin
lantein, pikkuisena piikatyttönä, joka on lähetetty asialle. Välistä
hän oikein juoksi, ikäänkuin hänellä olisi ollut niin turkasen kiire.
Kuka olisi voinut tuntea tässä hennossa ja elävässä palvelustytössä
ensimäisen osaston presidentin Amandonin rouvan?
Hän saapui Kultaiseen Hevoseen, nousi ylös portaita kamariinsa, jonka
avain oli hänellä. Majapaikan-pitäjä, mestari Trouveau, nähdessään
hänen menevän konttorin ohitse, mutisi:
-- Kas Clarisse-neitiä, kun rientää lemmenkohtaukseen.
Tuo suuri veitikka oli arvannut jotakin, mutta hän ei koettanut saada
mitään lisätietoja, ja suuri oli varmasti hänen hämmästyksensä,
kun sai tietää, että hänen vuokralaisensa oli rva Amandon, rva
Marguerite, miksi häntä kutsuttiin Perthuis-le-Longissa. Tuo hirveä
paljastus tapahtui seuraavalla tavalla.
* * * * *
Neiti Clarisse ei koskaan käynyt kohtauksella kahtena iltana
perätysten, ei koskaan, ollen liian hieno ja viisas tehdäkseen
mitään sellaista. Ja mestari Trouveau tiesi sen hyvin, sillä
kertaakaan kahdeksassa vuodessa hän ei ollut nähnyt hänen saapuvan
seuraavana päivänä käyntinsä jälkeen. Olipa hän, mestari Trouveau,
ahdinkopäivinä usein vuokrannut sanotun kamarin yhdeksi yöksi.
Mutta nyt viime kesänä hra presidentti Amandon viipyi poissa kotoa
kokonaisen viikon. Oli heinäkuu, rouva oli kiihkoissaan, ja kun ei
ollut mitään pelkoa tulla yllätetyksi hän kysyi rakastajaltaan,
kauniilta komendantti Varangellesilta, eräänä tiistai-iltana,
jättäessään hänet, tahtoiko tämä tulla häntä tapaamaan seuraavana
päivänä. Komendantti vastasi:
-- Kernaasti!
Sovittiin, että he tapaisivat toisensa keskiviikkona tavalliseen
aikaan. Rva Amandon sanoi hiljaa:
-- Rakkaani, jos sinä saavut aikaisemmin, niin käy vuoteeseen
odottamaan minua.
He syleilivät toisiaan ja erkanivat.
Seuraavana päivänä, kymmenen aikaan, mestari Trouveau luki
"Perthuisin Kuulumisia" mikä oli kaupungin tasavaltalaisten
äänenkannattaja, ja huusi kaukaa vaimolleen, joka höyhensi lintua
pihalla:
-- Koleerakin on päässyt paikkakunnalle. Yksi mies on kuollut siihen
eilen Vauvignyssä.
Sitten hän ei tuuminut sitä sen enempää, hänen majatalonsa oli täynnä
ihmisiä, ja liike luisti hyvin.
Keskellä päivää ilmestyi eräs matkustaja, jalan, eräänlainen
matkailija, joka tilasi itselleen vankan aterian, juotuaan pari lasia
absinttia. Ja kun ilma oli kovin kuuma, niin hän kiskoi litran viiniä
ja, vähintäin pari litraa vettä.
Sitten hän tilasi kahvia, otti pari naukkua, tai tarkemmin sanottuna
kolme. Tuntien itsensä hieman väsyneeksi hän pyysi itselleen huonetta
nukkuakseen tunnin tai kaksi. Yhtään komeroa ei ollut vapaana, ja
isäntä, kysyttyään ensin vaimonsa mielipidettä, antoi vieraalleen
Clarissen huoneen.
Matkailija astui sisään. Kun kellon lähetessä viittä hän ei ollut
vielä tullut näkyviin, niin isäntä meni häntä herättämään.
Mikä hämmästys, hän oli kuollut!
Majatalonpitäjä meni hakemaan vaimoaan:
-- Kuulehan, se taiteilija, jonka minä sijoitin huoneeseen n:o 11, on
luullakseni kuollut.
Emäntä kohotti kätensä ylös. -- Mahdotonta! Herra Jumala! Onkohan se
nyt koleeraa? Isäntä pudisti päätään: -- Minä luulisin pikemminkin,
että kysymyksessä on aivohalvaus, koska hän on käynyt mustaksi kuin
viinin pohjasakka.
Mutta pelästynyt porvarinainen hoki:
-- Tästä ei saa puhua mitään, tästä ei saa puhua mitään, luulisivat
koleeraksi. Mene tekemään ilmoitus viranomaisille äläkä puhu muille
mitään. On parasta korjata hänet yöllä, niin ei kukaan näe.
Isäntä mutisi:
-- Neiti Clarisse oli täällä eilen, huone on vapaa tänä iltana.
Ja hän meni hakemaan lääkäriä, joka totesi kuoleman tapahtuneeksi
halvauksesta, yltäkylläisen aterian jälkeen. Sitten sovittiin
poliisikomisaariuksen kanssa, että ruumis kuljetettaisiin pois
keskiyöllä, jottei mitään epäluuloja syntyisi hotellissa.
* * * * *
Kello oli tuskin yhdeksän kun rva Amandon nousi salakähmäisesti
Kultaisen Hevosen portaita ilman että kukaan näki häntä sinä päivänä.
Hän saapui ovensa eteen, avasi sen ja astui sisään. Kamiinalla
paloi kynttilä. Hän kääntyi vuodetta kohden. Komendantti oli käynyt
vuoteeseen, mutta oli vetänyt verhot kiinni.
Hän lausui:
-- Rakkaani, odota hieman, minä tulen.
Ja hän riisuutui kuumeentapaisella kiireellä heittäen kenkänsä
maahan ja kureliivinsä nojatuolille. Kun sitten hänen musta pukunsa
ja riisutut hameensa olivat pudonneet kehäksi hänen ympärilleen,
tuli hän näkyviin punaisessa silkkipaidassaan kuten juuri puhjennut
kukkanen.
Kun komendantti ei ollut maininnut sanaakaan, niin hän kysyi:
-- Nukutkos sinä, härkäseni?
Mutta mitään vastausta ei kuulunut. Rva Amandon alkoi nauraa mutisten:
-- Kas vaan, kun nukkuu. Sepäs on hullunkurista!
Hän oli jättänyt jalkaansa mustat silkkiset sukkansa ja ponnahtaen
vuoteeseen hän pujahti lakanain väliin vikkelästi, ja herättääkseen
äkkiä komendantin hän suuteli täydellä suulla ja syleili kiihkeästi
matkustajan kangistunutta ruumista!
Sekunniksi hän jäi liikkumattomaksi, ollen liian kauhuissaan
käsittääkseen mitään. Mutta tuon liikkumattoman lihan kylmyys herätti
hänessä hirveän, mielettömän kauhun ennenkuin hän pystyi mihinkään
ajatustoimintaan.
Hän hypähti vuoteesta, vavisten kiireestä kantapäähän, sitten,
juosten kamiinan luokse hän sieppasi kynttilän, palasi ja tarkasti!
Ja hän huomasi hirveät kasvot, joita ei ollenkaan tuntenut, mustat,
pöhöttyneet, kiinnipainuneine silmineen ja hirveine irvistävine
ilmeineen.
Häneltä pääsi huuto, sellainen terävä ja loppumaton, joka pääsee
naisilta, kun he ovat joutuneet pois suunniltaan, ja pudottaen
kynttilän hän avasi oven ja juoksi pakoon, alastomana, pitkin
käytävää kirkuen hirveällä tavalla.
Eräs kauppamatkustaja, joka asui n:o 4:ssä, riensi ulos sukkasillaan
ja sai hänet syliinsä.
Kauppamatkustaja kysyi pelästyneenä:
-- Mitä nyt on tapahtunut, kaunokaiseni? Rva Amandon hoki
epätoivoisena:
-- Minun... huoneessani... on... on... on joku tapettuna...
Muita matkustajia ilmaantui. Isäntä riensi myöskin paikalle.
Samassa komendanttikin ilmestyi pitkine vartaloineen käytävän päähän.
Nähtyään hänet rva Amandon heittäytyi häntä kohden huutaen:
-- Pelastakaa minut, pelastakaa minut, Goutran... Meidän huoneessamme
on joku tapettu.
* * * * *
Selittelyt olivat vaikeita. Hra Trouveau esitti kuitenkin asian ja
pyysi, että neiti Clarisse, josta hän vastasi päällään, olisi heti
kohta laskettu vapaaksi. Mutta sukkasillaan oleva kauppamatkustaja,
tutkittuaan ruumista, vakuutti, että kysymyksessä oli rikos,
ja taivutti muut matkustajat estämään neiti Clarissen ja hänen
rakastajansa vapaaksipäästämisen.
Heidän täytyi odottaa poliisikomisariuksen tuloa, joka päästi heidät
vapaiksi, mutta ei pitänyt kieltään kiinni.
Seuraavana kuukautena hra Amandon sai virkaylennyksen ja siirrettiin
toiselle paikkakunnalle.