Minä olin silloin Fanal des Charentesin päätoimittajana, ja minä näin
Morinin joka ilta Café du Commerce'ssa.
Seuraavana päivänä seikkailunsa jälkeen hän tuli minua tapaamaan,
tietämättä mitä tehdä. Minä en salannut häneltä mielipidettäni:
"Sinäpäs olet vasta sika. Sillä lailla ei saa käyttäytyä."
Hän itki; hänen vaimonsa oli lyönyt häntä; ja hän näki liikkeensä
menevän perikatoon, nimensä loassa, häväistynä ja loukkaantuneiden
ystäviensä olevan tervehtimättä häntä. Lopulta minun kävi häntä
sääliksi, ja minä kutsuin toimittajatoverini Rivetin, joka oli pieni
mies, koiranhammas ja hyvä antamaan hyviä neuvoja, saadakseni kuulla
hänen mielipiteensä.
Hän kehoitti minua menemään yleisen syyttäjän puheille, joka oli
minun ystäväni. Minä lähetin Morinin kotiinsa ja läksin sanotun
viranomaisen luokse.
Siellä minä sain kuulla, että loukattu nainen oli nuori tyttö, neiti
Henriette Bonnel, joka oli ollut Pariisissa hankkimassa itselleen
opettajatarvaltakirjaa ja joka, orpo kun oli, vietti loma-aikansa
enonsa ja tätinsä luona, jotka olivat Manzéssa asuvia, kunnon
pikkuporvareita.
Se, mikä saattoi Morinin aseman vaikeaksi, oli se seikka, että eno
oli pannut jutun vireille. Yleinen syyttäjä suostui kyllä jättämään
asian sikseen, jos kanne peruutettiin. Ja tämä peruutus oli nyt
saatava aikaan.
Minä palasin Morinin luokse. Tapasin hänet vuoteesta, sairaana
mielenliikutuksesta ja surusta. Hänen vaimonsa, joka oli suuri,
reipas, luiseva ja karvainen, piteli häntä pahoin lakkaamatta.
Rva Morin asettui vuoteen eteen, kädet puuskassa. Minä esitin asian
ja hra Morin pyysi minua käymään tapaamassa tuota perhettä. Tehtävä
oli vaikea, kuitenkin minä otin sen suorittaakseni. Miesraukka
hoki yhtä mittaa: "Minä vakuutan sinulle, että minä en häntä edes
suudellut, en tehnyt edes sitä. Sen minä sinulle vannon!"
Minä vastasin: "Samantekevä, sinä olet sittenkin sika." Ja minä otin
häneltä tuhat frangia, jotka hän jätti minun käytettäväkseni parhaan
ymmärrykseni mukaan.
Mutta kun minä en halunnut lähteä yksin tuolle seikkailuretkelle
Bonnelien luokse, niin minä pyysin Rivetiä tulemaan mukaan. Hän
suostui sillä ehdolla, että lähdettiin matkalle heti kohta, sillä
hänellä oli huomispäivänä suoritettavana hyvin tärkeä asia La
Rochellessa.
Kaksi tuntia myöhemmin me soitimme erään sievän maalaistalon
ovikelloa. Kaunis, nuori tyttö tuli avaamaan meille oven. Se oli
varmastikin hän. Minä sanoin hiljaa Rivetille: "Hitto vieköön, minä
alan käsittää Morinia."
Eno, hra Tonnelet, oli _Fanalin_ tilaajia, poliittisesti harras
samanuskolainen. Hän otti meidät avosylin vastaan, onnitteli meitä,
puristi meidän kättämme innoissaan sen johdosta, että oli saanut
luokseen lehtensä molemmat toimittajat. Rivet kuiskasi korvaani:
"Minä luulen, että me tulemme saamaan tämän Sika-Morinin jutun
järjestymään."
Kun sisarentytär oli poistunut, niin minä esitin vaikean asiamme.
Minä esitin hänelle häväistysjutun kaikki kauheudet, minä huomautin
siitä välttämättömästä arvonalennuksesta, mikä tulisi nuoren tytön
osaksi, kun sellainen juttu pääsisi leviämään, sillä koskaan ei
uskottaisi, että kysymys oli vain pelkästä suutelemisesta.
Ukko näytti epäröivän; hän ei voinut mitään päättää ilman vaimoaan,
jonka ei pitänyt palata kotiin ennenkuin myöhään illalla. Äkkiä
hän päästi riemunhuudahduksen: "Katsokaas, minulla on mainio idea.
Minä pidätän teidät, minä pidän teidät luonani. Te syötte meillä
päivällistä ja jäätte meille yöksi, te molemmat; ja kun minun vaimoni
saapuu, niin minä toivon, että me tulemme ymmärtämään toisiamme."
Rivet pani vastaan; mutta halu saada Sika-Morinin asia järjestetyksi
sai hänet taipumaan, ja niin me hyväksyimme pyynnön.
Eno nousi istuimeltaan säteillen ilosta, kutsui sisarensa tytärtä ja
ehdotti käyntiä omilla maillaan, julistaen: "Illaksi kaikki vakavat
asiat."
Rivet ja hän alkoivat puhua politiikasta. Mitä minuun tulee, niin
minä jäin pian muutamia askelia jälkeen, nuoren neidin keralla. Hän
oli tosiaankin suloinen, hurmaava!
Ääretöntä varovaisuutta noudattaen minä aloin puhua hänelle hänen
seikkailustaan koettaakseni saada hänestä liittolaisen.
Mutta hän ei näyttänyt olevan siitä vähimmässäkään määrässä
hämillään; hän kuunteli minua sellaisen ihmisen eleellä, jota asia
kovasti huvitti.
Minä sanoin hänelle: "Ajatelkaahan toki, neitiseni, kaikki niitä
ikävyyksiä, joita teillä tulisi olemaan. Teidän pitäisi esiintyä
oikeuden edessä, kestää kaikki ilkeämieliset katseet, puhua koko
tuon kansan kesken, esittää julkisesti tuo surullinen vaununäytelmä.
Nähkääs, meidän kesken sanottuna, ettekö te olisi tehnyt viisaammin,
jos ette olisi hätyyttänyt, vaan työntänyt paikoilleen tuon
siivottoman ihmisen, kutsumatta avuksenne rautatien palvelijoita, ja
muuttanut yksinkertaisesti toiseen vaunuun?"
Hän alkoi nauraa. "Se on oikein, mitä te sanotte! mutta minkäs sille
mahtaa? Minä pelkäsin, ja silloin kun ihminen pelkää, niin silloin
hän ei käytä järkeään. Päästyäni tilanteesta selville minä kovastikin
kaduin huutojani, mutta se oli liian myöhäistä. Ajatelkaapas, kun
se tolvana syöksyi minun kimppuuni kuten raivostunut, sanomatta
sanaakaan, hullun ilme kasvoillaan. Minä en edes käsittänyt, mitä hän
minulta tahtoi." Hän katsoi minua suoraan silmiin olematta hämillään
ja arastelematta. Minä sanoin itselleni: "Mutta hänpäs on velikulta,
tämä tyttö. Minä käsitän hyvin, että Sika-Morin saattoi erehtyä."
Minä lisäsin leikilläni: "Neitiseni, teidän täytyy myöntää, että
hänen käytöksensä on puolustettavissa, sillä eipä tosiaankaan kukaan
voi joutua kahden kesken niin kauniin naisen kanssa kuin te olette
tuntematta aivan oikeutettua halua suudella häntä."
Hän nauroi vielä vahvemmin, täydellä suulla: "Halun ja teon välillä
on, herrani, tilaa kunnioitukselle."
Lause oli hullunkurinen, vaikkakin vähemmin selvä. Minä kysyin äkkiä:
"No niin, nähkääs, jos minä nyt teitä suutelisin, minä, niin mitä te
tekisitte?"
Hän pysähtyi tarkastaakseen minua kiireestä kantapäähän asti ja sanoi
sitten rauhallisesti: "Oh, te, se ei ole sama asia." Minä sen tiesin,
totisesti kylläkin koska minua kutsuttiin koko maakunnassa "kauniiksi
Labarbeksi". Olin silloin kolmenkymmen vuotias, mutta minä kysyin:
"Miksi niin sitten?"
Hän kohautti olkapäitään ja vastasi: "Nähkääs, siksi, että te ette
ole yhtä hölmö kuin hän!" Sitten hän lisäsi, katsoen minuun alta
kulmain: "Ettekä niin ruma."
Ennenkuin hän ennätti väistää pistin minä hänelle aimo muiskun
poskeen. Hän hypähti syrjään, mutta liian myöhään. Sitten hän sanoi:
"Kas vaan, te ette liioin ujostele, te. Mutta älkää uudistako tuota
leikkiä."
Minä otin nöyrän ilmeen ja sanoin puoliääneen: "Oh! neitiseni, mitä
minuun tulee, niin jos minä jotakin haluaisin, niin se olisi joutua
oikeuden eteen samasta syystä kuin Morinkin."
Hän kysyi vuorostaan: "Miksi niin sitten?" Minä katsoin häntä
vakavasti syvälle silmiin. "Siksi, että te olette kaikkein kauneimpia
olentoja mitä on olemassa; siksi, että minulle olisi suuri suositus,
arvonimi ja kunnia siitä, että olisin tahtonut tehdä teille
väkivaltaa, sillä ihmiset sanoisivat nähtyään teidät: 'Kas vaan,
Labarbe ei ole ryöstänyt sitä, mikä hänelle onnistuu, mutta yhtä
kaikki hänellä on onnea.'"
Hän alkoi uudestaan nauraa täydestä sydämestä.
"Olettekos te hulluttelija?" Hän ei ollut vielä lopettanut
hulluttelija-sanaa, kun minä jo syleilin häntä ja suutelin häntä
ahneesti kaikkialle, missä vain löysin tilaa, hiuksiin, otsaan,
silmille, välistä suulle, poskille, kaikkialle päähän, josta hän aina
paljasti vasten tahtoaan jonkun nurkan koettaessaan varjella muita
paikkoja.
Lopulta hän riuhtasi itsensä irti, punasena ja loukkaantuneena. "Te
olette karkea, herrani, ja saatte minut katumaan sitä, että olen
kuunnellut teitä."
Tartuin hänen käteensä, hieman hämilläni, sopertaen: "Anteeksi,
neitiseni, anteeksi. Minä olen loukannut teitä, minä olen ollut
raaka! Mutta älkää panko pahaksenne. Jospa te tietäisitte!... Etsin
turhaan sopivaa puolustelua."