Rouva jatkoi: "Metsästys näyttää kuitenkin olevan teistä
mielenkiintoisempi kuin minä."
Parooni huokasi: "Ettekö te ole antanut määräystä, että minun itseni
täytyy kaataa otus?"
Tähän rouva vastasi vakavasti: "Sitä minä toivon. Teidän täytyy
tappaa otus minun silmieni edessä."
Silloin parooni värisi satulassaan, kannusti hevostaan, joka hyppäsi
pystyyn, ja lausui kärsimättömästi: "Mutta hitto vieköön! rouvani,
niin ei tule tapahtumaan, jos me jäämme tänne."
Silloin rouva puhui hellästi, laskien kätensä paroonin käsivarrelle,
tai silittäen, ikäänkuin hajamielisyydessään, hevosensa harjaa.
Ja hän sanoi paroonille nauraen: "Siten pitää kuitenkin tapahtuman...
taikka muuten... sen pahempi teille."
Sitten he kääntyivät oikealle, eräälle pienelle tielle, jonka yli
oksat kurottautuivat, ja välttääkseen erästä oksaa, joka sulki tien,
rva d'Avancelles kumartui äkkiä paroonin puoleen, niin lähelle, että
tämä tunsi kaulallaan hänen hiustensa kutituksen. Silloin parooni
kietoi käsivartensa rajusti rouvan vyötäisten ympärille ja painaen
viiksensä hänen ohimoitaan vastaan suuteli häntä kiihkeästi.
Rouva ei liikahtanut aluksi, vaan jäi kiihkeästi hyväiltäväksi;
sitten äkkinäisellä liikkeellä käänsi hän päänsä ja, tapahtuiko se
sitten sattumalta tai tahallisesti, hänen pienet huulensa tapasivat
paroonin huulet tuuheiden, vaaleiden viiksien alla.
Sitten hän, joko hämmennyksissään tai katuen, löi hevostaan, joka
alkoi nelistää. He ajoivat kauan tällä lailla, vaihtamatta edes
silmäystä keskenään.
Metsästyksen melu lähestyi; tiheiköt tuntuivat värisevän, ja äkkiä,
ruhjoen oksia, verissään ja torjuen kimppuun käyviä koiria, villisika
juoksi ohitse.
Silloin parooni, nauraen voitonriemuisesti, huudahti: "Joka minua
rakastaa, seuraa minua!" Ja hän katosi näreikköön aivan kuin metsä
olisi niellyt hänet.
Kun rva d'Avancelles saapui muutamia minuutteja myöhemmin erääseen
aukeamaan, niin parooni nousi maasta, ryvettyneenä, takki
repeytyneenä, kädet verisinä. Otuksella, joka oli pitkänään maassa,
oli kylessään metsästyspuukko, mikä oli työnnetty sisään aivan vartta
myöten.
Soihtujen valossa koirille annettiin niille tuleva osa. Yö oli
leppoisa ja surumielinen. Kuu keltasi soihtujen punaiset valot,
soihtujen, jotka sumensivat yön pihkaisella savullaan. Koirat
söivät villisian haisevia sisälmyksiä, ulvoivat ja riitelivät
keskenään. Jahtirengit ja herrat metsästäjät, kehässä koirien
ympärillä, puhalsivat torviin täysin keuhkoin. Torventoitotus kuului
kirkkaana yönä yli metsien, kaukaisiin laaksoihin häviävien kaikujen
monistamana, herättäen rauhattomat hirvet, nalkuttavat ketut, ja
häiriten pieniä harmaita kaniineja, jotka telmivät metsässä aukeamain
reunoilla.
Yölinnut lentelivät pelästyneinä tuon innostuksen valtaaman joukon
yläpuolella. Osa naisia, kaikkien näiden suloisten ja väkivaltaisten
seikkain hellyttämänä, nojaten hieman miesten käsivarsiin, poistui
pitkin lehtokujaa, ennenkuin koirat olivat lopettaneet ateriansa.
Tämän rasitusten ja hyväilyjen päivän raukaisemana rva d'Avancelles
sanoi paroonille: -- Ystäväni, haluatteko tehdä kanssani pienen
kierroksen puutarhassa?
Sanaakaan sanomatta, vavisten ja riutumaisillaan ollen, parooni vei
hänet mennessään.
Ja he syleilivät toisiaan heti kohta. He astuivat lyhyitä askelia
melkein lehdettömien oksien alla, joiden välistä kuu paistoi. Heidän
rakkautensa, heidän kaipuunsa, heidän syleilyviettinsä oli käynyt
niin voimakkaaksi, että he olivat vähällä vaipua erään puun juurelle.
Jahtitorvet eivät soineet enää. Väsyneet koirat nukkuivat
koiratarhassa.
"-- Palatkaamme", sanoi nuori nainen, ja he palasivat.
Kun he olivat saapuneet linnan edustalle, kuiskasi rva d'Avancelles
riutuvalla äänellä: "Ystäväni, minä olen niin väsynyt, että minä käyn
heti kohta levolle." Ja kun parooni levitti kätensä syleilläkseen
häntä vielä kerran, niin rouva riensi tiehensä, tokaisten hänelle
ikäänkuin hyvästiksi: "Ei, ei... minä käyn levolle... Joka minua
rakastaa, seuraa minua!"
Tuntia myöhemmin, kun rauhallinen linna tuntui kuolleelta, parooni
läksi kamaristaan suden askelin ja saapui koputtamaan ystävättärensä
ovelle. Kun tämä ei vastannut, niin parooni koetti avata ovea. Sitä
ei oltu ollenkaan pantu salpaan.
Rva d'Avancelles uneksi, kyynärpäät ikkunalla.
Parooni heittäytyi hänen jalkainsa juureen ja suuteli polvia
kiihkeästi yöpaidan läpi. Rouva ei sanonut mitään, vaan upotti hienot
sormensa, hyväillen, paroonin tukkaan.
Ja äkkiä, irroittautuen, aivankuin olisi tehnyt törkeän petoksen, rva
d'Avancelles kuiskasi, arastelemattomasti, mutta matalalla äänellä:
"Minä palaan. Odottakaa minua." Ja hänen sormensa, jonka hän kohotti
hämärässä, osoitti huoneen perällä olevaa valkeaa sänkyä.
Hapuillen, poissa suunniltaan, vapisevin käsin riisuutui parooni
kiireesti ja sukeltautui puhtaisiin lakanoihin. Hän oikaisi itsensä
suloisesti, unhoittaen melkein ystävättärensä, siinä määrässä hänen
liikehtimisestä väsyneelle ruumiilleen tuotti huvia liinavaatteen
hyväilevä kosketus.
Rva d'Avancelles ei kuitenkaan palannut, viivytellen epäilemättä
siksi, että saisi paroonin vallan riutumaan. Tämä sulki silmänsä
tuntien erinomaista hyvinvointia ja uneksi suloisessa odotuksessa
niin suuresti halajamaansa asiaa. Mutta vähitellen hänen jäsenensä
uupuivat, hänen ajatuksensa lamaantui, kävi epämääräiseksi,
harhailevaksi. Mahtava väsymys valtasi hänet lopulta, hän nukahti.
Hän nukkui syvää unta, uupuneen metsämiehen verratonta unta. Hän
nukkui aina aamunkoittoon asti.
Äkkiä kuului puolittain aukijääneen ikkunan kautta kukon laulu,
kukon, joka istui lähellä olevan puun oksalla. Silloin avasi parooni,
tuon raikuvan äänen yllättämänä, silmänsä.
Tuntien naisen ruumiin vieressään, havaitessaan olevansa
tuntemattomassa vuoteessa, hämillään sen johdosta, ettei muistanut
tästä kaikesta niin mitään, hän änkytti, heräämisen touhussa:
-- Mitä tämä on? Missä minä olen? Mitä nyt on tapahtunut?
Silloin rva d'Avancelles, joka ei ollut ollenkaan nukkunut, katsellen
tätä pörrötukkaista miestä, jonka silmät olivat punaiset, huulet
paksut, vastasi sillä ynseällä äänellä, jolla hän puhutteli miestään:
-- Ei se ole mitään. Se oli vaan kukko, joka lauloi. Nukahtakaa
uudelleen, herrani, se ei liikuta teitä millään lailla.