Kuulehan, ystäväni, minä sanoin Labarbelle, sinä käytit tuota
nimitystä "Sika-Morin". Mistä hitosta se johtuu, että minä en
ole koskaan kuullut hänen nimeään mainittavan ilman tuota "sian"
lisänimeä?
Labarbe, joka nykyään on kansanedustaja, katsahti minuun kissapöllön
silmillä.
-- Kuinka, sinä et siis tunne Morinin juttua, sinä, joka olet La
Rochellesta?
Minä myönsin, etten sitä tuntenut. Silloin Labarbe hieroi käsiään ja
alotti kertomuksensa.
-- Sinä tunsit Morinin, eikö totta, ja sinä muistat hänen suuren
rihkamakauppansa La Rochellen rantakadulla?
-- Kyllä, muistan hyvinkin.
-- No niin, tiedä sitten, että vuonna 1862 tai 63 Morin lähti
Pariisiin pariksi viikoksi huvittelemaan, selittäen matkansa
tarkoitukseksi varastonsa uusimisen. Sinä tiedät, mitä pari viikkoa
merkitsee Pariisissa maaseudun kauppiaalle. Se panee tulta suoniin.
Kaiket illat näytäntöjä, naisten hameiden kohinaa, yhtämittaista
mielenkiihoitusta. Se kaikki tekee ihmisen hulluksi. Hän ei voi nähdä
enää mitään muuta kuin tanssijattaria sukkahousuissa, avokaulaisia
näyttelijättäriä, pyöreitä jalkoja, lihavia olkapäitä, ja kaikki
tämä on melkein käden otettavissa, ilman että siihen uskaltaa tai
voi koskea. Töintuskin hän voi kerran tai kahdesti nauttia joistakin
alempiarvoisista ruokalajeista. Ja hän jättää kaupungin sydän
kokonaan järkytettynä, sielu kuohuksissa, täynnä huuliakutkuttavien
suudelmien kiihkeää halua.
Morin oli sellaisessa mielentilassa, kun hän osti itselleen piljetin
La Rochelleen menevään 8:40 ilta-pikajunaan, ja hän käveli harmissaan
ja kiihtyneenä Orléansin radan suuressa yhteisessä salissa, joutuen
aivan erään nuoren naisen eteen, joka suuteli erästä vanhaa rouvaa.
Nainen oli kohottanut harsonsa, ja Morin, hurmautuneena, mutisi:
"Hitto vieköön, miten kaunis ihminen!"
Jätettyään hyvästi vanhukselle nuori nainen astui erääseen
odotussaliin, ja Morin seurasi häntä sinne. Sitten hän meni
asemasillalle, ja Morin meni sinnekin hänen perässään. Sitten hän
astui erääseen tyhjään vaunuun, ja Morin aina vaan seurasi häntä.
Pikajunaan oli menossa vähän matkustajia. Juna vihelsi ja läksi. He
olivat kahdenkesken.
Morin ahmi häntä silmillään. Nainen näytti yhdeksäntoista,
kahdenkymmen vuotiaalta, hän oli vaaleaverinen, pitkä, ja hänen
käytöksensä oli ujostelematonta. Hän kääri jalkainsa ympäri matka
viltin ja heittäytyi pitkäkseen penkille, nukkuakseen.
Morin kysyi itseltään: "Kuka hän on?" Ja tuhat olettamusta, tuhat
arvelua syntyi hänen päässään. Hän sanoi itselleen: "Rautatieltä
tiedetään kertoa niin paljon seikkailuja. Tässä minulle kenties
tarjoutuu yksi sellainen. Kuka tietää? sopiva tilaisuus on täten
tarjoutunut äkisti. Riittäisi vain kenties, jos olisin rohkea.
Eikös se ollut Danton, joka sanoi: 'Rohkeutta, rohkeutta ja aina
vaan rohkeutta.' Ja jollei se ollut Danton, niin se oli. Mirabeau.
Saman tekevä. Niin, mutta minulta puuttuu rohkeutta, ja siinä mutka.
Oh! Jospa tietäisi, jospa voisi lukea toisten ajatukset! Minä lyön
vetoa siitä, että joka päivä me päästämme käsistämme, epäilemättä,
erinomaisia tilaisuuksia. Kuitenkin tuon naisen pitäisi antaa pieni
viittaus siihen, että mikään ei olisi hänelle mieluisempaa..."
Sitten ne teki suunnitelmia, joiden piti viedä hänen asiansa perille.
Hän kuvitteli ritarillista esiintymistä, pieniä palveluksia,
joita tekisi hänelle; elävä ja rohkea keskustelu päättyisi
rakkaudentunnustukseen, mikä taas päättyisi... siihen, mitä sinä
ajattelet.
Yö kului kuitenkin, ja nuori tyttö nukkui yhä, sillä aikaa kuin Morin
mietti loppusäettään. Päivä valkeni, ja, aurinko loi pian ensimäisen
säteensä, pitkän, kirkkaan säteensä, mikä tuli taivaanrannasta,
nukkujan suloisille kasvoille.
Nainen heräsi, istuutui, katseli maaseutua, katsahti Moriniin ja
hymyili. Hän hymyili onnellisen naisen hymyä, iloisin ja viehättävin
ilmein. Morin säpsähti. Ei mitään epäilemistä, tuo hymyily oli
tarkoitettu hänelle, se oli hyvinkin salainen kutsumus, hänen
uneksimansa ja odottamansa merkki. Se tahtoi sanoa, tuo hymyily:
"Olettekos te tyhmyri, olettekos te houkka, olettekos te hölmö, kun
sillä lailla, olette istuneet paikallanne kuin tukki eilisillasta
asti?"
"Nähkääs, tarkastakaahan minua, enkö minä ole viehättävä? Ja te jäätte
tuolla lailla paikallenne koko yöksi, kahden kesken kauniin naisen
kanssa, uskaltamatta mitään, suuri narri!"
Nainen hymyili edelleen, katsellen Morinia, vieläpä hän alkoi
nauraakin. Morin joutui pois suunniltaan, hän etsi jotakin
tilaisuuteen sopivaa sanaa, kohteliaisuutta jotakin sanottavaa,
samantekevä, mitä. Mutta hän ei keksinyt mitään, ei mitään. Silloin,
pelkurin rohkeuden valtaamana hän ajatteli: "Menköön syteen tai
saveen", ja ryntäsi äkkiä, päistikkaa, kädet ojossa, suu himokkaana,
naisen kimppuun, otti hänet käsivarsilleen ja suuteli häntä.
Yhdellä ponnahduksella nainen pääsi pystyyn ja huusi: "Auttakaa",
ulvoen kauhusta. Ja hän avasi vaununoven, huiskutti käsiään, hulluna
pelosta, yrittäen hypätä pois, samalla kuin Morin, epätoivoissaan,
vakuutettuna siitä, että nainen joutuisi junan alle, pidätti häntä,
pitämällä kiinni hameesta, änkyttäen: "Rouvani... oh!... rouvani."
Juna hiljensi vauhtiaan, pysähtyi. Kaksi rautatienpalvelijaa riensi
avuksi nuoren naisen toivottomien merkinantojen kutsumana. Nainen
vaipui heidän käsivarsilleen sammaltaen: "Tuo mies on tahtonut... on
tahtonut... mi... mi..." Ja meni tainnoksiin.
Oltiin Manzén asemalla. Saapuvilla oleva santarmi pidätti Morinin.
Kun hänen raakamaisuutensa uhri oli tullut jälleen tajuihinsa, niin
hän teki ilmiantonsa. Pöytäkirja laadittiin. Ja rihkamakauppias-parka
ei päässyt kotiinsa ennenkuin seuraavana iltana, tietäen, että häntä
odotti oikeusjuttu hyvien tapojen loukkaamisesta julkisella paikalla.